Luu (lat. os, mon. ossa) on kovan luukudoksen muodostama tukirangan osa. Luut muodostavat selkärankaisilla sisäisen tukirangan eli luurangon. Luut kiinnittyvät yleensä toisiinsa nivelin. Luun sisällä on pehmeä luuydin, jossa muodostuu verisoluja.

JaotteluMuokkaa

 
Erityyppisiä luita ihmisen luurangossa.

Luut jaetaan eri tyyppeihin niiden muodon ja tarkoituksen mukaan:

  • Putkiluut eli pitkät luut ovat putkimaisia ja niillä on kaksi paksua päätä. Varren sisällä on luuydinontelo. Paksuuntuneet päät ovat rakentuneet pääasiassa hohkaluusta. Putkiluita ovat esimerkiksi yläraajan ja alaraajan luut.[1][2]
  • Lyhyet luut ovat muodoltaan monikulmaisia tai kuutiomaisia. Niiden uloin kerros on ohut. Lyhitä luita on esimerkiksi ranteessa ja nilkassa.[1][2]
  • Litteät luut ovat muodoltaan litteitä. Ne ympäröivät ja suojaavat ruumiin onteloita, ja niiden luuytimessä muodostuu verisoluja. Litteitä luita ovat esimerkiksi kallon luut, kylkiluut ja rintalasta.[1][2]
  • Ilmaontelon täyttämien luiden onteloiden sisäpuolella on limaa erittävä kalvo. Näihin luihin lukeutuu esimerkiksi yläleukaluu.[1]

TehtävätMuokkaa

Luilla on useita tehtäviä. Ne toimivat elimistön tukirankana, suojaavat sisäelimiä, mahdollistavat liikkumisen, varastoivat mineraalisuoloja (kalsiumia, fosforia ja magnesiumia) ja osallistuvat mineraaliaineenvaihduntaan.[3] Luiden ytimissä syntyy veren punasoluja.[1]

Luut varastoivat kivennäisaineita kuten kalsiumia ja fosfaattia. Elimistö voi irrottaa niitä luusta käyttöönsä tarvittaessa esimerkiksi raskauden ja imetyksen aikana, luiden ja hampaiden muodostuksen aikana tai kasvukausien aikana.[1]

Luiden ulkopinnalla on epätasaisuuksia, joihin jänteet, nivelsiteet ja muut sidekudoksiset rakenteet kiinnittyvät.[2]

RakenneMuokkaa

 
Putkiluun rakenne.

Luuta peittää kova luukalvo, jonka kautta verisuonet läpäisevät luun sisäosat. Luukalvon alla on tiiviistä luusta muodostuva kuorikerros. Sen alla on luun huokoinen sisin eli hohkaluu, jonka pienissä väleissä on luuydintä. Pitkissä putkiluissa luuydintä voi olla myös luuydinonteloissa.[1]

Tiiviin luun kerros on koostunut toisiinsa luuaineksella liimautuneista Haversin kanavajärjestelmistä. Volkmannin kanavat ovat Haversin kanavien poikittaisia haaroja. Huokoinen hohkaluu rakentuu toisiinsa anastomoivista luu-ulokkeista, joiden väliin jää tilaa.[2]

Luu koostuu mikroskooppisista lieriömäisistä yksiköistä, jotka muodostavat niin sanotun Haversin järjestelmän. Yhden rakenneyksikön eli osteonin keskellä kulkee Haversin kanava, jossa ovat verisuonet ja hermot. Haversin kanavien ympärillä sijaitsevat luusolut, joista jokaisella on oma solunkokoinen tilansa. Peräkkäiset tilat ovat yhteydessä toisiinsa kanavien välityksellä ja saavat sitä kautta ravinnon ja hapen Haversin kanavan verisuonilta.[4]

 
Luukudosta mikroskooppikuvassa.

Luukudos muodostuu pääasiassa mineralisoituneesta soluväliaineesta. Kypsän luun soluväliaineessa on epäorgaanisia aineita 60–70 prosenttia kuivapainosta ja orgaanisia aineita 30–40 prosenttia. Epäorgaanisista suoloista eniten on kalsiumfosfaattia (85 prosenttia) ja kalsiumkarbonaattia (10 prosenttia). Orgaanisista aineista kollageenia on 90 prosenttia.[4] Luun mineraalikoostumus tekee luusta taipumatonta ja hyvin painetta ja vetoa kestävää mutta samalla huonosti hiovaa kulutusta kestävää.[4]

Luukudos uudistuu jatkuvasti luuta muodostavien solujen ja luuta tuhoavien solujen ansiosta. Luukudoksen muodostumista ja tuhoutumista säätelevät lisäkilpirauhasen ja kilpirauhasen erittämät hormonit. D-vitamiini mahdollistaa kalsiumin imeytymisen suolistossa ja kulkeutumisen luukudokseen.[1] Luukudos on elävää kudosta, joten jos sen verenkierto lakkaa, luu menee kuolioon. Verenkierto ravitsee luuta sekä osallistuu luuytimen toimintoihin ja kalsiumin ja fosforin aineenvaihduntaan.[5]

