Juutalainen filosofia

Juutalainen filosofia ei ole täysin hyväksytty käsite, mutta juutalaisuuteen liittyvä ajattelu voidaan kuitenkin katsoa yhdeksi filosofian haaraksi. Myös juutalaisen filosofian määrittelystä esiintyy erilaisia mielipiteitä. Jotkut määrittelevät sen yritykseksi muodostaa kokonaisnäkemys maallisesta, jopa ateistisesta, filosofisesta ajattelusta ja juutalaisuuden uskonnollisista opetuksista. Jotkut taas määrittelevät sen mieluummin melko myöhäsyntyiseksi rationalisoinniksi juutalaisuudesta itsestään.

Täytyy myös huomioida, että juutalaisuuden tärkeimmät kirjalliset lähteet, eli Toora, Tanakh ja Talmud, eivät tunne sellaisia sanoja kuin ”filosofia” tai ”juutalaisuus”, jotka kummatkin ovat sanoina syntyjään myöhäisempiä. Sen sijaan juutalaisuudessa Tooran käskyt ja myöhemmät rabbiiniset säädökset on tarkoitettu harjoitettaviksi ja noudatettaviksi, ei ”järkeistettäviksi” tai ”filosofoitaviksi”, niin kuin filosofiset aiheet.

Historia

Varhainen juutalainen filosofia

Varhainen juutalainen filosofia sai paljon vaikutteita Platonilta, Aristoteleelta ja islamilaisesta filosofiasta. Monet varhaiset keskiaikaiset juutalaiset filosofit (700-luvulta 800-luvulle) saivat vaikutteita erityisesti islamilaisilta mutaziliiteilta. He kielsivät kaikki Jumalan rajoittavat attribuutit ja kannattivat sen sijaan ajatusta Jumalan täydellisestä ykseydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Ajan myötä Aristoteleesta tuli juutalaisille ajattelijoille ihannefilosofin perikuva. Sama ilmiö esiintyi myös sekä islamilaisessa filosofiassa että kristillisessä filosofiassa sekä lännen että idän (Bysantin) kirkkojen piirissä.

Filon Aleksandrialainen

Solomon Ibn Gabirol

Filon Aleksandrialainen (20 eaa.–40 jaa.) oli hellenistinen juutalainen filosofi, joka syntyi Aleksandriassa, Egyptissä. Hän yhdisteli filosofiassaan sekä antiikin Kreikan viisautta ja juutalaisuutta, jotka hän pyrki harmonisoimaan käyttämällä allegorioita, joita hän oli oppinut sekä juutalaisilta että stoalaisilta. Hän pyrki puolustamaan ja oikeuttamaan juutalaisia uskonnollisia totuuksia, joita hän piti muuttumattomina. Filosofia sen sijaan oli totuuden löytämisen apuväline ja tapa päästä totuuteen. Hän hylkäsi sellaiset filosofiset näkemykset, jotka eivät olleet sovitettavissa juutalaisen uskon kanssa, kuten esimerkiksi aristoteelisen ajatuksen maailman ikuisuudesta ja katoamattomuudesta.

Solomon Ibn Gabirol, juutalainen runoilija-filosofi, tunnetaan myös nimellä Avicebron. Hän sai vaikutteita Platonilta. Hän opetti ajatusta välittäjäolennosta Jumalan ja luodun maailman välillä. Aristoteles oli jo esittänyt, että Platonin ideaopista puuttuu tällainen välittävä tai kolmas olento Jumalan ja kaikkeuden, ideoiden (muodon) ja aineen välillä. Tämä välittäjä oli Filonilla Logos ja Gabirolilla jumalallinen tahto. Näin Filon antoi ongelmalle älyllisen aspektin, kun taas Gabirol piti sitä tahdon kysymyksenä, ollen lähellä sellaisia uuden ajan ajattelijoita kuin Arthur Schopenhauer ja Wilhelm Wundt.

Gabirol oli yksi ensimmäisiä, joka opetti uusplatonismia Euroopassa. Näin hänen merkitystään on verrattu Filoniin. Tämä oli toiminut välittäjänä kreikkalaisen filosofian ja itäisen ajattelun välillä. Tuhat vuotta myöhemmin Gabirol oli palauttamassa kreikkalais-arabialaista filosofiaa Eurooppaan. Toinen rinnastus muodostuu siitä, että Filonilla oli vaikutusta varhaiseen kristinuskoon, ja Ibn Gabirolilla puolestaan keskiajan kristittyyn skolastiikkaan, erityisesti Albert Suureen ja Tuomas Akvinolaiseen. Suurin osa juutalaisista suhtautui välinpitämättömästi tai torjui kummankin filosofin ajattelun. Gabirol vaikutti eniten juutalaiseen liturgiaan. Hänen töitään ovat siteeranneet muun muassa Moses ibn Ezra ja Abraham ibn Ezra.

