Maria Nikiforova
Maria Grigorijeva Nikiforova (1885 Aleksandrovsk – 16. syyskuuta 1919 Sevastopol) oli ukrainalainen anarkisti, joka Venäjän sisällissodan aikana johti Ukrainassa taistellutta armeijaansa. Hän oli Nestor Mahnon ohella Ukrainan itsenäisyyssodan ajan merkittävin anarkistien johtohahmo, vaikka onkin myöhemmässä historiankirjoituksessa jäänyt tämän varjoon.[1]
Elämä muokkaa
Varhaiset vuodet muokkaa
Nikiforova lähti kotoaan 16-vuotiaana ja työskenteli muun muassa lastenhoitajana, kauppa-apulaisena sekä tehdastyöläisenä. Samalla hän liittyi anarkokommunistien muodostamaan militanttiin ryhmään, joka teki pommi-iskuja ja aseellisia ryöstöjä. Vuonna 1908 Nikiforova sai kuolemantuomion poliisimurhasta ja osallisuudesta neljään aselliseen ryöstöön. Nikiforovan nuoren iän vuoksi tuomio muutettiin 20 vuoden pakkotyöksi ja hänet karkotettiin Siperiaan. Organisoituaan vankilakapinan Nikoforova pakeni Vladivostokin kautta Japaniin, jossa hänen tapaamansa anarkistiopiskelijat hankkivat hänelle laivalipun Yhdysvaltoihin. Chicagossa ja New Yorkissa NIkiforova tutustui Venäjältä paenneisiin anarkistiemigrantteihin ja kirjoitti heidän julkaisemiinsa venäjänkielisiin lehtiin eri salanimillä. Nikiforova palasi Eurooppaan 1912 ja asettui Pariisiin, jossa hän hengaili kahviloissa runoilijoiden ja taiteilijoiden seurassa tavaten myös venäläisiä emigrantteja, kuten sosialidemokraatti Vladimir Antonov-Ovsejenkon ja anarkisti Pjotr Kropotkinin. Nikiforova avioitui Pariisissa puolalaisen anarkistin Witold Bzhostekin kanssa. Vuonna 1913 Nikiforova osallistui Lontoosa järjestettyyn venäläisten anarkistien kongressiin käyttäen nimeä ”Marusya”, jolla hänet myöhemmin yleisesti tunnettiin.[1]
Venäjän vallankumous muokkaa
Ensimmäisen maailmansodan käynnistyttyä Nikiforova päätti hankkia itselleen sotilaskoulutusta ja intersukupuolisena onnistui värväytymään Ranskan muukalaislegioonaan. Upseerikoulutuksen saatuaan Nikiforova siirrettiin Makedonian rintamalle, josta hän Venäjän vallankumouksen käynnistyttyä keväällä 1917 palasi Venäjälle ja lähti mukaan vallankumouksellisten toimintaan Pietarissa. Heinäkuussa Nikiforova puhui Kronstadtissa pidetyssä joukkokokouksessa ja sai tuhansia merisotilaita lähtemään Pietarin mielenosoituksiin, joiden tarkoituksena oli kaataa väliaikainen hallitus. Mielenosoitusten seurauksena hallitus alkoi jahdata bolševikkeja ja anarkisteja, jolloin Nikiforova palasi kotikaupunkiinsa Aleksandrovskiin. Nikiforova kokosi 300-henkisen anarkistiryhmän, jonka kanssa hän lähti Huljaipoleen paikallisten anarkistien tueksi. Elokuun lopussa Nikiforova tapasi ensimmäistä kertaa Nestor Mahnon kaupungissa pidetyssä kansankokouksessa. Petrogradin neuvostosta saamansa ohjeen mukaisesti ryhmät yhdistivät voimansa ja aseistautuivat. Nikiforova hankki aseita valtaamalla lähistöllä sijaitsevan varuskunnan. Nikiforovan merkittävimpiä vaikuttajia oli venäläinen anarkisti Apollon Karelin, jonka hän oli tavannut Pietarissa. Karelinin kehittämän ”neuvostoanarkismin” mukaan anarkistien piti tukea työläisten ja sotilaiden neuvostoja niin kauan kuin ne vievät vallankumousta oikeaan suuntaan eli vapautta kohden, mutta nousta neuvostoja vastaan, mikäli ne poikkeavat linjasta.[1]
Sisällissota muokkaa
