Avaa päävalikko

Martti Olavi (Olli) Kivinen (20. syyskuuta 1921 Helsinki8. tammikuuta 1999 Muonio)[1] oli suomalainen arkkitehti, yhdyskuntasuunnittelun professori ja kaupunkisuunnittelija. Hän osallistui useimpien Suomen kaupunkien asemakaavojen suunnitteluun. Hän voitti 16 suunnittelukilpailua ja sai 24:ssä muussa palkintoja tai lunastuksia.[2] Kivinen väitteli ensimmäisenä arkkitehtina Suomessa tohtoriksi yhdyskuntasuunnittelun alalta.[1] Lisäksi hän piirsi siunauskappeleita ja liiketaloja.[3]

Sisällysluettelo

UraMuokkaa

Olli Kivisen vanhemmat olivat pankinjohtaja Mauno Alarik Kivinen ja Aino Sofia Dahlström. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Lappeenrannan lyseosta vuonna 1941 ja sotaan osallistuttuaan valmistui Teknillisestä korkeakoulusta (TKK) arkkitehdiksi 1948.[2] Saamillaan stipendeillä Kivinen teki 1950-luvulla useita opintomatkoja ulkomaille.[1] Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1960. Hän suuntautui asemakaavoitukseen ja yhdyskuntasuunnitteluun työskennellessään vuosina 1947–1950 suunnittelijana alan uranuurtajana pidetyn arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin toimistossa. Kivisellä oli jonkin aikaa myös yhteinen toimisto Erik Kråkströmin kanssa, kunnes hän perusti 1950 oman arkkitehtitoimistonsa, jota johti vuoteen 1989. Kivinen oli Teknillisessä korkeakoulussa 1955–1960 erikoisopettajana, 1960–1972 asemakaavaopin professorina, 1965–1972 yhdyskuntasuunnittelun laitoksen esimiehenä sekä 1972–1988 yhdyskuntasuunnittelun professorina ja yhdyskuntasuunnittelun jatkokoulutuskeskuksen (YTK) johtajana. Kivinen oli myös TKK:n täydennyskoulutuskeskuksen johtaja 1981–1987. Lisäksi hän auttoi perustamaan yhdyskuntasuunnittelun osaston Garoyounis-yliopistoon Libyan Bengasissa ja toimi sen johtoryhmän puheenjohtajana 1978–1984.[2]

Kivinen oli Suomen arkkitehtiliiton puheenjohtaja 1959–1960. Hän kuului Asuntosäätiön neuvottelukuntaan, Helsingin asemakaavatoimikuntaan ja vakuutusyhtiö Suomi-Salaman hallintoneuvostoon.[2]

Jäätyään eläkkeelle professorinvirastaan Kivinen muutti vuonna 1989 loppuiäkseen Lappiin, Muonion Kemiöniemeen, johon hän oli muutamia vuosia aiemmin suunnitellut rantakaavan. Hän perusti sinne itselleen uuden suunnittelutoimiston Tunturi-Lapin Suunnittelu Oy:n. Hän jatkoi työskentelyä uuden yrityksensä puitteissa vuonna 1999 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.[2]

Suunnittelutyöt ja opitMuokkaa

Jo Meurmanin toimistossa Kivinen oli mukana suunnittelemassa 1950-luvun alussa valmistuneita Kajaanin ja Joensuun yleiskaavoja. Kivisen tärkeitä varhaisia suunnittelutyönsä olivat 1956 valmistunut Lappeenrannan yleiskaava ja vuoden 1957 Hämeenlinnan yleiskaava.[2] Niissä hän kehitteli tietyn suuruisiin hajakeskitettyihin lähiöihin perustuneen kaupunkirakenteen, ”keuhkokaavion”, jota sovellettiin seuraavina vuosikymmeninä hyvin laajasti Suomen kaupunkien yhdyskuntasuunnittelussa.[1] Hämeenlinnan yleiskaavassa hän kiinnitti paljon huomiota autoliikenteen kasvuun ja päätti siksi linjata moottoritien kulkemaan suoraan kaupungin keskustan vierestä. Kivinen suunnitteli yleiskaavat myös Kuopioon (1961), Varkauteen (1966), Mikkeliin (1967), Forssaan (1967), Jyväskylään ja Jyväskylän maalaiskuntaan (1968), Kotkaan ja Karhulaan (1969), Hyvinkäälle (1971) ja Turkuun (1968–1976).[2]

Kivisen vuonna 1960 valmistuneen väitöskirjan aiheena oli Suomen kaupunkikeskustojen rakennusoikeuden kehitys. Siinä missä suomalaisen kaupunkisuunnittelun siihenastisena pääauktoriteettina pidetty O.-I. Meurman oli kiinnostunut ensisijaisesti esikaupunkien suunnittelusta, Kivisen väitöskirja siirsi huomion vanhojen kaupunkikeskustojen uudistamiseen. Paradigmanvaihdosta vahvisti Kivisen tulo samana vuonna Meurmanin seuraajana TKK:n asemakaavaopin professoriksi sekä Helsingissä ja Turussa 1961 esitelty näyttely ”Kaupunkien keskustakriisi”. Toisin kuin Meurman, Kivinen ihaili Le Corbusierin edustamaa kaupunkisuunnittelun funktionalistista suuntausta, joka tähtäsi kaupunkien täydelliseen uudistamiseen. Kivisen toiminta osaltaan vaikutti siihen, että monissa Suomen kaupungeissa lisättiin seuraavina vuosina huomattavasti keskusta-alueiden rakennusoikeitta, mikä usein johti laajamittaiseen vanhan rakennuskannan purkamiseen. Vuoden 1962 Kemin keskustan asemaakaavakilpailun voittanut ehdotus puolestaan esitteli Kivisen ja hänen oppilaidensa tavaramerkeiksi muodostuneet, nelikentiksi puistokäytävillä jaetut ”tuulimyllykorttelit”, joiden sisäpihoille jäi tilaa autopaikoille ja leikkialueille. Kivinen suunnitteli keskusta-alueiden asemakaavat myös Kajaaniin (1964), Kotkaan (1964), Haminaan (1965) ja Iisalmeen (1970). Näistä Haminan kaava oli ensimmäinen, jonka lähtökohtana oli vanhan rakennuskannan edes osittainen suojeleminen eikä purkaminen.[2]

 
Eräs Kivisen tunnetuista suunnittelutöistä, Helsingin Pihlajamäen lähiö vastavalmistuneena vuonna 1964.

