Avaa päävalikko

Kuriton sukupolvi (näytelmä)

Mika Waltarin näytelmä

Kuriton sukupolvi on Mika Waltarin kirjoittama komedianäytelmä vuodelta 1936. Se kertoo väärinymmärretystä ja outona pidetystä professorista, jota hänen perheensä pitää pilkkanaan. Professori ryhdistäytyy kuitenkin yllättäen, kun hänen työnsä valmistuu ja hän nousee maailmanmaineeseen. Kuritonta sukupolvea on pidetty Waltarin ensimmäisenä menestysnäytelmänä, ja sitä esitettiin paljon teattereissa vuosina 1936–1938 ja uudestaan 1953–1955. Sen pohjalta on tehty myös kaksi elokuvaa, vuonna 1937 Wilho Ilmarin ja 1957 Matti Kassilan ohjaamana.

Kuriton sukupolvi
Kirjoittaja Mika Waltari
Kirjoitettu 1936
Alkuperäiskieli suomi
Tyylilaji komedia
Aihe Väärinymmärretty professori ryhdistäytyy ja panee perheensä kuriin
Kantaesitys lokakuu 1936
Kantaesityspaikka Tampereen Teatteri
Henkilöt
Henkilöt
  • Reinhold Varavaara, matematiikan professori
  • Rva Varavaara
  • Kali (Galilo), heidän lapsensa
  • Japi (Jaana)
  • Pelle (Pentti)
  • Marja, ylioppilas
  • Husu, ylioppilas
  • Liina, palvelija
  • H. B. Huitu, johtaja, Tampere

Sisällysluettelo

TaustaaMuokkaa

Mika Waltari on kertonut tarinaa, jonka mukaan hänen vaimonsa Marjatta oli sanonut hänelle perheriidan päätteeksi: ”Sinulla ei ole sitten yhtään huumorintajua!” Niinpä Waltari päätti näyttää olevansa humoristi ja kirjoittaa komedian. Hän kirjoitti Kurittoman sukupolven parissa päivässä kesällä 1936, heti sen jälkeen kun oli kirjoittanut vakavan aatedraaman Akhnaton, auringosta syntynyt.[1] Samana kesänä hän kirjoitti vielä romaanin Surun ja ilon kaupunki.[2] Näytelmä on julkaistu kokoelmateoksessa Mika Waltarin näytelmät vuonna 1999.[3]

Juoni ja henkilötMuokkaa

Kuriton sukupolvi kertoo väärinymmärretystä ja outona pidetystä professorista ja hänen äkillisestä ryhdistäytymisestään. Matematiikan professori Reinhold Varavaara on epäkäytännöllinen ja hajamielinen mies, joka paneutuu syvästi työhönsä ja on etääntynyt perheestään. Hänen vaimonsa ja lapsensa eivät ymmärrä eivätkä arvosta häntä tai hänen työtään. Hänen poikansa Pelle eli Pentti on urheilija, ”akateeminen puolimaileri”, ja toinen poika Kali eli Galilo on vallankumouksesta haaveileva oikeistoradikaali. Vaimo on pinnallinen ja katkera siitä, että hänen miehensä saa liian pientä palkkaa eikä osallistu tarpeeksi seuraelämään. Hänellä on myös suhde erääseen everstiin, ”omaan villikarjuun”. Ymmärtäväisemmin professoriin suhtautuu tytär Japi eli Jaana.

Näytelmän käänne tapahtuu, kun professori yllättää perheensä ja saa kymmenen vuoden tieteellisen työn valmiiksi, mistä seuraa maailmanmainetta, kansainvälisiä palkintoja ja virkatarjouksia. Hän ihastuu haaveellisesti Pellen tyttöystävään Marjaan, joka suhtautuu professoriin myötätuntoisesti ja saa hänet tajuamaan perheensä jäsenten ilkeyden. Professori katoaa ennenkuulumattomalla tavalla muutaman päivän ryyppyreissulle. Kun hänet lopulta löydetään, hän uhkaa ensin lähteä perheensä luota ja saa sen uudelleen kuriin äärikonservatiivisilla periaatteilla. Hän on kuitenkin jalomielinen eikä kosta nöyryyttäjilleen. Näytelmän loppu on onnellinen ja perheidylli kukoistaa.