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Nikiforova perusti Mustina kaarteina tunnettuja taisteluosastoja. Kun Aleksandrovskin neuvosto kieltäytyi tunnustamasta Venäjän SFNT:n valtaa ja liittyi Ukrainan kansantasavaltaan, Nikiforovan joukot aloittivat kapinan. Joulukuun 1917 lopussa Nikiforovan joukot olivat Harkovassa perustamassa Ukrainan kansan neuvostotasavaltaa. Nikiforova muodosti myös Družina-nimisen taisteluosaston, johon hän sai rahoitusta ja poliittista tukea kansankomissaarien neuvostoon nousseelta Vladimir Antonov-Ovsejenkolta. Valkoista armeijaa ja ukrainalaisia nationalisteja vastaan taistellut osasto oli huomattavasti paremmin varustettu kuin bolševikkien punakaartit. Družina eteni Krimille saakka, jossa se valtasi Jaltan, ryösti keisari Nikolai II:n kesäasunnon Livadijan palatsin ja vapautti Sevastopolissa vangittuna olleita anarkisteja. Nikiforova osallistui myös Taurian sosialistisen neuvostotasavallan perustamiseen ja Feodosijassa hänet valittiin talonpoikien neuvoston puheenjohtajaksi.[1]
Krimiltä Družina marssi Keski-Ukrainaan, jossa se valtasi Jelisavetgradin kaupungin. Ukrainan kansantasavaltaa johtanut keskusneuvosto vastasi anarkistien etenemiseen tekemällä sopimuksen keskusvaltojen kanssa, jonka jälkeen Itävalta-Unkarin ja Saksan joukot hyökkäsivät maahan ja työnsivät armeijat takaisin. Kärsityn tappion myötä bolševikit eivät enää nähneet käyttöä anarkisteille liittolaisina ja Tšeka aloitti heidän vainoamisensa. Družina riisuttiin aseista ja Nikiforova pidätettiin Taganrogissa syytettynä ryöstelystä ja rintamakarkuruudesta. Nikiforova sai edelleen tukea vasemmistososialisteilta ja Antonov-Ovsejenkolta, ja huhtikuussa 1918 ukrainalaisten bolševikkien vallankumoustribunaali lopulta vapautti hänet kaikista syytteistä. Bolševikkien vainon uhatessa Mahnon joukot päättivät palata Etelä-Ukrainaan taistelemaan sissisotaa keskusvaltoja vastaan. Muut anarkistit liittyivät Nikiforovan joukkoihin, jotka joutuivat perääntymään saksalaisten hyökkäyksen alta Venäjän puolelle Donin Rostoviin.[1]
Keskusvaltojen antauduttua Družina pääsi jälleen palaamaan Ukrainaan vuoden 1918 lopussa, jolloin Simon Petljuran johtama Ukrainan direktoraatti kaatoi lyhytaikaiseksi jääneen antibolševistisen Ukrainan valtion. Družina valtasi Odessan ja ehti myös hajottaa paikallisen vankilan ennen kuin joutui taas pakenemaan Venäjälle liittoutuneiden interventiota. Bolševikkien hallitsemassa Saratovissa Družina riistuttiin jälleen aseista ja Nikiforova pidätettiin. Tällä kertaa Tšeka siirsi Nikiforovan Moskovaan Butyrkan vankilaan, mutta hänet vapautettiin Karelinin ja Antonov-Ovsejenkon takuita vastaan. Moskovassa Nikiforov tapasi jälleen aviomiehensä, joka oli siirtynyt neuvostohallituksen leipiin. Nikiforova työskenteli lyhyen aikaa Proletkultin palveluksessa, kunnes vallankumoustribunaali tuomitsi hänet tammikuun 1919 lopussa niskoittelusta kuuden kuukauden virkakieltoon.[1]
Nikiforova palasi Huljaipoleen, josta oli tullut mahnolaisten hallussa olevan anarkistisen alueen keskus. Nikiforova vastasi anarkistien ylläpitämistä sairaaloista, terveysasemista ja kouluista, mutta Mahno kielsi häntä tuomion ehtojen mukaisesti osallistumasta sotilaalliseen toimintaan. Kun Nikiforovan tuomiota lyhennettiin, hän muutti Berdianskiin ja perusti uuden sotilasosaston, johon liittyi myös hänen puolisonsa Witold Brzostek. Kesäkuussa 1919 Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta julisti anarkistit lainsuojattomiksi ja lähetti Puna-armeijan hyökkäämään heidän selustaansa. Nikiforova hajotti nyt joukkonsa kolmeen osastoon ja lähetti ne eri rintamille. Nikiforova ja Brzostek johtivat oman ryhmänsä Krimille, jossa oli valkoisten muodostaman Etelä-Venäjän valtion päämaja. He suunnittelivat murhaavansa valkoisten johtajan Anton Denikinin, mutta elokuussa pariskunta tunnistettiin Sevastopolissa ja pidätettiin. Heidät ammuttiin 16. syyskuuta 1919 vain pari viikkoa ennen kuin mahnolaiset valtasivat kaupungin ja päättivät valkoisen vallan Etelä-Ukrainassa.[1]