Saadia Gaonia (892–942) pidetään yhtenä merkittävimmistä varhaisista juutalaisista filosofeista. Hänen teoksensa Emunoth ve-Deoth (alun perin Kitab al-Amanat wal-l'tikadat, ”Kirja uskon- ja opinkappaleista”) vuodelta 933 oli ensimmäinen järjestelmällinen esitys ja filosofinen perusta juutalaisen uskon opinkappaleille.

Bahya ibn Paquda eli Espanjassa 1000-luvun alkupuolella. Hän kirjoitti vuonna 1040 arabiankielisen teoksen Al Hidayah ila Faraid al-hulub ("Opas sydämen velvollisuuksiin"), joka oli ensimmäinen juutalainen eettinen järjestelmä. Judah ben Saul ibn Tibbon käänsi teoksen hepreaksi 1161–1180 nimellä Hovot ha-Levavot.

Yehuda Halevi (1100-luku), juutalainen runoilija-filosofi, esitti polemisessa teoksessaan Kuzari jyrkkiä argumentteja filosofiaa vastaan. Näin hänestä tuli juutalainen vastine Al-gazalille, jonka teos Destructio Philosophorum oli Kuzarin mallina.

Karaismi

Karaismi oli lahko, joka hylkäsi rabbiiniset teokset ja kehitti oman filosofiansa, joka oli juutalainen versio islamilaisesta kalâmista. Varhaiset karaiitit perustivat filosofiansa islamilaiseen motaziliitti-kalâmiin. Myöhemmät karaiitit, kuten Aaron ben Elijah Nikomedialainen, palasi teoksessaan Etz Hayyim (”Elämänpuu”) Aristoteleen näkemyksiin.

Juutalainen mystiikka ja kabbala

Pääartikkeli: Kabbala

Merkittävin ero kabbalistien ja filosofian harjoittajien välillä on suhtautumisessa inhimillisen järjen voimaan. Kabbalistit hylkäävät järjen tekemät johtopäätökset ja luottavat perinteeseen, inspiraatioon ja intuitioon. Filosofit puolestaan katsovat, että järki on merkittävin esiehto kaikelle havaitsemiselle ja tiedolle.

Aristoteelisen ajattelun nousu

Maimonides

Rabbi Moshe ben Maimon (1135–1204), joka tunnetaan myös kreikkalaisella nimellä Maimonides, oli juutalainen rabbi, lääkäri ja filosofi. Hän kannatti negatiivista teologiaa ja katsoi, ettei Jumalaa voida määritellä minkään positiivisten attribuuttien — kuten olemassaolon, elämän, voiman, tahdon ja tiedon – kautta, sillä ne rajoittaisivat hänen suuruutensa kuvaamista liikaa. Nämä sanat eivät myöskään kuvaa samaa asiaa silloin, kun niitä käytetään puhuttaessa Jumalasta, ja silloin, kun niillä kuvataam ihmistä. Negatiiviset attribuutit kuvaavat, ettei Jumalan todellisesta olemuksesta voida tietää mitään. Samoin kuin Kant julisti, että asiat itsessään jäävät tuntemattomiksi, Maimonides opetti, että Jumalasta voidaan sanoa vain, että hän on, ei sitä, mitä hän on. Levi ben Gershon (Gersonides) (1288–1345) oli juutalainen skolastikko. Hänet tunnetaan parhaiten teoksestaan Milhamot HaShem (Milchamot), ("Herran sodat"). Juutalaisten skolastikkojen joukossa hän oli yksi kehittyneimpiä, hän asetti järjen perinteen yläpuolelle. Milhamot HaShem oli rakennettu Maimonideen teoksen Eksyneiden opas mallin mukaan. Sen voidaan katsoa olevan aristotelismin ja ortodoksijuutalaisuuden synkretismin taidokasta kritiikkiä filosofiselta näkökannalta.

Hasdai Crescas (1340–1410) tunnetaan parhaiten teoksestaan Or Hashem (”Herran valkeus”). Crescas pyrki vapauttamaan juutalaisuuden Maimonideen ja Gersonideen tuoman aristoteelisuuden kahleista, jotka hänen mielestään uhkasivat hämärtää juutalaisen uskon erityispiirteet ja kutistaa sen opinkohdat pelkiksi aristoteelisten konseptien sijaisiksi. Or Hashem koostui neljästä osasta. Ensimmäinen käsitteli kaiken uskon perustusta, Jumalan olemassaoloa; toinen uskon perustavanlaatuisimpia opinkohtia; kolmas muita opinkohtia, jotka eivät ole yhtä perustavia mutta jotka ovat silti sitovia jokaiselle juutalaiselle; ja neljäs oppeja, jotka olivat kyllä perinteisiä, mutta eivät pakollisia ja olivat vapaita filosofiselle arvioinnille.

Joseph Albo oli espanjalainen rabbi ja teologi, joka vaikutti 1400-luvulla. Hän kirjoitti teoksen Ikkarim, joka käsitteli juutalaisen uskon perusteita. Hän rajoitti peruskohdat kolmeen: