Avaa päävalikko

Oniipa on Namibian evankelisluterilaisen kirkon hallinnon keskuspaikka ja piispanistuimen paikka Oshikoton alueella Pohjois-Namibiassa, alueella, jota aiemmin nimitettiin Ambomaaksi.

Oniipa

Oniipa

Koordinaatit: 17°54′52″S, 16°02′22″E

Valtio Namibian lippu Namibia
Alue Oshikoton alue
Aikavyöhyke UTC+1

















Se on myös entinen Suomen Lähetysseuran lähetysasema Ondongan kuningaskunnassa ja Lähetysseuran hallinnon pitkäaikainen keskuspaikka Ambomaan lähetyskentällä. Oniipa on ainoa Ambomaan suomalainen lähetysasema, joka on ollut miehitetty 2000-luvulla.

Oniipassa sijaitsee myös kirkon kirjapaino, ja se on myös Oniipan vaalipiirin keskus.

Sisällysluettelo

Oniipan historiaaMuokkaa

Ensimmäinen perustaminenMuokkaa

Oniipan lähetysasema Ondongassa perustettiin vuonna 1872, kun yritykset aloittaa lähetystyö Ongadjeran ja Uukwambin heimojen alueilla olivat valuneet tyhjiin. Lähetystyö oli nyt pakko keskittää Ondongan heimon alueelle, ja lähetyssaarnaajien määrä oli niin suuri, että heidän työskentelemistään ainoastaan Omandongon lähetysasemalla ja Olukondan sivuasemalla ei pidetty tarkoituksenmukaisena. Oli perustettava uusia lähetysasemia, ja se tehtiin paikallisella päätöksellä, vaikka tähän olisi periaatteessa pitänyt olla Lähetysseuran johtokunnalta.

Jopa Ondongassakin lähetyssaarnaajia uhkasi karkotus, mutta Ondongan kuningas Shikongo lienee lopulta tullut siihen tulokseen, että suomalaisten karkottaminen takaiasin Hereromaalle olisi johtanut ikävyyksiin hereroiden kanssa. Niinpä hän osoitti suomalaisille lähetysaseman paikaksi Oniipan, joka sijaitsee 10 kilometriä Olukondasta pohjoiseen.

Oniipa ja Omulonga olivat Lähetysseuran kolmas ja neljäs lähetysasema Ambomaalla. Kaikki lähetysasemat sijaitsivat tähän aikaan Ondongassa.

Pietari Kurvinen rakensi jo vuoden 1872 kuluessa Oniipaan yhden rakennuksen ja nimesi paikan Betheliksi.[1]

Kuningas Shikongon kuoltua vuonna 1874 hänen seuraajakseen tuli Kambonde I, joka aluksi piti suomalaisia suojeluksessaan. Vähitellen kuitenkin varkaudet alkoivat yleistyä. Aluksi ambolaiset olivat ajatelleet, että varkaudet valkoisilta aiheuttaisivat kuoleman, mutta pikku hiljaa he olivat oppineet, ettei siitä mitään sen kummempaa seuraa.

Kun Oniipa oli 1876 pitänyt joksikin aikaa jättää tyhjilleen, oli sieltä varastettu kaikki, mikä irti oli saatu, ja tämä johti tämän lähetysaseman hylkäämiseen, kunnes se perustettiin uudelleen vuonna 1888.[2]

Toinen perustaminenMuokkaa

Oniipaa kaavailtiin uudelleen asemaksi, mutta vain sivuasemaksi. Olosuhteiden pakosta siitä kuitenkin tuli varsinainen lähetysasema.

