Kinburnin kynnäs

Kinburnin kynnäs (ukr. Кінбурнська коса, Kinburnska kosa) on Dneprin–Bugin estuaaria ja Mustaamertaa erottava maakaistale eli kynnäs Kinburnin niemimaan luoteisosassa, Mykolajivin piirissä Mykolajivin alueella, Ukrainassa.

Kinburnin kynnäs
ukr. Кінбурнська коса
Kinburnin kynnään rannalla
Muut nimet	Kinburnska kosa
Sijainti	Kinburnin niemimaa
Merialue	Mustameri
Vesialue	Dneprin–Bugin estuaari
Pinta-ala	200 ha km²
Korkein kohta	8–10 m
Valtio
Valtio	Ukraina
Piirikunta	Mykolajivin piiri
Alue	Mykolajivin alue
Väestö
Väkiluku	autio
Infobox OK

Kinburnin kynnäs sijaitsee niemimaan läntisimmässä kärjessä, Odessasta kaakkoon Dnepr-joen suistolahden eteläpuolella ja Otšakivista sitä erottaa 3,6 tai 4,2 kilometriä leveä Kinburnin salmi.

Nimi

Muinaisina aikoina nykyisen Kinburnin niemimaan väitetään olleen saari, jota foinikialaiset kauppiaat ja merirosvot tunsivat melko hyvin, ja jolloin tätä aluetta kutsuttiin kreikaksi nimellä Borysphenida ja muinaisvenäjäksi Valkoinen ranta. Joidenkin lähteiden mukaan antiikin kreikkalainen historioitsija Herodotos vieraili tällä niemimaalla 400-luvulla eaa. ja kuvasi tätä ”tiheän metsän alla olevaksi maaksi eli muinaiskreikaksi Hileia tai Hylaea, jonka yläpuolella, Ala-Dneprin tulva-alueen eteläosassa asuvat Skyytian maanviljelijät". 600- 500-luvulla eaa. historiallisen Olbian asukkaat pitivät tätä pyhänä maana ja edelleen siitä legendat kertovat kuin paikasta, jossa jumalat asuivat. Myös skyyttien rituaalikeskuksen arvellaan olleen juuri täällä.

1400-luvulla turkkilaiset rakensivat kynnään etuvartioasemaksi, joka suojeli niemimaata Zaporižžjan kasakkojen "maihinnousuilta". Niemimaan länsikärjelle nousi linnoitus, mikä esti vihollisalusten tien Dneprin-Bugin-suistoon ja mikä auttoi hallitsemaan kauppalaivoja ja torjumaan tehokkaasti merirosvoja. Kynnään päässä sijaitsi 1400–1600-luvuilla tataarikylä Kil-burun, jossa oli vartiotorni. Se toimi sekä satamana että sotilaallisena etuvartioasemana, josta pidettiin silmällä kaikkia sanansaattajia, suolantuottajia ja kauppiaita, jotka matkustivat Zaporižžjan eteläisten kaupunkien kautta Otšakiviin ja Krimille. Nimi tuli turkkilaisista sanoista ”kil” (turk. Kıl) eli ”hius” hiusohuesta kynnäästä johtuvasti ja ”burun” eli niemi tai nenä, josta noin 2 meripeninkulman (n. 4 kilometrin) päässä sijaitsi Özün (Özin ja alun perin Kara-Kerman) linnoitus ja noin 6,5 kilometrin päässä Otšakivin kaupunki. Niistä kahdesta Kil- ja burun-sanasta on niin niemimaan kuin kynnään nykyinen maantieteellinen nimi peräisin. Venäjän–Turkin sotaa seuranneen vuonna 1774 solmitun Kutšuk Kainardžin rauhan ehtojen mukaan Kil-burun liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja tuli tunnetuksi Kinburnina.

Kynnään kuvaus

Syksyisellä Kinburnilla

Kinburnin kynnäs tai särkkä on autio, matala, kapea, kitukasvuisten kasvien, pensaiden, aroheinien ja ruokojen peittämä hiekkakaistale Dneprin–Bugin estuaarin ja Mustanmeren välisellä rajalla. Tasainen hiekkainen pinta vaihtuu eolisiin kukkuloihin, joilla on korkeutta 4–5 metristä 8–10 metriin. Samaan aikaan Kinburnin kynnäs on kuin leveä hiekkaranta, joka on peitetty hienolla valkoisella hiekalla. Kynnäs kurottautuu Mustaanmereen 10 kilometriä pitkänä kolmiona, minkä leveys vaihtelee 100 metristä 1,5 kilometriin. Kynnään kokonaispinta-ala on yli 200 hehtaaria. Päivän keskilämpötila kesäkaudella on +20–23°C, joinakin vuosina lämpötila nousee +35–40°C ja sateet ovat täällä hyvin harvinaisia. Vuodessa on yli 150 aurinkoista päivää. Lähellä Otšakivin kaupunkia päättyy makea Dnepr-joki ja virtaa Mustaanmereen kuljetettuaan tänne Inhulin ja Etelä-Bugin vedet. Makevesien siirtymisen rajan vaahtoinen viiva ulottuu Otšakivista Kinburnin kynnään saakka.

