Loviisan linnoitus

Loviisan linnoitus on Augustin Ehrensvärdin johdolla Ruotsin vallan aikana vuonna 1748 Degerbyn (nykyisen Loviisan) kaupunkiin rakennettu rajalinnoitus. Bastionilinnoituksen rakennustyöt jäivät kuitenkin kesken. Linnoitus siirtyi venäläisten haltuun Suomen sodan alkaessa vuonna 1808. Se menetti kuitenkin sotilaallisen merkityksensä rajan siirtyessä kauaksi länteen. Loviisan linnoitus ei koskaan ollut osallisena varsinaisissa taisteluissa.

Linnoitusta kutsutaan myös nimellä Loviisan maalinnoitus erotuksena samaan aikaan kaupungin edustalle rakennetusta Svartholman merilinnoituksesta.

Hattujen sota ja Turun rauha

Ruotsin revanssihaluisen hattupuolueen johdolla vuosina 1741–1743 Venäjää vastaan käyty hattujen sota päättyi ruotsalaisten täydelliseen tappioon. Suuressa Pohjan sodassa kärsityn tappion kostamiseksi käynnistetty hyökkäyssota Venäjän nousevaa suurvaltaa vastaan oli järjetön. Liian heikot, kelvottomasti varustetut ja koulutetut sekä taitamattomasti johdetut ruotsalaisjoukot joutuivat perääntymään läpi Suomen. Itäinen maakunta jäi näin venäläismiehityksen eli niin sanotun pikkuvihan kouriin.

Sota päättyi vuonna 1743 solmittuun Turun rauhaan, jossa uusi valtakunnanraja piirrettiin kulkemaan Suomenlahdesta Kymijoen läntistä haaraa myöten kohti Saimaata. Uuden rajan myötä Ruotsi menetti Haminan tapulikaupungin sekä Lappeenrannan ja Savonlinnan kauppalat, mutta myös kaupungeissa sijainneet Haminan ja Lappeenrannan rajalinnoitukset sekä Olavinlinnan keskiaikaisen linnan. Linnoitusten menettämisen myötä uusi itäraja jäi täysin vaille pysyvien linnoitusten tuomaa turvaa.

Uuden itärajan olojen järjestelyä ryhdyttiin pohtimaan välittömästi. Kaupallisten olojen järjestämiseksi perustettiin Degerbyn lahden pohjukkaan vuonna 1745 Degerbyn kaupunki, joka nimettiin vuonna 1752 uudelleen kuningatar Loviisa Ulriikan mukaan Loviisaksi. Kaupunki perustettiin tapulikaupungiksi ja sen toivottiin ottavan haltuunsa itäisen Suomen ulkomaankaupan.

Uuden itärajan turvaksi

Uuden itärajan puolustuksen järjestäminen aloitettiin rinnan uuden tapulikaupungin perustamisen kanssa. Katsottiin, että uusi raja pitäisi varmistaa yhdellä tai useammalla Haminan ja Lappeenrannan linnoitukset korvaavalla rajalinnoituksella. Lisäksi Suomeen tulisi rakentaa laajempi päälinnoitus, johon armeijan pääjoukot voisivat tukeutua hyökkäyksen uhatessa. Päälinnoituksen tulisi sijaita rannikolla, jotta Ruotsista lähetettävät apujoukot voisivat rantautua sen kautta turvallisesti mahdollisen miehityksen alaiseen Suomeen. Päälinnoitukseen voisi tukeutua myös rannikon puolustuksen tukena toimiva rannikkolaivasto. Tällaisen päälinnoituksen rakentamiseen kuningaskunnan rahkeet eivät olleet riittäneet vielä ennen hattujen sotaa.

Ensimmäisen Suomea koskevan linnoitussuunnitelman laati everstiluutnantti A. J. Nordenberg.^[1] Hänen laskelmiensa mukaan suurin uhka ja todennäköisin hyökkäys Suomeen kohdistuisi rannikkoa pitkin kulkevaa Suurta rantatietä eli Turusta Viipuriin johtavaa tietä pitkin. Suomen sisämaata ei pidetty ajan sotaoppien mukaisesti alueena, jossa voitaisiin käydä kokonaisen sodan kannalta strategisesti merkittäviä taisteluita. Suomen puolustukselle olisi siis erityisen tärkeää pystyä sulkemaan ainut merkittävämpi rannikkoa pitkin kulkeva maantie.

