Marshall-apu

Yhdysvaltojen tukiohjelma Euroopan kehittämiseksi toisen maailmansodan jälkeen

Marshall-apu, Marshall-suunnitelma (engl. Marshall Plan) tai Euroopan jälleenrakennusohjelma (engl. European Recovery Program) oli Yhdysvaltain ensisijainen ohjelma Euroopan jälleenrakentamiseksi toisen maailmansodan jälkeen. Ohjelma oli Yhdysvaltain ulkoministerin kenraali George C. Marshallin idea. Suomi kieltäytyi sille tarjotusta Marshall-avusta. Tšekkoslovakia, Puola ja Unkari olisivat halunneet ottaa Marshall-avun vastaan, mutta Neuvostoliiton painostuksesta kieltäytyivät. Espanjalle Marshall-apua ei tarjottu Francon hallinnon vuoksi.

European Recovery Program
US-MarshallPlanAid-Logo.svg
Marshall-apua saaneet Euroopan maat. Siniset pylväät osoittavat suhteellisen kokonaisavun määrän.
Marshall-apua saaneet Euroopan maat. Siniset pylväät osoittavat suhteellisen kokonaisavun määrän.
Perustettu 1947
Lakkautettu 1953
Päämaja Pariisi, Ranska
Jäsenet 18 valtiota

Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Eurooppa oli osa Neuvostoliiton vaikutuspiiriä, ja Marshall-avun avulla Länsi-Eurooppaa oli tarkoitus suojella kommunismin vaikutusvallan leviämiseltä. Länsi-Euroopan maat sitoutuivat Yhdysvaltoihin Marshall-avulla, jonka jakamiseen perustettiin lyhytaikainen Euroopan taloudellinen yhteistyöjärjestö (OEEC), josta myöhemmin ovat kehittyneet Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (EHTY) sekä Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD).

Marshall-apu loi myös pohjan Naton perustamiselle.[1]

Avustusohjelman luominenMuokkaa

 
Kenraali George C. Marshallista tuli presidentti Harry S. Trumanin hallinnon ulkoministeri tammikuussa 1945. Euroopan jälleenrakentamiseksi käynnistetty apu nimettiin hänen nimensä mukaan.

Ohjelman taustaMuokkaa

Pääartikkeli: Trumanin oppi

Toisen sodanjälkeisen vuoden eli vuoden 1947 alkaessa kansainvälinen ilmapiiri oli heikennyt. Sodan aikaiset liittolaiset Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat ajautumassa vastakkainasetteluun. Yhdysvallat oli Turkin ja Kreikan suunnalla tapahtuneen Neuvostoliiton ja kommunistien toiminnan vuoksi päätynyt tukemaan niiden vastaista toimintaa. Uuden poliittisen suhtautumisen taustavoimana Yhdysvalloissa oli Neuvostoliitto-asiantuntija George F. Kennan. Kennan loi tässä yhteydessä patoamiskäsitteen suhteessa Neuvostoliiton toimintaan. Sen avulla Länsi-Eurooppaa oli tarkoitus suojella kommunismin vaikutusvallan leviämiseltä. Tätä yhdysvaltalaisten uutta politiikkaa alettiin kutsua nimeltä Trumanin oppi. Toisaalta saman aikaisesti Neuvostoliitto vahvisti asemiaan sodan aikana miehittämissään Itä-Euroopan maissa, joiden hallitukset muuttuivat kommunistijohtoisiksi.[2]

Yhdysvaltain ulkoministeri George Marshall vieraili Moskovassa huhtikuussa 1947, jossa hän tapasi Neuvostoliiton johtomiehet mukaan lukien generallisimus Stalinin. Marshall vakuuttui tapaamisessa siitä, että Stalinin politiikka ja maailmanvallan leviäminen perustuisi Euroopan taloudellisen romahduksen vaikutusten odotteluun. Tältä pohjalta Marshall antoi Kennanille tehtäväksi suunnitella taloudellista tukiohjelmaa. Sen mukaan luotiin esitys ”Euroopan jälleenrakennusohjelmaksi” (European Recovery Program, ERP). Se sisälsi kolme pääkohtaa: 1) Euroopan valtioiden yhteinen tarpeittensa määrittely, 2) Apu koskisi koko Eurooppaa, 3) Saksan jälleenrakennukseen kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Tältä pohjalta Marshall piti puheensa 5. kesäkuuta 1947 Harvardin yliopistossa.[3]

