Kirkkokuri

Kirkkokuri tarkoittaa kirkon kurinpidollista toimea, jonka tarkoitus on pitää kirkon jäsenet oikeaoppisina. Historiallisesti se on tarkoittanut Suomessa häpeärangaistuksia niille, jotka eivät ole noudattaneet kirkon tunnustusta.

Kirkkokuri on mainittu myös nykyisessä kirkkojärjestyksessä. Sitä pidetään ennemmin sielunhoitona kuin perinteisenä rankaisemisena. Kirkkojärjestyksen mukaan: ”Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan. Kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon jäsentä kirkkoherran tulee oikaista.”

Historia

Kirkkokuria noudatettiin Suomessa tarkimmin puhdas­oppisuuden hallitsemina vuosisatoina. Vuoden 1686 kirkkolaki antoi tarkkoja ohjeita sapatin pyhittämisestä. Jokaisen oli osallistuttava säännöllisesti jumalan­palveluksiin, ja kaikkinainen työnteko oli pyhäpäivisin kielletty. Korttipelit ja erilaiset esitykset kuten näytelmät olivat sunnuntaisin kiellettyjä. Kirkkokuri tähtäsi lähinnä kristillisen siveellisyyden sekä kirkossa ja kirkonmäellä vallinneen järjestyksen ylläpitämiseen.

Sellaisina suurina juhlapäivinä kuten jouluna, pääsiäisenä tai helluntaina ei saanut pitää häitä, ja jos paaston aikana niitä vietettiin, niiden oli tapahduttava ”ilman caickia Hääleikitä”. Kukaan ei myöskään saanut sunnuntaisin kutsua vieraita tai lähteä vieraspitoihin niin, että ehtookirkko jäi sen takia pois. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatti kielsi oikeaoppisuuden turvaksi jopa yksityiset uskonnolliset hartauskokoukset, jos niitä ei voinut lukea sallituksi kotihartaudeksi.

Kirkkokurista huolehtivat kirkkoherra ja kirkkoraati. Kurinpidon välineinä olivat nuhtelu, varoitus, kirkolle tehtävä työ, sakko, jalkapuu, häpeäpenkki, julkirippi, ehtoolliselta pois sulkeminen ja seurakunnasta erottaminen. Oikeus kirkolliseen jalkapuurangaistukseen tuomitsemiseen oli rovastilla tai kirkkoherralla yhdessä seurakunnan etevimpien eli kirkkoraadin kanssa. Rangaistukseen sai tuomita vähäisistä rikkomuksista, sellaisista joista laki ei määrännyt rangaistusta, tai jotka olivat liian vähäpätöisiä maalliseen oikeuteen vietäviksi.

Aikaa myöten sakoista kehittyi yhä tärkeämpi kirkollinen rangaistus. Kihlakumppanien yhteiselämä ennen avioliittoa tai asianmukaisen morsius­puvun oikeudeton kantaminen olivat säännöllisiä sakotuksen aiheita. Jo varsin vähäisistä rikkomuksista saattoi joutua nuhdeltavaksi ja ojennettavaksi kirkkoneuvostossa, jolla lisäksi oli mahdollisuus asettaa uhkasakkoja vastaisen varalle.

Kirkkokurin perimmäinen tarkoitus ei ollut vain kansan kasvattaminen kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, vaan samalla huolenpito siitä, että valtakunnassa noudatettiin Jumalan käskyjä ja säädöksiä. Jokainen synti ei kohdistanut Jumalan vihaa vain asianomaista itseään kohtaan, vaan uhkasi koko pitäjää, maakuntaa ja jopa valtakuntaa, missä sitä oli harjoitettu. Siksi synti vaati sovitusta, ja rangaistus merkitsi vain jumalallisen vanhurskauden toteuttamista. Kirkkokuria yhteiskunnallisempi rangaistusmuoto oli Etelä-Pohjanmaalla pitäjäkuri.

Rangaistuksilla, katumuksilla ja parannuksilla lepytettiin Jumalan vihaa, ja näin vähennettiin ajallisten onnettomuuksien vaaraa. Poikkeaminen kristillisestä opista ei siten ollut vähimmässäkään määrin kenenkään henkilökohtainen asia, vaan koko yhteisön turvallisuutta keskeisesti koskettava tärkeä kysymys.

Lähteet

• Juva, Mikko, Varsinais-Suomen seurakuntaelämää puhdasoppisuuden hallitsemina vuosisatoina (1600–1808). Turku 1955.
• Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana.

Helsinki 2009.

• Kirckolaki Ja Ordningi 1686. SKS:n toimituksia 444.
• Laasonen, Pentti, Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Suomen kirkkohistoriallisen

seuran toimituksia 72. 1967.

• Salomies, Ilmari, Suomen kirkon historia II. Helsinki 1949.