Toisaalta Kivinen kannatti monien aikalaistensa tavoin ajatusta lähiöiden kehittämisestä toiminnallisesti itsenäisiksi satelliittikaupungeiksi, mikä merkitsi perinteisestä kiinteästä kaupunkirakenteesta luopumista. Kivisen itsensä kaavoittamista lähiöistä tunnetuin ja arvostetuin on Helsingin Pihlajamäki, jonka kaava valmistui 1960. Pihlajamäessä käytettiin Suomessa ensimmäistä kertaa laajassa mitassa elementtirakentamista samalla kun näyttävästi sijoitellut korkeat tornitalot ja muurimaiset matalat lamellitalot saatiin istumaan onnistuneesti jyrkkiä korkeuseroja sisältäneeseen kallioiseen maastoon. Muita Kivisen suunnittelemia lähiöitä olivat Helsingin Lehtisaari (1959) ja Yliskylä (1965), Helsingin maalaiskunnan (nyk. Vantaa) Kaivoksela (1960), Rautaruukin asuinalueeksi Raaheen rakennettu Ollinsaari (1969) ja Espoon Leppävaaran keskusta (1976–1977). Libyaan hän suunnitteli 1980-luvun alussa kokonaisen 40 000 asukkaan kaupungin, Ras Lanufin.[2]

Kivisen professorikautena yhdyskuntasuunnittelun merkitys TKK:n arkkitehtikoulutuksessa lisääntyi huomattavasti. Hänen tavoitteisiinsa kuului suunnittelun rationalisointi ja tehostaminen, jotta se sopisi paremmin yhteen yhä teollisemmaksi muuttuneen rakentamisen kanssa ja mahdollistaisi nopeamman rakentamisen. Asuntorakentamisen voimakas lisääntyminen ja nopeutuminen 1960-luvulla johti suunnitteluprosessien teknokratisoitumiseen ja hyvin pelkistettyjen talotyyppien käyttöön. Osin Kivisen johdolla 1968 Teknilliseen korkeakouluun perustetun jatkokoulutuskeskuksen tarkoitus oli opettaa yhdyskuntasuunnittelua muiden tieteenalojen edustajille, joita kyseiseen suunnitteluun yhä laajemmin osallistui. Kivinen toimi tämän laitoksen johdossa vuodesta 1972 eläkkeelle jäämiseensä asti.[2]

Kivisen suunnittelemia yksittäisiä rakennuksia ovat muun muassa Kuopion siunauskappeli (1957), Helsingin Laajasalon terassitalot (1968–1970), Lauttasaaren ostoskeskus (1970) ja sitä ympäröivät asuinkerrostalot Helsingin Lauttasaaressa sekä Helsingin Lehtisaareen valmistuneet ostoskeskus (1967), Pyhän Laurin kappeli (1983), ja hänen oma kotitalonsa.[2][4][5][6] Kivisen toimisto suunnitteli rakennukset myös kaavoittamiinsa Raahen Ollinsaareen ja Espoon Leppävaaran keskustaan.[1][2] Kivinen suunnitteli myös vuonna 1957 paljastetun Kuoreveden kirkon sankariristin.[7]

Suunnitteluihanteiden muuttumisen vuoksi Kivisen suunnittelutöihin kohdistettiin varsinkin 1980-luvulta alkaen myös paljon kritiikkiä. Niitä moitittiin esimerkiksi vanhan rakennuskannan ja ympäristön jyräämisestä tehokkuuden nimissä.[2][4]

JulkaisutMuokkaa

  • Kaupunkiemme keskusalueiden rakennusoikeudesta, sen kehityksestä ja mitoituksesta, 1960. (Väitöskirja)
  • Yhdyskuntasuunnittelun kehitys henkilömäärien valossa 1960- ja 1970-luvuilla, 1978 (M. Kirjakan kanssa).

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e Olli Kivinen Arkkitehtuurimuseo. Viitattu 15.10.2016.
  2. a b c d e f g h i j k l m Mervi Ilmonen: Olli Kivinen (1921 - 1998) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 21.3.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Otavan Iso tietosanakirja osa 4 p. 1405
  4. a b Kalle & Ulla Vahtera: Kivinen, RY Rakennettu ympäristö 1/2008, s. 42. Rakennustieto.fi. Viitattu 15.10.2016.
  5. Karitta Laitinen: Helsingin ostoskeskukset, s. 14, 16, 48 Aalto-yliopisto 2012. Viitattu 15.10.2016.
  6. Pyhän Laurin kappeli Helsingin kirkot. Viitattu 15.10.2016.
  7. Antero Tuomisto: Suomalaiset sotamuistomerkit. Espoo: Sotilasperinteen seuran julkaisu n:o 1, Kustannusosakeyhtiö Suomen Mies, 1998. ISBN 952-9872-05-4 Sivu 284.