Uusien linnoitusten sijainteja suunnitellessaan Nordenberg ihastui erityisesti Degerbyn maisemiin. Maasto Degerbyn lahden pohjukassa oli erityisen kivistä ja vaikeakulkuista, joten tien varteen sijoitettavan vahvan linnoituksen pitäisi estää vihollisen etenemisen syvemmälle kuningaskunnan alueelle. Nordenberg oli niin vakuuttunut löytämänsä linnoituspaikan erinomaisuudesta, että ehdotti Ruotsin valtaneuvostolle vuonna 1745 peräti Suomeen rakennettavan päälinnoituksen sijoittamista Degerbyn lahden pohjukkaan läheisestä valtakunnanrajasta välittämättä. Paikan etuna oli myös varsin syvän ja siten purjehduskelpoisen lahden ulottuminen aivan suunnitellulle linnoitusalueelle saakka, jolloin apujoukkojen saanti Ruotsista olisi myös turvattu. Linnoituksen etupuolelle aivan rajan tuntumaan Nordenberg olisi sijoittanut pieniä suljettuja vallituksia linnoituksen suojaksi.

Nordenbergin suunnitelma ei kuitenkaan tullut hyväksytyksi, ja seuraavaksi nousi esille everstiluutnantti Augustin Ehrensvärdin linnoitussuunnitelma. Ruotsin vuosien 1746–1747 valtiopäiville esitelty suunnitelma ei kuitenkaan unohtanut Degerbyn aluetta. Ehrensvärdin laatima suunnitelma sisälsi kaksi maa- ja merilinnoituksesta koostuvaa kaksoislinnoitusta. Tarkoitus oli siis rakentaa kaikkiaan neljä linnoitusta: rajalinnoitus Degerbyn lahden pohjukkaan ja merilinnoitus lahden suulle Svartholman saarelle sekä päälinnoitus Helsinkiin ja suurempi merilinnoitus, Viapori, Helsingin edustalle. Valtiopäivät hyväksyivät Suomen puolustussuunnitelman, ja kuningas Fredrik I siunasi sen lopullisesti. Linnoitustöiden pääsuunnittelijaksi ja johtajaksi määrättiin alkuperäisen suunnitelman laatija Augustin Ehrensvärd.

Loviisan linnoituksen rakennustyöt

Loviisan linnoitus suunniteltiin rakennettavaksi nykyisen kaupungin pohjoispuolelle.

Loviisan linnoitus edustaa 1700-luvun loppupuolen ruotsalaista linnoitustekniikkaa.^[2] Sitä suunniteltaessa siitä piirrettiin useampiakin luonnoksia, jotka poikkesivat hieman toisistaan. Lopullinen käyttöön otetun Ehrensvärdin laatiman suunnitelman mukaan Loviisaan rakennettaisiin erittäin säännöllinen kuuden bastionin keskuslinnoitus, jonka heikoimpien kohtien suojaksi suunniteltiin rakennettavaksi ulkovarustuksia. Tavoitteena oli rakentaa suurin piirtein Haminan kokoinen linnoitus, jonka puolustamiseksi tarvittaisiin 2 000 miestä, mutta jonne voitaisiin tarvittaessa sijoittaa jopa 8 000 miestä.

Ulkovarustuksista keskuslinnoitusta kohti

Linnoituksen rakennustyöt alkoivat vuonna 1748 ulkovarustuksista. Ensimmäisten vuosien aikana rakennettiin linnoitusta pohjoisen puolelta ympäröivä maavalli vallihautoineen. Valli suunniteltiin niin, että linnoituksen läpi virtaavaa jokea voitaisiin tarvittaessa tulvittaa ja siten vaikeuttaa vihollisen liikkeitä linnoituksen edustalla.