Kinburn on lintujen ja vesilintujen suosimaa elinympäristöä. Ukrainan ensimmäinen alueellinen maisemapuisto "Kinburnska Kosa" perustettiin Mykolajivin alueneuvoston kansanedustajaneuvoston päätöksellä 15. lokakuuta 1992 lintujen lisääntymiseksi ja pesintöjen suojelemiseksi. Suojeltavasta 17 800,2 hehtaarin alueesta 5 631 hehtaaria on vesistöä. Puisto sisältää Kinburnin niemimaan ja sen viereisen kilometrin mittaisen alueen Dneprin-Bugin estuaarista. Alun perin hallinnollisesti alue oli osa Mykolajivin alueen Otšakivin piiriä. Kynnäs on myös osa Biloberežžja Svjatoslavan kansallispuistoa.

Kynnään merkitys

Kinburnin linnakkeet taistelukartalla,

Hallinta hiekkakaistaleella antoi mahdollisuuden valvoa Mustanmeren rannikkoa. Kinburnilla kynnäineen on ollut strategisesti erittäin tärkeä sijainti, mistä saattoi valvoa laivojen sisäänpääsyä ja poistumista Dneprin suulla. Vuonna 1492 Krimin kaani rakennutti vahvoja linnoituksia suojaamaan Dneprin sisäänkäyntiä Kinburnin niemekkeelle että pohjoisesta vartioivan Otšakiviin, jossa se tunnettiin nimellä Özü-Cale tai Kara Kerman. Tämän lisäksi Dneprin-Bugin estuaarin sisäänkäyntiä varjosti etelästä Kinburnin linnoitus, joka makasi pitkällä ja kapealla kynnäällä, noin 4 kilometriä kynnään kärjestä. Lähempänä kärkeä oli kaksi erillistä sekä kivi- että savipatteri. Kinburnin linnoitus ei ollut puhtaasti sotilaallinen rakennelma, vaan sen vieressä oli valtava satama. Sen pääväylä oli 4,7 metriä syvä ja siinä vieraili usein paitsi sotilas-, myös kauppa-aluksia. Kaikki tämä viittaa siihen, että Kinburnilla oli 1400-1700-luvuilla merkittävä rooli Krimin kaanikunnan taloudellisessa ja kulttuurielämässä. 1700-luvun alkupuolella linnoitus alkoi rapistua.

Siitä lähtien kun Venäjän keisarikunta kiinnostui alueesta vuonna 1737, niemimaan ja paikallisen alueen hallinnasta on käyty useita taisteluita. Merkittävimmät niistä ovat Otšakivin ja Kinburnin taistelut. Jo vuonna 1736 Venäjän armeija valloitti Kinburnin linnoituksen ja tuhosi sen. Vaikka turkkilaiset myöhemmin rakensivat linnoituksen uudelleen, se ei voinut saada takaisin entistä valtaansa ja suuruuttaan. Venäjä, joka piti Kara Kermania pääasiallisena esteenä Mustanmeren rannikon haltuunotolle, piiritti sen ja marsalkka von Münnichin komentamat venäläiset joukot valloittivat linnoituksen heinäkuussa v. 1737. Tämän myötä Venäjä sai haltuunsa Etelä-Ukrainan tai Katariina Suuren kutsuman "Uuden Venäjän", vaikka piiritystä seuraavana vuonna Kara Kerman hylättiin ja palautettiin Turkille vuonna 1739. Tämä myrskyinen piiritys tuli kuitenkin tunnetuksi paroni von Münchhausenin yhtenä kertomuksena sotamuistoistaan.