Oniipan uudelleenperustamiseen johti se, että itäisen Ondongan perintöruhtinas Nehalen omavaltaisen käytöksen vuoksi lähetyssaarnaajat eikä heidän omaisuutensa olleet turvassa Itä-Ondongassa sijainneilla Omandongolla ja Omulongassa (ks. Omandongo), ja näin nämä lähetysasemat jouduttiin hylkäämään. Kun koko Ondongassa oli jäljellä ainoastaan Olukondan asema, oli ryhdyttävä rakentamaan uutta asemaa, ja Frans Hannula ryhtyikin rakentamaan saarnahuonetta Oniipaan vuonna 1888. Saman vuoden lokakuussa Hannula muutti Oniipaan vieden sinne myös muilta alueilta kotoisin olleet kristityt, joten seurakuntatoiminta saatiin heti käyntiin.[3]

Oniipa oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin levoton paikka. Vuonna 1889 eräs raivostunut pakana oli yrittänyt tappaa Hannulan tämän ollessa opettamassa koululaisia erään puun alla. Muitakin vaikeuksia oli paikallisten kanssa.[4]

Kun Ambomaata oli vuosina 1897–98 koetellut karjarutto ja kato, saivat monet ambolaiset toimeentulonsa Oniipassa vuonna 1898 suoritetuista rakennustöistä. Suomalaiset olivat myös pelastaneet osan ambolaisten karjasta samoin kuin omat härkänsä rokotusten avulla.[5]

Ensimmäinen suuri joukkokaste järjestettiin Oniipassa helatorstaina vuonna 1891. Kastettuja oli noin 60 henkeä.[6]

Vuonna 1890 August Pettinen kylvi Oniipan asemalle siemeniä, joita hän ei tuntenut. Ne osoittautuivat puuvillan siemeniksi. Nyt käynnistyivät yritykset tuottaa puuvillaa ja kangasta paikallisesti. Suomesta lähetettiin erilaisia työkaluja ja myös jopa erityinen työntekijä, Hilja Lindberg, opettamaan ambolaisille kankaantekoa. Viljely ja kankaankutominen osoittautui kuitenkin liian työlääksi, kun kasvit vaativat runsaasti kastelua, tulokset eivät vastanneet vaadittua työmäärää ja ambolaiset olivat ennemminkin tottuneita saamaan kangasta suoraan suomalaisilta. Tämä kokeilu jouduttiin näin ollen hylkäämään.[7]

Vuonna 1900 lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallio suoritti tarkastusmatkallaan myös Oniipan aseman tarkastuksen. Hän sai todeta, että lähetystyötä oli suoritettu kunnolla ja että “Jumala oli sen siunannut”.[8]

Kirjapainon perustaminenMuokkaa

Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäisistä kasteista lähtien pitäneet lukutaitoa tärkeänä asiana ambolaisten kohdalla, mutta ongelmana oli luettavan puute. Tämän vuoksi omaa kirjapainoa suunniteltiin jo 1890-luvun alulta lähtien. Vaikka Lähetysseuran johtokuntakin oli hyväksynyt ajatuksen, jouduttiin sitä varojen puutteessa lykkäämään. Vuonna 1901 tähän hankkeeseen kuitenkin lopulta ryhdyttiin. Matkallaan Suomesta Ambomaalle sai Albin Savola tehtäväkseen hankkia Englannista pienen painokoneen ja tarpeellisia tarvikkeita. Oshindongan kirjoitussysteemissä tarvitut erikoiskirjakkeet piti valattaa erikseen.

Syyskuun 13. päivänä 1901 ilmestyi ensimmäinen painonäyte, joka oli suomenkielinen. Lokakuun 15. päivänä ilmestyi ensimmäinen oshindongankielinen painotuote, Osondaha (‘sunnuntai’) -niminen lehti. Päätoimittajana oli Savola, ja muina toimittajina Martti Rautanen ja August Pettinen. Painos oli aluksi 200 kappaletta, mutta sitä lisättiin pian. Tätä lehteä jaettiin ilmaiseksi kaikille lukutaitoisille.

Vuonna 1902 painettiin jo oshindongankielistä katekismusta, samoin kuin saksalaisten pyynnöstä myös oshikwanyamankielistä katekismusta.

Painokone oli niin ahkerassa käytössä, että kulumisen vuoksi se oli jo 1907 vaihdettava uuteen samanlaiseen.

Uusi testamentti, jonka Rautanen oli kääntänyt oshindongaksi, painettiin kuitenkin Suomessa vuonna 1903. Samoin tehtiin myös muiden varsinaisten kirjojen kohdalla.