Pohjoisen maavallin valmistuttua ryhdyttiin rakentamaan varsinaisia ulkovarustuksia. Linnoituksen itäpuolelle kuninkaantien kahden puolen ryhdyttiin rakentamaan bastioninmuotoisia linnakkeita Rosenia ja Ungernia, joiden tehtävänä oli ottaa vihollinen ensimmäisenä vastaan todennäköisimmästä hyökkäyssuunnastaan. Ungernin eteläpuolella odottavan Degerbyn lahden ja Rosenin pohjoispuolisten kivikkojen toivottiin pakottavan vihollisen hyökkäämään linnakkeiden välistä maantietä pitkin. Näin varsinaisen linnoituksen puolustukselle saatiin kaivattua syvyyttä. Kumpaankin linnakkeeseen rakennettiin 22 tykkikasemattia sekä niiden katolla kulkeva ampumatasanne. Linnakkeet saivat nimensä Suomen silloisen kenraalikuvernöörin G. Rosenin ja kenraali von Ungernin mukaan.

Linnoitus varustettiin ulkovarustuksilla myös länteen päin kuninkaantien suuntaan. Porvoosta Loviisaan johtavan tien suuntaa pidettiin linnoituksen piirittämisen kannalta vaarallisimpana suuntana. Linnoitusalueen länsipuolella sijaitsi nimittäin harju, jota miehittävä vihollinen pystyisi ampumaan avoimesti suoraan linnoituksen sisälle. Lännestä kohdistuvaa uhkaa torjumaan ryhdyttiin rakentamaan Harjun sarvilinnana tunnettua ulkovarustusta.

Linnoitustyömaa Loviisassa laajeni 1750-luvun alussa, ja uuden linnoituksen rakennustöihin oli komennettu jo 2 000 miestä. Ulkovarustusten ohella ryhdyttiin valmistelemaan myös keskuslinnoituksen rakennustöitä kaivamalla bastionien perustuksia. Linnoituksen kuusi bastionia saivat kuningasperheen jäsenten mukaan nimet: Adolph Fredric, Lovisa Ulrica, Gustaf, Carl, Fredric Adolph ja Sophia Albertina. Linnoituksesta ulos työntyvien epäsäännöllisten nelikulmioiden muotoisten bastionien tarkoituksena oli pystyä tukemaan toistensa puolustustaistelua tykkitulella. Bastionien väliin jäävät kurtiinit ovat linnoitusten heikoimpia kohtia, ja niiden suojaksi suunniteltiin rakennettavaksi raveliineja.

Vastoinkäymisestä toiseen

Bastionien rakennustöiden alkaessa kohdattiin ensimmäiset suuret vastoinkäymiset Loviisan linnoituksen rakennustöiden aikana. Maaperä luoteeseen ja pohjoiseen tähyävien bastionien Fredric Adolphin ja Sophia Albertinan alla osoittautui niin lietteiseksi, ettei se kestäisi suurten linnoitusrakenteiden painoa, joten näiden bastionien rakentamisesta täytyi luopua toistaiseksi. Rakennustöitä jatkettiin linnoituksen neljällä eteläisellä ja itäisellä bastionilla.

Heikoksi osoittautunutta maaperää suurempi pulman Loviisan linnoituksen rakentajille oli jatkuva raha- ja miehistöpula. Kuningaskunnan rahakirstusta riitti kovin vähän varoja itäisen maakunnan puolustuksen lujittamiseen, lisäksi Helsingin edustalle rakennettava Viaporin merilinnoitus nieli leijonanosan käytettävissä olevasta rahasta ja rakennustöissä käytetyistä armeijan joukoista.

Loviisan, kuten koko Suomen, linnoittaminen keskeytyi vuonna 1757, jolloin Ruotsi vei joukkonsa taistelemaan Pommerin sotaan Preussin Fredrik II:ta vastaan. Sodan aiheuttaman töiden katkeamisen jälkeen ei Loviisan linnoituksen rakennustöitä saatu enää täysipainoisesti käyntiin. Vuosia kestäneiden yritysten jälkeen kuningas Kustaa III määräsi linnoituksen rakennustyöt lopetettavaksi vuonna 1775, ja valtakunnan itäraja jäi lopulta ilman rajalinnoitustaan. Saman kohtalon koki Helsinkiin suunniteltu maalinnoitus, jonka rakennustyöt eivät päässeet varsinaisesti edes alkamaan. Sen sijaan Svartholman ja Viaporin merilinnoitukset rakennettiin jokseenkin valmiiksi saakka.