Marshall sanoi puheessaan Harvardissa: ”On luonnollista, että Yhdysvallat tekee kaiken voitavan auttaakseen palauttamaan normaalit ja terveet taloudelliset olosuhteet maailmaan, sillä tämä on poliittisen vakavuuden ja turvallisuuden rauhan edellytys.” Historioitsijat korostavat Marshall-avun kantavina motiiveina yleensä pyrkimyksen tukea demokratiaa ja vakaata kehitystä Euroopassa. Apua kanavoitiinkin erityisesti suuriin Euroopan maihin, kuten Ranskaan ja Italiaan, joissa oli vahvat kommunistiset puolueetselvennä. Samalla Euroopan talouden kohentuessa saataisiin Yhdysvaltain teollisuudelle merkittävät vientimarkkinat. Marshall-apu oli suhteessa Yhdysvaltojen bruttokansantuotteeseen suurempaa, kuin länsimaista on koskaan annettu kehitysapuna kehitysmaille ja se inspiroi myöhempää kehitysapua.lähde?

Marshall-ohjelmasta neuvottelu eurooppalaisten kanssaMuokkaa

Vuoden 1948 kyltti Länsi-Berliinin jälleenrakennuksesta, johon Marshall-avun kautta suunnattiin rahaa.
Mielenosoitus Marshall-apua vastaan Itä-Saksassa vuonna 1950.

Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Dean Acheson tapasi 17. kesäkuuta 1947 Pariisissa Ranskan ulkoministerin Georges Bidaultin ja Ison-Britannian ulkoministerin Ernest Bevinin kanssa. Siellä sovittiin Neuvostoliiton kutsumisesta yhteiseen kokoukseen Pariisissa. Tähän Neuvostoliitto suostuikin nopeasti, ja Neuvostoliiton valtuuskunta ulkoministeri Molotovin johdolla saapuivat 27. kesäkuuta Pariisiin.[4]

Lyhyen aikaa myös Neuvostoliitto oli kiinnostunut Marshallin avusta. Neuvostoliitto muutti kantaansa kesken Pariisin kokouksen. Neuvostoliitto perusteli kantaansa sillä, että Yhdysvallat sekaantui Euroopan maiden asioihin ja apu merkitsisi Euroopan joutumista Yhdysvaltain hallinnon alaiseksi. Neuvostoliitto vetäytyi yhteistyöstä, mikä oli yksi osoitus Euroopan pitkällisen kahtiajaon, kylmän sodan alkamisesta.[5]

Neuvostohallitus kieltäytyi taloudellisesta avusta. Se ei myöskään hyväksynyt avun antamista vaikutuspiirissä oleville maillekaan. Niinpä avusta kiinnostuneet Neuvostoliiton liittolaismaat Tšekkoslovakia, Puola ja Unkari joutuivat luopumaan houkuttelevasta tarjouksesta. Tšekkoslovakia oli jopa jo suostunut, mutta perui kutsun apua koskeviin neuvotteluihin. Asian karuus selvisi tšekeille heinäkuun alussa 1947 Moskovassa käydyissä kauppaneuvotteluissa. Stalin ilmoitti tšekeille:[6]

»Länsi pyrkii nyt rakentamaan omaa blokkiaan ja eristävän Neuvostoliiton. Tämä on periaatekysymys, josta katsomme myös ystävällisten suhteiden Tšekkoslovakiaan riippuvan ... kaikki slaavilaiset kansat ovat hylänneet kutsun. Siksi meidän mielestämme teidän olisi tehtävä samoin.»

Samaan aikaan Puolan hallitus pohti Marshall-kysymystä, mutta sai kuulla Moskovan radion kautta tiedon hylänneensä Marshall-avun.

