Johan Fredrik Aminoff

Johan Fredrik Aminoff (26. tammikuuta 1756 Bromarv30. maaliskuuta 1842 Bromarv)[2] oli suomalainen kreivi, sotilas ja valtiomies, joka vaikutti kustavilaisen ajan Ruotsissa ja myöhemmin autonomisessa Suomessa.

Johan Fredrik Aminoff
Johan Fredrik Aminoff, tuntemattoman taiteilijan maalaama muotokuva noin vuodelta 1820.
Johan Fredrik Aminoff, tuntemattoman taiteilijan maalaama muotokuva noin vuodelta 1820.
Henkilötiedot
Syntynyt26. tammikuuta 1756
Bromarv
Kuollut30. maaliskuuta 1842 (86 vuotta)
Bromarv
Kansalaisuus Ruotsi, Venäjä
Arvonimipresidentti
Titteli kreivi
Puoliso Johanna Barbara Hisinger (1778–1789)
Fredrika Ruuth (1791–1794)
Eva Matilda Bruncrona (1801–1821)
Vanhemmat ratsumestari Fredrik Aminoff ja Maria Elisabet Rotkirch
Vasemmalla J. F. Aminoff, keskellä J. A. Ehrenström ja oikealla G. M. Armfelt. René Théodore Berthonin maalaus Kolme kustaviaania pohtimassa tulevaisuuttaan vuodelta 1803.[1]

Elämä muokkaa

J. F. Aminoff kuului Ruotsiin asettuneeseen venäläistaustaiseen ja sotilassukuna tunnettuun Aminoffin aatelissukuun.[3] Hän syntyi Riilahden kartanossa ja hänen vanhempansa olivat ratsumestari Fredrik Aminoff ja Maria Elisabet Rotkirch. Aminoff palveli vuonna 1763 vain seitsemänvuotiaana vapaaehtoisena Uudenmaan ja Hämeen rakuunarykmentissä mutta ei jäänyt sotilasuralle, vaan opiskeli Turun akatemiassa ja siirtyi vuonna 1770 Tukholmaan kuningas Adolf Fredrikin paašipojaksi. Uudeksi hallitsijaksi seuraavana vuonna tullut Kustaa III suosi Aminoffia. Tämä palveli vuodesta 1772 upseerina leskikuningattaren henkirykmentissä ja seuraavasta vuodesta alkaen Henkikaartissa. Hän yleni 1773 vänrikiksi, 1775 luutnantiksi, 1777 armeijankapteeniksi, 1781 alikapteeniksi, 1782 kapteeniksi ja 1787 everstiluutnantiksi. Vuonna 1788 syttyneessä Kustaa III:n sodassa Aminoff seurasi kuningasta sotanäyttämölle Suomeen. Hän osoitti keväällä 1790 Utin, Brobyn, Liikkalan ja Pirttimäen taisteluissa sellaista urheutta, että kuningas ylensi hänet samana vuonna everstiksi ja nimitti hänet Porin rykmentin komentajaksi. Saadessaan vuonna 1791 Marlow-Trochendorfin lahjoitusmaatilan Pommerista Aminoff merkittiin myös Pommerin aateliin.[2]

Kustaa III:n salamurhan jälkeen hänen suosikkinsa joutuivat uuden Gustaf Adolf Reuterholmin johtaman holhoojahallituksen epäilysten alaisiksi. Vuoden 1793 lopussa Aminoffia, Johan Albrecht Ehrenströmiä, Gustav Mauritz Armfeltia ja Armfeltin rakastajatarta Magdalena Rudenschöldiä syytettiin kuulumisesta ”Armfeltin salaliittoon”, sillä Aminoff, Ehrenström ja Rudenschöld olivat kirjeenvaihdossaan ulkomaille lähetetyn Armfeltin kanssa pohtineet holhoojahallituksen syrjäyttämistä.[4] Aminoff määrättiin aluksi poistumaan maasta, mutta hänet vangittiinkin Stralsundissa ja vietiin Tukholmaan.[3] Ruotsin korkein oikeus tuomitsi hänet syyskuussa 1794 kuolemaan sekä menettämään kunniansa, aatelisarvonsa ja omaisuutensa. Tuomio kuitenkin lievennettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Aminoff joutui istumaan vankeudessa Karlstenin linnassa vain kaksi vuotta, sillä uudeksi hallitsijaksi kohonnut Kustaa IV Aadolf armahti hänet marraskuun alussa 1796 ja palautti hänen kansalaisuutensa ja sotilasarvonsa kuukautta myöhemmin. Toukokuussa 1798 Aminoff sai takaisin myös Porin rykmentin komentajuuden ja seuraavan vuoden marraskuussa hänet ylennettiin kenraalimajuriksi.[2] Aminoff toimi Suomen Talousseuran puheenjohtajana Turussa vuosina 1801–1802. Hän sai Miekkaritarikunnan komentajamerkin vuonna 1801 ja suurristin vuonna 1808.[5][6]