Yhteydet Waltarin elämään ja muuhun tuotantoonMuokkaa

Panu Rajala näkee näytelmän asetelmassa ja professori Varavaaran hahmossa yhteyksiä myös Waltarin omaan elämään: hän koki jättäneensä nuoruuden taakseen ja uppoutuneensa työhön, ja tämä asenne tuotti myös kitkaa hänen perheessään.[4] Hän eli omassa taloudessaan naisten ympäröimänä eikä hänen tarvinnut huolehtia kotiasioista, mutta samalla hän saattoi jäädä sivustakatsojaksi ja joutua naureskelun kohteeksi.[5] Vaikka Waltari oli näytelmän kirjoittaessaan vasta 28-vuotias, hän oli jo laajan tuotannon julkaissut kirjailija, ja kirjallisuuskeskustelussa hän oli leimautunut konservatiiviksi. Niinpä hän saattoi jo arvostella häntä nuorempaa, ”kuritonta sukupolvea”.[6] Toisaalta Rafael Koskimies on todennut, että näytelmää kirjoittaessaan Waltari on heittäytynyt leppoisaksi leikinlaskijaksi, joka tuskin loukkaa ketään.[7]

Yksi hajamielisen professorihahmon esikuva saattoi olla estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden (nykyisin yleinen kirjallisuustiede)[8] professori Yrjö Hirn, joka oli Waltarin opettaja Helsingin yliopistossa ja jonka isän nimi oli Reinhold. Toinen malli oli Yrjö Hirnin pikkuserkku Taavi Hirn, joka oli professorina Teknillisessä korkeakoulussa. Hänen vaimonsa oli Waltarien perhetuttuja ja häneltä Waltarit kuulivat ”säälimättömiä” tarinoita hajamielisestä professorista, joka ei tuntenut kadulla perheenjäseniään vaan tervehti heitä hattua nostamalla.[4] Waltari on viitannut varovasti myös siihen, että rouva Varavaaran hahmossa hän on tehnyt pilaa joistain oman vaimonsa piirteistä, vaikka suoranaisena esikuvana tätä ei voikaan pitää.[1]

Rajala näkee Varavaaran hahmolle, vanhalle haaveelliselle professorille, joka ihastuu nuoreen naiseen, vastineita muualla Waltarin tuotannossa. Ensimmäinen henkilö tässä sarjassa oli Irenen isä, niin ikään professori ja nimeltään Reinhold, romaanissa Appelsiininsiemen. Sama aihe toistuu näytelmissä Paracelsus Baselissa ja Noita palaa elämään. Muutenkin Rajalan mielestä Kuriton sukupolvi jatkaa Appelsiininsiemenen teemoja kuvatessaan sukupolvien välisiä suhteita.[4] Toisaalta samana kesänä kirjoitettu Akhnaton, auringosta syntynyt kuvaa sekin tilannetta, jossa henkisiä arvoja edustava mies joutuu ristiriitaan ruumiillisuutta ja aineellisuutta edustavan ympäristön kanssa.[9]

Kirjallisuuskriitikko Hannu Marttila on esittänyt ajatuksen, että näytelmän loppu, jossa perheessään kurinpalautuksen tehnyt professori toteaa väsyneensä olemaan ankara, voisi heijastaa Waltarin ajatuksia 1930-luvun autoritaarisista hallituksista ja demokratian ja diktatuurin suhteesta.[3]

ArvioitaMuokkaa

Sekä Maaria Koskiluoma että Panu Rajala nimittävät Kuritonta sukupolvea menestysnäytelmäksi.[10][11] Rajalan mukaan teksti on Waltarille tyypillisesti melko puhelias ja kirjallinen, mutta aihe oli lähellä aikansa keskiluokkaista kaupunkilaisyleisöä. Villiintyneelle nuorisolle ja lepsuille vanhemmille oli helppo naureskella. Lisäksi professorin ja Marjan haaveelliseksi ihastukseksi jäävä suhde tuo näytelmään traagisuutta, ja loppu on onnellinen. Monet roolit olivat onnistuneita ja näyttelijöille kiitollisia esitettäviä, etenkin professori Varavaara, jota Rajala nimittää Waltarin ”ensimmäiseksi luonnerooliksi”. Naisroolit jäävät tosin kliseisiksi.[12] Myös Koskiluoma pitää Varavaaran henkilökuvaa uskottavana ja nuorten naisten Marjan ja Japin hahmoja onnistuneina. Sen sijaan Varavaaran vaimo on pinnallinen, pilapiirrosmainen typerys, ja hänen poikansa Kali ja Pelle ja heidän ystävänsä Husu ja Löpö ovat harvinaislaatuisen typeriä vailla muuta luonteenpiirteitä.[10] Aikalaisarvosteluissa 1930-luvulla huomautettiin siitä, että vanhemmankin sukupolven henkilöt olivat lähinnä karikatyyreja ja professori Varavaarakin oli enemmän ”farssipelle” kuin elävä luonnekuva.[7]