Vuonna 1774 Kinburnista tuli venäläinen linnoitus, jota tällä kertaa ei poltettu, vaan päinvastoin, sitä vahvistettiin entisestään. Jatkossa siinä majaili venäläinen varuskunta. Sitä seurasivat Kinburnin taistelut ja Otšakivin piiritys kolmannen Venäjän ja Turkin sodan aikana vuosina 1787–1788, jolloin 1. lokakuuta 1787 kenraali Aleksandr Suvorov voitti viidentuhannen turkkilaisen maihinnousujoukon. Otšakivin piiritys alkoi vuonna 1788 ja se kesti kuusi kuukautta, kunnes linnoitus ryöstettiin ja valloitettiin. Vuoden 1792 Jassyn rauhassa se siirtyi venäläisille, mikä samalla lopullisesti hautasi vihollisen toiveet saada jalansijaa Kinburnin kynnäällä, niemimaalla tai limaanissa. Tämän jälkeen Kinburnin linnoitusta kulmalinnakkeineen ja pyöreine pattereineen kunnostivat venäläiset joukot, jolloin kuilut täytettiin ja rakennettiin ruutiarsenaali ja kaksi sotilaiden kasarmia.

Krimin sodan aikana 14. lokakuuta v. 1855 liittoutuneiden laivasto ilmestyi Kinburnin kynnään ja linnakkeen liepeille. Nikolajevia ja H’ersonia vastaan suunnattuja operaatioita varten liittoutuneiden oli saatava Dneprin-Bugin suiston sisäänkäynti hallintaansa ja valloitettava ensin Kinburn. Laivasto pommitti myös Kara Kermania, mutta venäläisille joutunut kaupunki uudelleennimettiin Otšakiviksi ja sen linnoitus tuhottiin. Joidenkin lähteiden mukaan 27.11.1855 "Colburn’s United Service Magazinen" välittämänä tiedotettiin Kinburnin voittamattoman linnoituksen antautumisesta hyökkäyksen kolmantena päivänä. Meritaistelun päättyminen "Kinburnin varuskunnan häpeälliseen antautumiseen" ja sen nostattama villi riemu Lontoon ja Pariisin yleisössä korostivat kynnään sotilaallis-strategista merkitystä. Pariisin rauhasopimuksessa Venäjälle kiellettiin sotilaallinen linnoitus paitsi Mustanmeren rannikolla myös Ahvenanmaalla. Vuonna 1857 Kinburnin linnoitus lakkautettiin eikä sitä koskaan palautettu.

Kynnäästä saareksi

Kinburnin kynnäs vaikuttaa edelleen merenkulkuun niin etelään kuin itään, mm. pääsyyn Mustaltamereltä merkittävään ja Ukrainan tämänhetkisten satamien joukossa toiseksi suurimpaan Mykolajivin satamaan. Venäjän sotajoukot ovat vuodesta 2022 käyttäneet Kinburnin kynnästä kontrolloidakseen vastarantaa ja siten yrittäneet pitää hallinnassa viljasopimukseen osallistuvien kansainvälisten kuljetusten merireitit. Siitä syystä syksystä vuonna 2022 alkaen Kinburnin kynnäs on ollut Mykolajivin alueen ainoa alue, joka on edelleen väliaikaisesti miehitettynä.

Kah'ovkan padon murtuessa 6. kesäkuuta 2023 tulvavesi katkaisi Kinburnin niemimaan ja mantereen välisen maayhteyden. Samaan aikaan, kun noin tuhat hehtaaria metsää tulvi, niemimaalla syttyi laajamittaisia tuhoisia metsäpaloja ja lounaistuulen kerrotaan tuoneen savua 60 kilometrin etäisyydellä sijainneeseen Mykolajiviin.

Legendoja

Legendat kertovat sekä kauniista ja uhmarohkeista amatsoneista, jotka tukivat matriarkaattia ja uhrasivat vangittuja komeita miehiä jumalille, samoin siitä kuinka Herakles päihitti heidät. Muinaisen legendan mukaan kynnään rannikolla käytiin suuri meritaistelu, jossa voiton vei Akhilleus ja sen kunniaksi hän järjesti täällä seremoniallisia urheilupelejä, joiden johdattamana kreikkalaiset alkoivat kutsua tätä paikkaa ”Akilleen juoksuksi”. Muiden legendojen mukaan kynnäällä seisoi maaviljelyn ja hedelmällisyyden jumalattaren Demeterin majesteettinen temppeli. Toinen legenda kertoo, että tässä oli Kuun, velhojen ja aaveiden jumalattaren Hekaten pyhä lehto. Uskomukset kertovat, että muinaisina aikoina tänne tultiin hakemaan suolaa. Ja että skyytit pitivät tätä aluetta pyhänä ja piilottivat tänne aarteensa, Skyytian kullan.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kinburnin kynnäs Wikimedia Commonsissa