Merjan kieli

Merjan kieli oli suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään kuulunut kieli. Merjalaiset, jotka tuhat vuotta sitten asuivat nykyisen Moskovan tienoilla, sulautuivat jo 1500-luvulla slaaveihin ja omaksuivat heidän kielensä. Joidenkin lähteiden mukaan merjaa puhuttiin vielä 1700-luvulla nykyisten Ivanovon, Kostroman ja Jaroslavlin seuduilla. Tästä kuitenkaan ei ole pitäviä todisteita.

Merja
Tiedot
Alue Pohjois-Volgan alue
Virallinen kieli ei virallista asemaa
Puhujia 0 (sammunut 1500–1700-luvulla)
Sija ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto ei kirjakieltä
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet

Merjan kielen jälkiä paikannimistössäMuokkaa

Merja, kuten myös sukukieli muroma kokivat saman kohtalon slaavien ekspansion aikoihin 1000–1200-luvuilta lähtien. Myös metserä, jota eräät tutkijat pitävät merjan ja muroman läheisenä sukukielenä, sammui tuolloin. Vaikka kielellisesti nämä kansat ovatkin sulautuneet jo täysin venäläisiin, on heistä jäänyt muistoksi lukuisia paikannimiä. Esimerkkeinä näistä nimistä on esitetty Moskvajoki eli Moskova ('moskainen'), Volga ('valkoinen') ja Seliger-järvi ('selät').lähde? Volga- ja Moskvajoen etymologioista on tosin muitakin teorioita.

Pauli Rahkonen esitti vuonna 2013 väitöskirjassaan, että merja ja muroma ovat toistensa läheisiä sukukieliä, kenties jopa toistensa murteita.[1] Hän katsoo, että pohjoisessa merjan puhuma-alue ulottui nykyisen Vologdan alueen (oblastin) länsiosiin.[1] Merjaa muistuttavaa kieltä puhuttiin hänen mukaansa myös Moskovan seuduilla.[1] Rahkonen esitti väitöskirjassaan, että merjalla oli lähisukukieli, jota hän nimittää itätsuudiksi.[1] Sitä puhuttiin nykyisten Novgorodin ja Tverin alueiden (oblastien) itäisissä osissa.[1] Toista merjan lähisukukieltä puhuttiin ilmeisesti nykyisen Leningradin alueen itäosissa, Arkangelin alueen länsiosissa ja nykyisen Karjalan tasavallan alueella Äänisen seuduilla ennen kuin itämerensuomalaiset kansat levittäytyivät alueelle.[1]

 
Kartta eri kansojen ja heimojen asuinalueista Euroopan puoleisella Venäjällä 800-luvulla. Merjalaisten alueet on merkitty violetilla.

Merjan kielen suhde muihin suomalais-ugrilaisiin kieliinMuokkaa

Merjan kielen asema suomalais-ugrilaisessa kieliryhmässä on kiistelty. Aikaisemmin merjaa pidettiin volgansuomalaisena kielenä, mutta nykyisin sen on esitetty olleen läheisempää sukua itämerensuomalaisille ja saamelaisille kielille. Professori Jevgeni Helimskin mielestä merja polveutui varhaiskantasuomea vastaavasta kielestä, jota hän kutsuu suomalais-ugrilaisten kielten luoteisryhmän kantakieleksi.

Merjan rekonstruoiminenMuokkaa

Vaikka tutkijoiden käytössä ei ole säilynyt merjalaisia tekstejä, Ukrainan tiedeakatemian tutkija O. B. Tkatšenko julkaisi vuonna 1985 merjan kielen rekonstruktion, joka perustui paikannimistöön ja Keski-Venäjän murresanastoon. Suurin osa Tkatšenkon johtopäätöksistä on hyvin epävarmoja. Merjan kieltä ovat paikannimistön pohjalta pyrkineet rekonstruoimaan myös Arja Ahlqvist ja A. K. Matvejev. 1990-luvun lopussa Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisella laitoksella oli merjalaisalueen nimistöön keskittynyt tutkimushanke.

Merjan kielen sanoja[2]Muokkaa

Suomeksi Merjaksi Huomio
tuli, valo tule
kylä palo Itämerensuomessa on ollut samaa kantaa oleva ja samaa tarkoittava sana palva
matka matke
kirves kirväs
kieli jelma
kuolema kolema
kivi kiv
suo nero
järvi jähre Merjalaisen kaltaisen muodon löytyminen Suomen paikannimistöstä saattaa Pauli Rahkosen (2013) mukaan tarkoittaa merjalais-muromalaisia kieliä puhutun täällä muinoin[3]
joki joge
ehtiä, joutua uht-, voht- Merjalaiset muodot ovat säilyneet vesistöjen välisten vetokannasten nimissä. Vastaavia, mahdollisesti merjalais-muromalaisperäisiä vetokannasten nimiä on myös Suomessa ja Karjalassa, esimerkiksi Uhtua, Uhtipohja ja Ohtaansalmi.[4]
voi voi
marja mare
kurki kurga
käki kägö
kala kol
koira pene Karjalassa ja paikoin suomessakin peni tarkoittaa koiraa
on jon
ei ole e jola
olla joe
voima voimo
puhua mere
tahtoa tohte
elämä elä
tuntea tudo
antaa ando
nähdä näv

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f The South-Eastern Contact Area of Finnic Languages in the Light of Onomastics helda.helsinki.fi. Viitattu 30.11.2020.
  2. ”Allikas: Ткаченко О. Б., Мерянский язык, Kiova 1985.”
  3. https://journal.fi/virittaja/article/view/7843/6016
  4. https://journal.fi/virittaja/article/view/7843/6016

Aiheesta muuallaMuokkaa