Rajalan mukaan näytelmän komiikka syntyy siitä, että ensin naurettava päähenkilö muuttuu yllättävän käänteen kautta aivan toisenlaiseksi ja pääsee pilkkaajiensa yläpuolelle. Tekniikkaa on käyttänyt muun muassa Molière.[12] Vastaava juoni on myös ranskalaisen Marcel Pagnolin näytelmässä Herra Topaze, joka esitettiin Kansallisteatterissa keväällä 1930.[6] Pellen hahmossa Waltari pääsee ivaamaan urheilun suurta suosiota, jonka rinnalla tiede ja kulttuuri jäävät julkisuudessa vähälle huomiolle. Pellen voitto seurojen välisessä kilpailussa saa enemmän palstatilaa kuin professorin keksintö. Yhteiskunnallista radikalismia Waltari kuvaa Kalin ja hänen ystäviensä kautta kyynisesti ja satiirisesti.[13] Rajalan mielestä näytelmä ei ole yksinomaan hauska, vaan siinä on myös vakavia ja suorastaan säälimättömiä sävyjä.[12]

Koskiluoman mukaan näytelmä ei enää ole ajankohtainen, sillä sukupolvien välinen ristiriita on muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin Waltarin aikaan.[10] Myös Rajalan mukaan näytelmä on ”haalennut historiaksi” eikä sen loppuratkaisua voisi enää pitää mitenkään mahdollisena.[14] Marttila kuitenkin toteaa, että Kuriton sukupolvi on nykyäänkin Waltarin tunnetuimpia näytelmiä, etenkin elokuvaversioiden johdosta, eikä ”viimeinen myyntipäivä ole lähelläkään”. Vaikka asenteet heijastavat omaa aikaansa, näytelmän huumori tehoaa yhä.[3]

EsityksetMuokkaa

Kuritonta sukupolvea esitettiin teattereissa paljon vuosina 1936–1938 ja uudestaan 1953–1955. Lisäksi siitä tehtiin kaksi elokuvaa.[10] Teatterin esitystietokannan mukaan sitä on esitetty ammattiteattereissa jonkin verran vielä 1960-luvulla ja viimeksi Turun Kaupunginteatterissa näytäntökaudella 1995–1996.[15] Vuonna 2008 näytelmä esitettiin Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen järjestämässä Pelkkää teatteria -tapahtumassa ja Koskenniskan kesäteatterissa Pornaisissa.[16][17]

Kuriton sukupolvi sai kantaesityksensä Tampereen Teatterissa Wilho Ilmarin ohjauksessa lokakuussa 1936.[6] Pääosassa oli Simo Kaario. Erityisesti Oke Tuuri Kalin roolissa ja Artturi Laakso johtaja Huitun roolissa onnistuivat koomikkoina hyvin. Näytelmä oli suosittu ja sitä esitettiin peräti 27 kertaa, mikä oli siihen aikaan hyvä tulos. Ilmari siirtyi seuraavalla kaudella 1937 Kansallisteatteriin ja ohjasi näytelmän myös siellä. Kansallisteatterissa sitä esitettiin 54 kertaa. Pääosaa esitti Uuno Laakso.[18]

Kansallisteatterin historiassa Rafael Koskimies nimittää Kuritonta sukupolvea ”pirteäksi yleisönäytelmäksi”, johon kiinnitettiin suuria toiveita ja joka myös täytti ne pian. Jo ensi-illassa valitsi iloinen tunnelma. Wilho Ilmarin ohjaus oli jäntevä ja hän sai kaikki henkilöt elämään.[7] Erityisen suosittu oli näytelmän kohtaus, jossa professori herää krapulassa ja mitään muistamattomana hotellihuoneessa samasta sängystä vieraan miehen, johtaja Huitun kanssa. Kansallisteatterissa kohtausta ei olisi ensin haluttu esittää, koska dramaturgi Rafael Koskimiehen mielestä se oli sopimaton. Siitä tuli kuitenkin Uuno Laakson ja johtaja Huitua esittäneen Aku Korhosen bravuuri. Waltari on muistelmissaan kertonut, että kohtaus ja yleisön nauru oli hänelle itselleenkin vapauttava, koska hän häpesi omia raskaiden työjaksojen jälkeisiä juomakausiaan.[19]