Kuningaskunnan kiinnostus ja voimavarat eivät riittäneet ajanmukaisen linnoitusverkoston rakentamiseen Suomeen. Toteutuessaan vuosien 1746–1747 valtiopäivillä hyväksytty linnoitussuunnitelma olisi taannut Ruotsille mahdollisen sodan syttyessä vahvan aseman vähintään Suomen eteläisellä rannikolla. Loviisan linnoitus olisi valmistuttuaan antanut omalta osaltaan vahvan vastuksen maahan pyrkiville venäläisjoukoille.

Komendantintalo ja kaksi kasarmia

Varsinaisen linnoituksen lisäksi Augustin Ehrensvärd suunnitteli linnoituksen muurien sisälle myös nuoren kaupungin asemakaavan ja tukun kivirakenteisia taloja. Kaupunkia ei koskaan rakennettu alkuperäisen suunnitelman mukaan, vaan linnoituksen rakennustöiden tyssättyä nousi kaupunki Loviisan lahden rantaan linnoitusalueen eteläpuolelle. Linnoituksen alueelle nousi rakennustöiden alkuvaiheessa 1750-luvulla kolme kivistä rakennusta Ehrensvärdin suunnitelmien pohjalta. Vieläkin pystyssä olevat rakennukset ovat kaksi nykyisellä Itäisellä tullikadulla sijaitsevaa kasarmirakennusta sekä bastioni Fredric Adolphin edustalle komean muotopuutarhan ympäröimäksi rakennettu komendantintalo. Kaksikerroksisen komendantin talon alakerrassa toimi linnoituksen päällikön kanslia yläkerran toimiessa hänen virka-asuntonaan.

Ei ainuttakaan taistelua

Bastioni Ungernin takaa avoimia tykkikasematteja.

Keskeneräiseksi jäänyt linnoitus ei osallistunut koskaan varsinaisiin sotatoimiin. Kaupunkiin ei myöskään sijoitettu missään vaiheessa merkittävää joukko-osastoa, vaikka keskeneräinen linnoituskaupunki olikin venäläisten todennäköisimmän hyökkäysuran varrella. Loviisassa majaili tyypillisesti värvätty pataljoona sekä hieman kenttätykistöä. Varuskunnan taistelukykyä ei muutenkaan voitu pitää kummoisena. Henki joukkojen keskuudessa oli huono, koulutus ja varustus kehnonlaista ja upseeriston kiinnostukset kohdistuivat ajan tavan mukaisesti sotatöiden sijasta salaseuroihin, politiikan harrastamiseen sekä juhlien järjestämiseen.

Kustaa III:n sodan (1788–1790) aikana Ruotsi oli hyökkäävä osapuoli ja taisteluiden painopiste oli Kymenlaaksossa ja Savossa. Näin Loviisan linnoitus säilyi taisteluilta ja kaupunki sodan tuhoilta. Taisteluja johtanut kuningas Kustaa III vietti syksyn 1789 Loviisassa johtaen sotatoimia komendantintalosta käsin.

Suomen sodan syttyessä hyökkäävät venäläiset saavuttivat Loviisan jo ensimmäisenä sotapäivänä 21. helmikuuta 1808 kenraali F. W. Buxhoevdenin johtamien 24 000 miehen voimin. Kaupungin pataljoonan komentaja everstiluutnantti Munck af Fulkila olisi ilmeisesti ollut halukas käymään vastarintaan Rosenin ja Ungernin linnakkeiden suojissa vähäisten joukkojensa voimin, mutta kaupungin tuhoamista pelkäävät asukkaat pyysivät häntä jättämään puolustuksen sikseen. Loviisan kaupunki ulkovarustuksineen luovutettiin venäläisille taisteluitta. Pataljoona vetäytyi Svartholman merilinnoitukseen, jossa se antautui muutaman viikon piirityksen jälkeen merilinnoituksen puolustajien mukana. Loviisaan sijoitettiin miehitysosastoksi venäläinen 1 700 miehen varuskunta.