Suomen sodan sytyttyä vuonna 1808 Aminoff määrättiin ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingsporin päämajaan esikuntapäälliköksi ja neuvonantajaksi, eikä hän saanut komentaa joukkoja tai ottaa osaa taisteluihin, mikä lienee katkeroittanut häntä.[3] Hänen näkemyksensä Suomen puolustusmahdollisuuksista olivat pessimistiset, mutta hän neuvoi silti maaliskuussa Hämeenlinnassa Klingsporia käymään taisteluun perääntymisen sijaan. Lohtajalla syyskuun lopussa solmitun väliaikaisen aselevon jälkeen Aminoff lähetettiin kertomaan aselevon ehdoista kuninkaalle, joka korotti hänet tällöin vapaaherraksi. Introdusointi Ruotsin ritarihuoneelle jäi kuitenkin suorittamatta.[2] Useiden muiden suomalaisten upseerien tavoin Aminoff laski aseensa Kainuun antautumissopimuksen mukaisesti, palasi kotiinsa ja jäi pysyvästi asumaan Suomeen, minkä jälkeen hänestä tuli Venäjän keisarin alamainen. Hän johti vuonna 1810 Pietariin matkustanutta upseerivaltuuskuntaa, joka sai keisari Aleksanteri I:n suostumaan siihen, että suomalaiset upseerit saivat säilyttää palkkansa ja palkkatilansa, vaikka armeija hajotettiikin.[3] Aminoff pyysi ja sai lopullisesti eron Ruotsin armeijasta saman vuoden kesäkuussa.[2]

Keisari kutsui Aminoffin vuonna 1811 Suomen asiain komitean jäseneksi Pietariin, mutta hän ei tullut enää toimeen komiteaa johtaneen vanhan ystävänsä G. A. Armfeltin kanssa ja pyysi eroa vuonna 1814. Hän kuitenkin säilytti yhä keisarin suosion, ja vuoden 1819 Suomen-matkallaan tämä korotti hänet kreiviksi. Aminoffille tarjottiin vuonna 1821 Suomen asiain komitean puheenjohtajuutta, mistä hän kuitenkin kieltäytyi. Sen sijaan hän toimi vuosina 1821–1827 Turun akatemian (nyk. Helsingin yliopisto) sijaiskanslerina. Tässä tehtävässä hän osoittautui taantumukselliseksi. Pyrkiessään estämään vapaamielisten aatteiden leviämisen hän sai aikaan muun muassa A. I. Arwidssonin erottamisen akatemiasta vuonna 1822. Aminoff vetäytyi tehtävästään Turun palon jälkeen ja vietti eläkepäivänsä omistamassaan Riilahden kartanossa. Hän omisti lisäksi vuosina 1818–1833 Sällvikin maatilan Pohjassa sekä 1818–1835 Bastön säteritilan Finströmissä Ahvenanmaalla.[2] Lisäksi hän omisti kaksikymmentä osaketta Turun Seurahuoneesta.[5]

Aminoff sai 1811 salaneuvoksen ja 1823 presidentin arvonimen.[2]

Aminoff menehtyi 86-vuotiaana vuonna 1842. Hänet haudattiin Aminoff-suvun hautakappeliin, joka sijaitsee Bromarvin kirkon hautausmaalla. Arkkitehti Carl Ludvig Engel suunnitteli hautakappelin Aminoffin toiveiden mukaan.[7]

Perhe muokkaa

Aminoff oli naimisissa kolmesti, vuosina 1778–1789 vuorineuvoksen tytär Johanna Barbara Hisingerin, vuosina 1791–1794 vapaaherratar Fredrika Ruuthin ja vuodesta 1801 Eva Matilda Bruncronan kanssa. Kaksi ensimmäistä avioliittoa päättyivät eroihin, viimeinen puolison kuolemaan vuonna 1821. Aminoff sai ensimmäisestä avioliitostaan yhden ja viimeisestä yksitoista lasta.[2] Yksi pojista oli juristi ja virka- ja valtiopäivämies Fredrik Aminoff.[8] Kaksi hänen pojistaan lähti sotilasuralle, ja heistä Adolf Aminoff yleni jalkaväenkenraaliksi asti.[2] Kenraaliluutnantti ja kuvernööri Johan Fredrik Gustav Aminoff oli J. F. Aminoffin pojanpoika. Aminoff-suvun kreivillinen ja vapaaherrallinen haara polveutuvat J. F. Aminoffista.[9]

Lähteet muokkaa

  1. Kolme kustaviaania J.F. Aminoff, J.A. Ehrenström ja G.M. Armfelt pohtimassa tulevaisuuttaan Museoviraston kuvakokoelmat.
  2. a b c d e f g h i Johan Fredrik Aminoff Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. a b c d Veli-Matti Syrjö: Aminoff, Johan Fredrik (1756-1842) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2.9.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Markku Tyynilä: Ehrenström, Johan Albrecht (1762–1847) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. a b Charlotta Wolff: Johan Fredrik Aminoff - Kustaviaani kahdessa valtakunnassa. Otava, 2022. ISBN 978-951-1-46555-3.
  6. Aminoff nr 456 - Adelsvapen-Wiki www.adelsvapen.com. Viitattu 12.9.2023.
  7. Charlotta Wolff: Johan Fredrik Aminoff - Kustaviaani kahdessa valtakunnassa. Otava, 2022.
  8. Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Fredrik Aminoff. Verkkojulkaisu 2005. (Viitattu 20.12.2020)
  9. Veli-Matti Autio: Aminoff (1600-) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.10.2002 (päivitetty 20.3.2009). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Johan Fredrik Aminoff.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Charlotta Wolff: Johan Fredrik Aminoff – Kustaviaani kahdessa valtakunnassa. Otava, Helsinki 2022. ISBN 978-951-1-46555-3