Kinofilmi

Kinofilmi on yleisin käytetty filmiformaatti sekä valo- että elokuvauksessa.

35 mm:n valokuvavärinegatiivi kehitettynä.
Kuva-alan koko on 36 mm × 24 mm.
Kinofilmin pujotus valokuvauskameraan.

Kinofilmin leveys on 35 mm ja valokuvauskäytössä käytetty formaattikoodi 135. Valokuvauskäytössä filmille tallentuvan kuvan koko on yleensä 24 mm × 36 mm, elokuvauskäytössä käytetään noin 22 mm leveää ruutukokoa filmin poikkisuunnassa, sillä filmi kulkee elokuvakamerassa pystysuunnassa. Filmin kummassakin reunassa on leveä rei’itetty alue. Yleisimmin käytetty kinofilmityyppi värivalokuvauksessa ja -elokuvauksessa on värinegatiivifilmi, josta tehdään valokuvauskäytössä yleensä 10 cm × 15 cm:n kokoiset paperikuvat (ns. kymppikuvat). Toisaalta kinofilmiformaatti mahdollisti myös diafilmin käytön yleistymisen kuluttajakäyttöön niin, että kehitetyt filmiruudut kehystetään laboratoriossa tai itse kotona diakehyksiin ja katsellaan erityisellä diaprojektorilla.[1]

35 mm leveä filmi kehitettiin vuonna 1892 elokuvakäyttöön, mistä nimitys ”kinofilmi” tulee. Valokuvauskäyttöön kinofilmi valjastettiin 1913, kun Leica alkoi käyttää elokuvafilmiä tavallisen keskikoon korvaavassa kinofilmikamerassaan. Kinokoko alkoi yleistyä valokuvauksessa hitaasti 1930-luvulta alkaen, kun Ihagee-yhtiö toi markkinoille sitä käyttävän peiliheijastuskameran nimeltä Kine-Exakta[2] ja Leica ja muut valmistajat kehittivät mittaetsinkameroitaan. Kun Ihageen alkuun panema yksisilmäinen peiliheijastuskamera 1950-luvun lopulla sai kuiluetsimen sijaan pentaprismaetsimen ja kehittyi kinokoon järjestelmäkameraksi (esim. Nikon F ja Asahi-Pentax), kinofilmistä tuli 1900-luvun loppupuolen suosituin filmiformaatti sekä ammatti- että amatöörikäytössä. Harrastajakuvaajat käyttivät sitä järjestelmäkameroiden sijaan enimmäkseen pienissä kompaktikameroissa. Kinofilmi teki myös valokuvien kehittämisestä ja suurentamisesta kotipimiössä suositun harrastuksen, joka myös alensi kuvauskustannuksia: kinofilmiä saattoi ostaa kymmenien metrien keloina ja ujuttaa sitä sitten käytettyihin filmikasetteihin täysin pimennetyssä huoneessa. Kinofilmikasettiin mahtuu filmiä korkeintaan 40 ruudun edestä, ja valmista filmiä myydään 24 ja 36 ruudun kasetteina.[1]

Valokuvauksessa kinofilmin ja kinofilmikameroiden muita etuja suurempiin filmiformaatteihin verrattuna ovat pienempi koko, halvempi hinta kuvaa kohti, mahdollisuus kuvata mustavalkokuvia, väripaperikuvia tai dioja, järjestelmäkameroiden suuri lisävälinevalikoima lähikuvauksesta telekuvaukseen sekä kompaktikameroiden käytön helppous. Toisaalta pieni negatiivikoko ei riitä vaativimpiin ammattitehtäviin, ja kotikuvaajankin otokset on aina suurennettava kuvavalmistamossa, kotipimiön suurennuskoneella tai esitystilanteessa diaprojektorilla[1].

LähteetMuokkaa

  1. a b c Kinofilmikameroiden ominaisuuksia. Tekniikan Maailma, 12/1955, s. 415. Näköislehti (digitilaajille).
  2. 20 vuotta kinofilmipeilikameroita – Exakta uranuurtajana. Tekniikan Maailma, 5/1956, s. 31. Näköislehti (digitilaajille).

Aiheesta muuallaMuokkaa