Linnoituksen restaurointi

Suomen sodan jälkeen sotilaallisen merkityksen menettäneet linnoituksen valmiiksi saadut osat jäivät hoitamattomina rappeutumaan vuodenaikojen vaihteluiden ja loviisalaisten rakennustarvikepulan armoille. Aikaa myöten Rosenin ja Ungernin arvo menneisyyden jäänteinä tunnustettiin, ja romantiikan aikakaudella 1800-luvun lopulla linnakkeet jätettiin rauhaan enemmiltä purkutöiltä. Linnoituksesta on nykyisin jäljellä linnakkeiden Rosenin ja Ungernin lisäksi pieni katkelma Harjun sarvilinnan muuria, maavallien jäänteitä ympäri kaupunkia sekä komendantintalo ja kaksi linnoituksen rakentamisen yhteydessä valmistunutta kivikasarmia.

Rappeutuneiden linnakkeiden restaurointityöt alkoivat 1960-luvulla, jolloin Ungernin muurit peruskorjattiin. Kunnostuksen jälkeen linnakkeesta sai hyvän kuvan sen alkuperäisestä asusta. Linnakkeesta jäivät kuitenkin puuttumaan sen puurakenteet sekä tykkikasemattien päällä kiertänyt ampumatasanne. Osasta romahtaneista tykkikasemateista jätettiin jäljelle vain perustukset. Ungernin viimeiset restaurointityöt valmistuivat vuonna 1993. Linnakkeen suojissa toimi Loviisan kesäteatteri, joka paloi vuonna 2013.^[3]

Viereisen pahemmin sortuneen Rosenin linnakkeen perusteellinen restaurointi on edelleen tekemättä. Rosenilla on suoritettu ainoastaan pieniä entistä pahempia sortumisia ehkäiseviä töitä. Esimerkiksi osa linnakkeen yhä pystyssä olevista tykkikasemateista varustettiin sateelta suojaavalla katoksella. Museovirasto pyrkii ympäristön kannalta vaarallisen linnakkeen korjaustöiden aloittamiseen jo vuoden 2006 aikana.^{päivitettävä}

Loviisan linnoitusajalta periytyvät kivirakennukset komendantintalo (Puistokatu 2) ja kaksi kivikasarmia (Itäinen tullikatu 17 ja 19) ovat edelleen käytössä. Kasarmeista löytyy Loviisan terveyskeskuksen sekä sosiaalitoimiston tiloja ja komendantintaloon majoittui 1960-luvulla Loviisan kaupungin museo. Komendantintalo on säilyttänyt hyvin alkuperäisen asunsa, mutta kasarmeihin on tehty enemmän muutoksia vuosien varrella. Esimerkiksi niiden alkuperäiset mansardikatot on korvattu yksinkertaisemmilla harjakatoilla. Komendantin talon taustalle rakentamattomaksi jääneen bastioni Fredric Adolphin sisälle suunniteltiin ja toteutettiin aikoinaan säännöllisen muotoinen komendantin puutarha, jonka uudistettiin alkuperäistä puutarhaa mukaillen vuonna 1998.

Linnoituksen ympärillä kiertää Ehrensvärdinpolku, jossa kerrotaan luonnon lisäksi linnoitushistoriasta.^[4]

Bastionien Rosen ja Ungern rakenteet koostuvat 22 takaa avoimesta tykkikasematista, joihin sijoitetuilla tykeillä linnoituksen väki saattoi valmistautua vastaanottaman luvattomat vieraat.
Sama linnoituksen ulkopuolelta kuvattuna. Kasematista pilkottaa muurin ulkopuolelle vain pieni ampuma-aukko tykille.
Bastioni Rosen on ajautunut vuosien saatossa huomattavasti huonompaan kuntoon kuin naapurinsa bastioni Ungern.
Osa bastioni Rosenin osittain sortuneista kasemateista suojattiin katoksella vuonna 1979.
Ulkovarustuksiksi rakennettujen bastionien rakenne näkyy selvästi bastioni Rosenin romahtaneessa kasematissa.
Taidokkaasti muurattu oviaukko johtaa bastionin kulmassa sijaitseviin tykkikasematteihin.
Bastioni Fredric Adolphin edustalle vuonna 1755 rakennettu komendantintalo toimii nykyään Loviisan kaupungin museona.
Kaksi Itäisellä tullikadulla sijaitsevaa kivikasarmia. Keltaisen kasarmin pääty on vino, jotta rakennus olisi mahtunut linnoituksen kurtiinin sisään.