Niveleen päättyessään luukalvo jatkuu nivelkapselina. Synoviaalinivelellä toiseen luuhun niveltyvän luun pinnalla on nivelrustoa.[2]

MurtumatMuokkaa

Pääartikkeli: Luunmurtuma

Luu voi murtua vamman, siihen kohdistuvan voiman tai erilaisten patologisten syiden vuoksi. Luunmurtumia on seitsemää erilaista murtumakohdan tyypin mukaan. Murtuman paraneminen perustuu luusolujen esiasteiden aktivoitumiseen murtumakohdassa.[6] Uudisluu on luun murtumakohtaan muodostuvaa ainesta.

KäyttöMuokkaa

Raaka-aineenaMuokkaa

 
Norsunluusta tehty veistos.

Ihmiset ovat tehneet eläinten luusta monenlaisia työkaluja kuten neuloja, koukkuja, sirppejä ja kaapimia. Luu on voitu kovettaa tulella. Sarviluu on ollut suosittu materiaali sen kovuuden ja kestävyyden ansiosta. Huiluja on tehty usein linnunluista.[7]

Norsunluusta tehdyt esineet kuten biljardipallot, pianon koskettimet, leimasimet sekä arvokkaat taide- ja koriste-esineet olivat entisaikaan hyvin suosittuja. Nykyisin niiden kysyntä, kauppa ja arvostus on vähentynyt norsujen suojelun ja myyntikieltojen vuoksi.[8]

RavintonaMuokkaa

Varhaiselle ihmiselle luuydin oli merkittävä ravinnonlähde, sillä se sisältää paljon kaloreita. Ihminen myös säilöi luuydinkudosta sisältäviä luita myöhempää käyttöä varten, sillä luun suojassa ydin säilyy hyvänä parin kuukauden ajan vaikka menettääkin paljon ravintoainesisältöään jo kolmannen viikon jälkeen.[9] Nykyisin luuydintä syödään harvemmin kuin ennen. Luuytimen rasva on lähinnä kertatyydyttymätöntä rasvaa.[10]

Jotkin kasvinsyöjäeläimet kuten kirahvit syövät luuta saadakseen kalsiumia ja fosforia oman luustonsa rakennusaineiksi.[11]

TaikakalunaMuokkaa

Yksittäinen luu on mytologiassa voimakas taikaväline. Arpa on tietäjän taikakalu, luu, joka pudotetaan rummun kalvolle. Siitä, mihin paikkaan ja asentoon arpa jää rummulle, ennustetaan esimerkiksi tulevia tapahtumia.lähde?

Sen jälkeen kun luuydin on maatunut, muodostaa luuytimen täyttämä tila pitkiin luihin tyhjän putken. Tämän putken vuoksi luut on koettu osoittamisen tai tuijottamisen välineeksi taikka vaarallisia voimia suuntaaviksi. Saamelaiset ovat rikkoneet luut ennen niiden jättämistä maastoon, ettei paha silmä olisi voinut katsoa niiden läpi. Australian aboriginaalit ovat uskoneet voivansa kirota jonkun kuolemaan tai sairastumaan taikka vaikkapa auton hajoamaan osoittamalla tätä luulla.lähde?

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h Opas anatomiaan 2015, s. 20.
  2. a b c d e f Hervonen 2004, s. 22–24.
  3. Yleistä luusta Solunetti.fi. Viitattu 5.1.2016.
  4. a b c Hervonen 2004, s. 24.
  5. Hervonen 2004, s. 34.
  6. Hervonen 2004, s. 35–40.
  7. Bone tools Peach State Archaeological Society. Viitattu 16.1.2020.
  8. Pentti Avomaa: Norsunluuesineiden arvostus hiipuu – Suomessa esineitä myynnissä satunnaisesti Taloustaito. 22.3.2018. Viitattu 30.11.2019.
  9. Veikka Niemi: Muinaisihmiset säilöivät luuydintä ruoaksi ”kuin tölkkikeittoa” 400 000 vuotta sitten, kertoo tutkimus – Varhaisin esimerkki ruoan säilömisestä Tekniikan Maailma. 9.10.2019. Viitattu 16.1.2020.
  10. Joonas Konstig: Ruoka, jota ennen söivät kaikki ja nykyään ei juuri kukaan Helsingin Sanomat. 1.12.2014. Viitattu 16.1.2020.
  11. Shaena Montanari: Giraffe Tosses Dead Wildebeest Around in Bizarre Pictures National Geographic. 18.8.2017. Viitattu 16.1.2020.

Aiheesta muuallaMuokkaa