Oguusit olivat turkkilaista kieltä puhunut heimoryhmä, joka muodosti keskiajalla liittokunnan Keski-Aasiassa. He ovat osallistuneet monien turkkilaisten kansojen muodostumiseen.[1]

Oguusien liittokunta Keski-Aasiassa.

Aasian sisäosissa paimentolaisina elänyt ryhmä mainitaan kiinalaisissa lähteissä 300-luvulta lähtien. Nimitys oguz esiintyy 700-luvun muinaisturkkilaisissa piirtokirjoituksissa ja 800–900-lukujen arabialaisten maantieteilijöiden teoksissa. Osa oguuseista siirtyi ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä Kakkois-Euroopan aroille, jossa he kuuluivat sittemmin Ensimmäiseen Bulgarian valtakuntaan, Kasaarien kaanikuntaan ja Länsiturkkilaiseen kaanikuntaan.[1]

Aasian sisäosiin jääneet oguusit kuuluivat 600-luvulla Ensimmäiseen turkkilaiseen kaanikuntaan, muodostivat vuosina 647–689 muinaisuiguurien johtaman valtakunnan Mongolian pohjoisosassa ja osallistuivat karlukkien ja basmylien kanssa Itäturkkilaisen kaanikunnan hävittämiseen vuosina 742–744. Heimojen välisten sotien seurauksena suuri osa oguuseista siirtyi Keski-Aasiaan Transoxianan ja Horezmin pohjoisrajalle ja loput sulautuivat Uiguurivaltakuntaan.[1]

Araljärven ja Syrdarjan alueelle asettuneet oguusit muodostivat 700–800-luvulla liittokunnan, johon kuului 24 heimoa. Osa heistä asettui viljelemään maata, alkoi muodostaa alueellisia yhteisöjä ja omaksui islaminuskon. Paimentolaisoguusien hallitsijan päämaja oli Syrdarjan alajuoksulla sijaineessa Jangikentissa. Tärkeät asiat päätettiin suku- ja heimoryhmien vanhimpien muodostamassa neuvostossa. Veronkannosta ja oikeudenkäytöstä vastasivat käskynhaltijat. Oguusit ajoivat petšenegit pois Kaspianmeren rannoilta ja tekivät ryöstöretkiä Kasaarien kaanikuntaan, Volgan Bulgariaan, Horezmiin ja Jetisun kaupunkeihin.[1]

Islamilaiset seldžukit asettuivat 1000-luvun vaihteessa Transoxianaan, valtasivat Khorasanin ja muodostivat Etu-Aasiassa Seldžukkien valtakunnan. Toinen oguusiryhmä siirtyi Mustanmeren pohjoispuolelle ja Balkanille. Oguusien heimoryhmien pohjalta ovat muodostuneet varsinkin nykyiset turkmeenit, azerit ja turkkilaiset ja vähemmässä määrin muun muassa gagauzit ja karakalpakit.[1][2]

Lähteet

muokkaa
  1. a b c d e Oguzy Bolšaja rossijskaja entsiklopedija 2004–2017. Viitattu 16.7.2024.
  2. Baskakov, N.A.: Tjurkskije jazyki. Izd. 2-je, ispr., s. 165–117. Moskva: KomKniga, 2006. ISBN 978-5-484-00515-4.