Neuvostohallitus käynnisti tämän jälkeen omat vastatoimensa, johon liittyi uuden kommunistisen yhteistyöjärjestön Kominformin perustaminen syksyllä 1947.[7]

Suomen kieltäytyminen Marshall-avustaMuokkaa

Suomen hallitus päätyi kieltäytymään Marshall-avusta, koska pelkäsi sen vahingoittavan Suomen suhteita Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto oli julkisesti tuominnut Marshall-avun ja lisäksi diplomaattiteitse kieltänyt Suomea ottamasta apua vastaan.[8][9] Suomihan oli tehnyt presidentti Mannerheimin johdolla Neuvostoliiton kanssa erillisrauhan omine sitovine sopimuksineen jo 1944.

Suomi olisi tarvinnut kipeästi taloudellista tukea, sillä Suomen piti maksaa sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Sodasta kärsinyt Suomi joutui jäämään ulkopoliittisista syistä ilman apua, vaikka muun muassa vauras Ruotsi saattoi sitä nostaa. Asiasta toi presidentti Paasikivelle viestin pääministeri Mauno Pekkala. Pekkala oli tavannut sitä ennen valvontakomission kakkosmiehen kenraali Savonenkovin, joka oli todennut ”rauhansopimuksen olevan vielä ratifioimatta, sotakorvausten olevan käynnissä ja asekätkentäjutun olevan kesken”.[10] Presidentti Paasikivi kirjoitti asiasta päiväkirjaansa 8. heinäkuuta 1947:[11]

»Tämä on hirmuista! Mitä tästä meidän elämästämme tulee? Mitä aikomuksia venäläisillä on? Arvatenkin saada täällä aikaan samanlainen komento kuin Unkarissa.»

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta käsitteli asiaa 10. heinäkuuta. Kansandemokraatteja lukuun ottamatta kaikki muut puolueet äänestivät Marshall-avun hyväksymisen puolesta. Ulkopoliittista valtaansa käyttäen Presidentti Paasikivi kuitenkin saneli itse kielteisen päätöksen. Vastauksena Pariisissa pidettävään Marshall-avun järjestäytymiskokoukseen Suomen hallitus käytti kieltäytymisperusteenaan puolueettomuusmääritelmää, joka kirjattiin seuraavana keväänä YYA-sopimuksen johdantoon:[12]

»Suomi, haluten pysytellä maailmanpolitiikan ristiriitojen ulkopuolella, ei valitettavasti ole katsonut mahdolliseksi osallistua puheena olevaan konferenssiin.»

Suomi ilmoitti kuitenkin halukkuutensa osallistua ERP:n tarjoamaan puhtaasti taloudelliseen yhteistoimintaan ja ilmoitti olevansa valmis antamaan tätä varten talouttaan koskevaa informaatiota.

Suomen kieltäytyminen Marshall-avusta kirkasti osaltaan Suomi-kuvaa Yhdysvalloissa: maa, joka ainoana oli 1930-luvulla maksanut velkansa, oli myös lähes ainoa maa, joka ei pyytänyt tukipalkkioita. Kun presidentti Urho Kekkonen vuonna 1961 teki virallisen vierailun Yhdysvaltoihin, eräs yhdysvaltalainen sanomalehti kirjoitti Kekkosen olevan ensimmäinen ulkomainen valtiomies, joka Yhdysvaltoihin saapuessaan ei ojentanut kättään kämmenpuoli ylöspäin.[13]

Avustusohjelman toteutuminenMuokkaa

Marshall-avun mainosjulisteita.

Yhdysvaltain presidentti Truman kutsui kongressin marraskuussa 1947 käsittelemään avustusohjelmaa. Kongressi hyväksyi ohjelman jo seuraavassa kuussa. Ohjelman käytännön toteuttajaksi nimitettiin Studebaker-yhtymän pääjohtaja Paul G. Hoffman. Kukin apua saaneista Euroopan valtioista sitoutui myötävaikuttamaan Euroopan yhdistymiseen taloudellisesti, edistämään kaupan vapautumista ja taistelemaan inflaatiota vastaan. Marshall-avun saajat muodostivat keväällä 1948 oman järjestönsä avustuksien jaosta huolehtimaan. Tällöin muodostettiin Euroopan taloudellinen yhteistyöjärjestö eli OEEC.[14]

