Liturgiset veljet

Turun "Liturgiset veljet" oli liturgiseen liikkeeseen Suomessa kuulunut piiri, joka toimi vuosina 1946–1954.

Liturgiset veljet oli epävirallinen nimi, jolla piiri tunnettiin myös sen ulkopuolella. Se ei koskaan järjestäytynyt virallisesti, vaikka sellaista suunniteltiin nimellä "Mikael Agricolan veljespiiri". Piiriin kuului lähinnä pappeja ja kanttoreita mutta myös maallikoita. Se oli epävirallisesti arkkipiispa Aleksi Lehtosen suojeluksessa.

Piirin perustaja oli arkkipiispan sihteeri Toivo Harjunpää, ja hänet valittiin perustamiskokouksessa 2.12.1946 sen johtajaksi. Sihteeriksi valittiin Martti Parvio. Piiri kokoontui kerran kuussa ja kokoontumiset alkoivat aina joko messulla tai hetkipalveluksella. Kokoontumiset sisälsivät esitelmiä, keskusteluja ja kirkkomusiikin harjoittelua. Piirin tarkoitus oli paitsi perinteisen yhteisöllisen luterilaisen liturgisen ja sakramentaalisen hurskauden elvyttäminen, myös tuki jäsenten omalle säännönmukaiselle hengelliselle elämälle. Liturgisten veljien perusta oli liturgisen elämän lisäksi luterilaisessa tunnustuksessa, sanan ja sakramenttien keskeisyydessä sekä alttarin ja saarnastuolin aseman tasavertaisuudessa aikana, jolloin jumalanpalveluksessa ei usein vietetty ehtoollista. Tältä pohjalta piiri piti kirkon herätysliikkeitä arvossa Jumalan antamana lahjana kirkolle, mutta erkaantui aikansa erityisen "suomalaisen kristillisyyden" ihanteesta.

Arkkipiispa Lehtonen lähetti joitain piirin jäseniä, mm. Parvion, Isoon-Britanniaan tutustumaan Anglikaanisen kirkon elämään ja tällaisilla kirkollisilla vaikutteilla oli myös tukea piiriin sekä sen liturgisiin että ekumeenisiin ideoihin. Liturgiset veljet saivat inspiraatiota myös Ruotsista, esimerkiksi Gunnar Rosendalilta.

Piirin toimittamat jumalanpalvelukset olivat messuja ja niissä toimi selebrantin lisäksi diakoni ja subdiakoni. Messu alkoi prosessiolla ja ehtoollisaineet käytettiin tarkkaan loppuun. Messuissa käytettiin myös siihen aikaan harvinaisia liturgisia vaatteita. Piiri halusi liittyä piispa Mikael Agricolan liturgisiin periaatteisiin ja veljien pyrkimyksiä pantiin laajemmin merkille joissakin juhlajumalanpalveluksissa, kuten Agricolan Uuden testamentin 400-vuotisjuhlan kompletoriumissa Turun tuomiokirkossa 1948 ja Hemminki Maskulaisen 400-vuotismuistojuhlassa Maskun kirkossa. Liturgiset veljet toteuttivat suomalaisen jumalanpalveluksen 400-vuotisjuhlien yhteydessä Agricolan käsikirjan mukaisen messun Pyhän Katariinan kirkossa gregoriaanisine sävelmineen, jotka olivat osittain peräisin Agricolan messusta ja osittain saman aikaisesta Mathias Johannis Westhin käsikirjoituksesta. Tämä herätti runsaasti mielenkiintoa, mutta myös vastustusta. Aarni Voipio, Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori kirjoitti lehteen varoittaen kiinnostuksesta liturgisia asioita kohtaan, peläten roomalaiskatolisuutta. Pian Maskun jumalanpalveluksen jälkeen Olavi Kares, tuolloinen Turun kristillisen opiston rehtori, kirjoitti Kotimaa-lehteen pakinoitsevaan tyyliin paheksuvan kirjoituksen "Juhana-kuninkaan 'Punainen kirja' alkanut kummitella vanhassa Turussa". Kares siteerasi Jaakko Haavion aiemmin ilmestynyttä runoa, joka ilmeisimmin kritisoi Liturgisia veljiä, "jotka juhlistatte Jumalan huoneen teatteripelein, ja korupuvuissanne messuatte ja liikehditte liturgisin elein". Parvio vastasi Karekselle, joka myöhemmin sai tukea mm. Osmo Tiililältä. Keskusteluun osallistui mm. myös Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon pappi A. Aijal Uppala puolustaen messun kantilloimista ja ristinmerkkiä, ja Yrjö J. E. Alanen välittävässä kirjoituksessaan yritti hyväntahtoisesti ymmärtää piirin pyrkimyksiä. Julkinen keskustelu myös auttoi Liturgisten veljien pyrkimyksien pääsemistä laajemman yleisön tietoisuuteen. Myöhemmin, 1950 piiri sai ymmärtävää ja rakentavaa kritiikkiä mm. Martti Simojoelta.

Liturgisiin veljiin kuuluivat mm. W. A. Schmidt, Helge Nyman, A. E. Koskenniemi, Heikki Koskenniemi, Ahti Auranen, Samuel Lehtonen, Risto Lehtonen, Karl-Erik Forssell ja W. R. Rinne, myöhempi ortodoksisen kirkon metropoliitta Johannes. Piirin toiminnan myöhemmin loputtua sen tavoitteet jatkuivat edelleen mm. käytännöllisen teologian professoreiden Nymanin ja Parvion opetuksessa ja siirtyivät eteenpäin esim. Parvion dosenteille kuten Olavi Rimpiläiselle ja Seppo Suokunnakselle.

LähteetMuokkaa