Kirjapainon oshindongankieliseksi nimeksi tuli oshinyanyangidho ‘variksenjälkilaite’ eli ‘laite, jolla painetaan variksen jälkiä paperille’.

Vuonna 1912 kirjakkeet olivat kuluneet loppuun ja painatustarvikkeetkin loppuivat, jolloin painotoiminta keskeytyi, kunnes seuraavana vuotena tilanne saatiin korjattua. Vuoden 1916 painokone oli niin kulunut, että toiminta keskeytyi pitkäksi ajaksi. Vasta 1920 toiminta jatkui, mutta nyt Ontanangassa, jonne kirjapaino oli joutunut siirtymään Oniipasta opettajaseminaarin tieltä. Kirjapaino toimi välillä myös Elimin asemalla Uukwambissa, jossa se tuhoutui tulipalossa vuoden 1924 alussa. Vuonna 1925 onnistuttiin hankkimaan Windhoekista ns. silinteriseisahduskone, ja tässä vaiheessa kirjapaino sijoitettiin takaisin Oniipaan.[9][10]

Sairaanhoitotyön aloittaminenMuokkaa

Lähetyssaarnaajat olivat hoitaneet sairaita ambolaisia miten olivat taitaneet. Muutos tähän tilanteeseen tuli, kun Suomen Lähetysseuran ensimmäinen lääkäri, Selma Rainio saapui Ambomaalle vuoden 1908 lopussa, ensin Oniipaan. Vuonna 1910 Oniipan välittömään läheisyyteen Onandjokwelle alettiin rakentaa sairaalaa, ja Rainion toiminta siirtyi sinne.[11]

Seminaarin perustaminen OniipaanMuokkaa

Opettajien koulutusMuokkaa

Ambolaisten korkeamman koulutuksen järjestämisestä oli kahdenlaisia mielipiteitä. Reinin Lähetysseura oli epäonnistunut oman seminaarinsa kanssa, ja tämän vuoksi esim. Martti Rautanen vastusti ajatusta seminaarin perustamisesta. Tämä olisi kuitenkin tarkoittanut sitä, että ambolaisia opettajia olisi koulutettu erilaisten tilapäisjärjestelyiden kautta.

Kun lähetyskentälle saapui uudenaikaisen koulutuksen saaneita naisopettajia, alkoi aiempien järjestelyiden riittämättömyys käydä ilmi. Lopullisesti opettajaseminaarin perustamisesta päätettiin Lähetysseuran apulaisjohtaja Hannu Haahden tarkastusmatkan aikana vuonna 1911, ja seminaarin paikaksi tuli Oniipa.

Seminaarin opiskelijat olivat miehiä, ja johtajaksi valittiin Emil Liljeblad, joka matkusti Etelä-Afrikkaan tutustumaan vastaaviin laitoksiin. Vuoden 1913 kesäkuun 13. päivänä seminaari saattoi aloittaa toimintansa.

Seminaarin oppiaineina olivat uskonto, kirkkohistoria, maantieto, luonnontieto, laskento, soitto ja voimistelu. Lisäksi olivat kirjoitus ja sisäluku, mikä antaa kuvan siitä, miltä tasolta tulevien opettajien koulutus joutui lähtemään liikkeelle.

Pappiskoulutus ja pappien vihkiminenMuokkaa

Vuonna 1922 aloitettiin Oniipan seminaarissa myös pappien koulutus erityisellä pappisluokalla,[12] ja ensimmäisellä kurssilla oli 18 oppilasta. Näistä yksi ilmeisesti putosi pian pois, koska vuoteen 1925 tultaessa oppilaita oli 17. Lähetysjohtaja Matti Tarkkasen tarkastusmatkalla tuona vuonna Tarkkanen vihki heistä muutamat papeiksi Tampereen piispan antamien erityisvaltuuksien turvin.