1950-luvun alussa Eino Salmelainen pyysi Waltaria tekemään Kurittomasta sukupolvesta uuden version. Waltarin ajatukset olivat silloin Johannes Angeloksessa eikä hän jaksanut keskittyä näytelmän uudistamiseen vaan kirjoitti muutamia liuskoja ja antoi Salmelaiselle luvan muokata tekstiä vapaasti. Näytelmää esitettiin vuonna 1953 Tampereen Työväen Teatterissa hyvällä menestyksellä, ja se lähti kiertämään Suomen teattereita uudestaan. Helsingin Kansanteatterissa sitä esitettiin keväällä 1955. Ritva Arvelo oli kirjoittanut repliikit uudelleen stadin slangilla, mikä herätti jonkin verran keskustelua, koska 1950-luvulla ei ollut vielä totuttu puhekielen käyttöön näyttämöllä. Tampereella professori Varavaaraa esitti Eero Roine ja Helsingissä Artturi Laakso.[20]

ElokuvatMuokkaa

Vuoden 1937 elokuvaMuokkaa

Kurittoman sukupolven ensimmäisen elokuvaversion ohjasi Wilho Ilmari vuonna 1937. Waltari teki siihen kuvakäsikirjoituksen, jossa oli peräti 259 sivua. Elokuvasta tuli lähes kahden tunnin pituinen, ja Panu Rajalan mukaan kuvaus on "suunnattoman hidas" ja siinä on huonosti perusteltuja välikuvia.[21]

Elokuvan tarinassa on joitakin eroja näytelmään verrattuna, ja se keskittyy enemmän professorin ja Marjan rakkaustarinaan. Näytelmän lopussa professori tekee sovinnon vaimonsa kanssa, mitä elokuvassa ei näytetä. Näyttelijät ovat enimmäkseen samoja kuin Kansallisteatterin näytelmässä. Siellä tosin Uuno Laakson vastanäyttelijänä Marjan roolissa oli ollut Henny Valjus, kun taas elokuvassa Marjaa esittää Ansa Ikonen.[21]

Vuoden 1957 elokuvaMuokkaa

Kurittoman sukupolven toisen elokuvaversion ohjasi Matti Kassila vuonna 1957. Se perustui Salmelaisen ja Arvelon sovittamaan uuteen näytelmäversioon, eikä Waltari ollut enää elokuvan käsikirjoituksessa mukana. Rajala pitää Tauno Palon esittämää professori Varavaaraa taitavana roolityönä, ja professorin ja Marjan (Kaija Siikala) suhde on kuvattu hellästi ja inhimillisesti. Loppupuolella elokuvan ote herpoaa eikä professorin ryhdistäytymisessä ole kunnon pontta.[22]

Elokuva kuvattiin talvella, minkä vuoksi Pellestä tehtiin mäkihyppääjä. Elokuvassa on myös viittaus atomipommiin, kun professori perustelee, miksei ota vastaan ulkomailta tehtyä virkatarjousta. Nuoriso on elokuvan ajankohdan mukaan lättähattuja ja villamyssymissejä, ja elokuvassa on useita rockin ja jitterbugin tahtiin tehtyjä musiikki- ja tanssikohtauksia. Näytelmässä esiin tullut nuorten poliittinen kapinointi on jätetty elokuvasta pois.[22]

LähteetMuokkaa

  • Koskiluoma, Maaria: Mika Waltarin näytelmät. Teoksessa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen s. 93–140. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11565-7.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 2. 1917–1950. Helsinki: Otava, 1972.
  • Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Rajala 1998 s. 80–81
  2. Rajala 1998 s. 85
  3. a b c Marttila, Hannu: Viikon Waltari: Kuriton sukupolvi Helsingin Sanomat. 26.8.2008. Viitattu 17.10.2010.
  4. a b c Rajala 1998 s. 77–79
  5. Rajala 2008 s. 319
  6. a b c Rajala 1998 s. 82–83
  7. a b c Koskimies 1972 s. 366–368
  8. Estetiikka ja nykyiskansain kirjallisuus 150 vuotta Helsingin yliopisto. Viitattu 18.10.2010.
  9. Rajala 2008 s. 320
  10. a b c d Koskiluoma 1982 s. 106–107
  11. Rajala 1998 s. 93
  12. a b c Rajala 1998 s. 94–95
  13. Rajala 1998 s. 84–85
  14. Rajala 1998 s. 104
  15. Ilona. Teatterin esitystietokanta (Esityshaku) 212.213.117.18. Viitattu 1.10.2010.
  16. Jäntti, Ulla: Narrin näyttämöltä saa esiintymiskipinän Helsinki.fi. Viitattu 17.10.2010.
  17. Kesäteatterit ja festivaalit kesällä 2008 Teatteri-lehti. Viitattu 17.10.2010.
  18. Rajala 1998 s. 92
  19. Rajala 1998 s. 87
  20. Rajala 1998 s. 99–100
  21. a b Rajala 1998 s. 97–99
  22. a b Rajala 1998 s. 99–104