Vuosien 1948 ja 1951 aikana Yhdysvallat lahjoitti yli 13 miljardia dollaria (noin 100 miljardia dollaria nykyisillä vaihtoarvoilla) teknistä ja taloudellista apua 16 Euroopan maan uudelleenrakentamiseen, jotka olivat liittyneet OEEC:een vastauksena Marshallin kehotukseen yhteisen suunnitelman muodostamiseksi. Suurin Marshall-avun saaja oli Yhdistynyt kuningaskunta (vastaanottava noin 26 prosenttia kokonaismäärästä), jonka jälkeen Ranska (18 prosenttia) ja Saksan liittotasavalta (11 prosenttia). Kaikkiaan 18 Euroopan maata sai Marshall-apua.[15]

Marshallin suunnitelma nopeutti sodasta kärsineitä maita pääsemään jaloilleen taloudellisesti. Apu suuntautui ennen kaikkea infrastruktuurin kehittämiseen ja asuntojen rakentamiseen. Marshall-avun jakaminen lopetettiin vuoden 1951 lopulla. Yhdysvallat katsoi Euroopan tällöin jo toipuneen pahimmista sodan menetyksistä.[16] Marshall-apuun liittyvä OEEC oli pohjana Euroopan taloudellisen yhteistyön kehittymiseen ensiksi EEC:ksi, sitten EC:ksi ja lopulta EU:ksi sekä Euroopan unionin sisämarkkinoiden muodostumiselle.

KulutMuokkaa

Marshall-apua jaettiin osallistujien kesken suurin piirtein väestömäärän mukaan. Suurempi määrä annettiin tärkeimmille teollisuusalueille, koska niiden uudistumista pidettiin olennaisena Euroopan tervehtymiselle.

Maa 1948/1949 (milj. USD) 1949/1950 (milj. USD) 1950/1951 (milj. USD) Yhteensä (milj. USD)
  Alankomaat 471 302 355 1 128
  Belgia ja   Luxemburg 195 222 360 777
  Britannia 1 316 921 1 060 3 297
  Irlanti 88 45 0 133
  Islanti 6 22 15 43
  Italia ja   Triesten vapaa-alue 594 405 205 1 204
  Itävalta 232 166 70 468
  Kreikan kuningaskunta 175 156 45 376
  Länsi-Saksa 510 438 500 1 448
  Norja 82 90 200 372
  Portugali 0 0 70 70
  Ranska 1 085 691 520 2 296
  Ruotsi 39 48 260 347
  Sveitsi 0 0 250 250
  Tanska 103 87 195 385
  Turkki 28 59 50 137
Yhteensä 4 924 3 652 4 155 12 731

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Bjöl, Erling: Kansojen historia – osa 22. WSOY, 1984. ISBN 951-0-09750-0.
  • Kuosa, Tauno: Oman aikamme maailmantapahtumat - I, 1945–1953. WSOY, 1965.
  • Paasikivi, Juho Kusti: J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956, ensimmäinen osa. WSOY, 1985. ISBN 951-0-13291-8.
  • Rautkallio, Hannu: Suomen suunta 1945–1948. Weiling+Göös, 1979. ISBN 951-35-2012-9.

ViitteetMuokkaa

  1. A Short History of Nato Nato. Viitattu 3.4.2020. (englanniksi)
  2. Bjöl 1984, s. 96–101.
  3. Bjöl 1984, s. 105–109.
  4. Bjöl 1984, s. 111.
  5. Bjöl 1984, s. 111–113.
  6. Rautkallio 1979, s. 113.
  7. Bjöl 1984, s. 113–116.
  8. Geoffrey Roberts: Historians and the Cold War History Today. December 2000. Arkistoitu 5.7.2012. Viitattu 15.2.2009.
  9. McMahon, Robert J.: The Cold War, s. 30. Sarja: Very Short Introductions. Oxford University Press, 2003. (englanniksi)
  10. Rautkallio 1979, s. 115.
  11. Paasikivi 1985, s. 468.
  12. Rautkallio 1979, s. 115–116.
  13. Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 292. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
  14. Kuosa 1965, s. 271–272.
  15. The Marshall Plan Fifty Years Later, Palgrave MacMillan, United Kingdom, 2001 ISBN 9780333929834
  16. Kuosa 1965, s. 274.

Aiheesta muuallaMuokkaa