Lähetysjohtaja ei ryhtynyt tenttaamaan pappiskokelaita, vaan tyytyi kuulemaan heidän kertomuksiaan siitä, miten olivat kääntyneet kristityiksi ja millainen heidän uskonnollinen kehityksensä oli ollut. Kun kaikkien vihkiminen papeiksi ei ollut mahdollista, valinta tehtiin kokelaiden iän ja kokemuksen perusteella, sekä sen perusteella, missä tarvittaisiin apupappeja. Erikseen selvitettiin sitä, millaista tukea he tulisivat tehtävässään saamaan vaimoiltaan.

Papeiksi vihittiin lopulta seitsemän miestä: Simson Shituua, Juuso Ngaikukuete, Nabot Manasse, Obadja Iihuhua, Sakeus Iihuhua (jotka olivat veljekset), Gideon Iitula ja Paulus Hamutenya. Heidän lisäkseen vihittiin myös kymmenen muuta miestä saarnavirkaan.[13][14][15]

Koulutuksen kielikysymysMuokkaa

Vuonna 1928 Oniipan seminaarin johtajaksi tuli Erkki Lehto, joka kehitti toimintaa huomattavasti. Hän matkusti Etelä-Afrikkaan tutustumaan liittovaltion koulutusjärjestelmään. Hän vaikutti myös siihen, mikä tuli olemaan seminaarin opetuskieli.

Vastakkain kielikysymyksessä olivat englanti ja afrikaans. Valituksi tuli afrikaans seuraavista syistä: englantia ei juuri käytetty Lounais-Afrikassa ja saksan kieli oli joutunut väistymään, koska Saksa oli menettänyt siirtomaansa. Afrikaans oli Etelä-Afrikassa tasavertaisessa asemassa englannin kanssa, ja afrikaansin katsottiin olevan helpommin opittavissa kuin englannin. Näin valinta kääntyi afrikaansiin.[16]

Seminaari siirtyy OngwedivaanMuokkaa

Seminaarin pappisluokka siirrettiin 1940-luvulla Elimiin,[17] ja 1960-luvulla Otjimbingween Hereromaalle. 1960-luvulle tultaessa opettajaseminaarikin siirtyi pois Oniipasta, eteläisessä Oukwanyamassa sijainneelle Ongwedivan lähetysasemalle, joka oli perustettu 1926.[18] Oniipaan jäi lähinnä Ambo-Kavangon kirkon keskushallinto sekä Suomen Lähetysseuran hallinto. Piispanistuin sinne perustettiin 1963, kun oman kylän poika Leonard Auala vihittiin Ambo-Kavangon kirkon ensimmäiseksi piispaksi.[19]

LähteetMuokkaa

  • Peltola, Matti: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1958.
  • Peltola, Matti & Saarilahti, Toivo & Savolainen, Paavo (1959): Mestarin käskystä. Suomalaisen pakanalähetystyön historiaa. Helsinki: Agricola-seura.
  • Elias Pentti (toim.): Ambomaa. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1958.

ViitteetMuokkaa

  1. Peltola 1958, s. 56–57, 62.
  2. Peltola 1958, s. 62–63.
  3. Peltola 1958, s. 90–92.
  4. Peltola 1958, s. 97.
  5. Peltola 1958, s. 94–95.
  6. Peltola 1958, s. 99.
  7. Peltola 1958, s. 121–122.
  8. Peltola 1958, s. 131.
  9. Peltola 1958, s. 158–160.
  10. Peltola, Saarilahti & Savolainen 1958, s. 139–141, 195.
  11. Peltola 1958, s. 161–162.
  12. Elias Pentti 1958, s. 228.
  13. Peltola 1958, s. 156–158, 191–192, 212.
  14. Peltola, Saarilahti & Savolainen 1958, s. 137–138.
  15. Pentti (toim.) 1958, s. 233.
  16. Peltola 1958, s. 229.
  17. Pentti (toim.) 1958, s. 228–229.
  18. Peltola 1958, s. 228–229.
  19. Gerhard Buys and Shekutaamba Nambala: Leonard Auala 1908 to 1983 Dictionary of African Christian Biography. 1.1.2014. Viitattu 19.5.2015. (englanniksi)