J. V. Viheriälaakso
Juho Verner Viheriälaakso (vuoteen 1906 Grönlund,[1] 1880 Tampere – 1935 Riihimäki[2][3]) oli suomalainen sosialisti, joka toimi sosialidemokraattisen puolueen kiertävänä puhujana 1900-luvun alkuvuosina. Hän oli myös Ilmari Kiannon teoksessa Punainen viiva esiintyneen agitaattori Puntarpään esikuva. Varsinaiselta ammatiltaan Viheriälaakso oli kirvesmies.
J. V. Viheriälaakson esiintymistä on verrattu herätyssaarnaajille ominaiseen tyyliin, johon oli sekoitettu mukaan sosialismin keskeisiä ajatuksia sekä puoluehallinnon iskulauseita. Hänen kiivaat puheensa sisälsivät myös paljon karkeaa kielenkäyttöä.[4] Viheriälaakson kerrotaan innoissaan hyppineen pöydille puhumaan ja onnistuneen saamaan köyhälistön puolelleen tyylillä, jota ei esimerkiksi Kainuussa ollut ennen nähty.[5] Hänen puhetilaisuuksillaan sanotaan myös olleen merkittävä vaikutus kuulijoina olleiden vähäosaisten yhteiskunnallisen itsetunnon nousuun.[6]
Elämä muokkaa
Helsinkiläinen Viheriälaakso liittyi vuoden 1905 suurlakon aikana punakaartiin. Hän kuitenkin kertoi eronneensa siitä jo vuodenvaihteessa ja liittyneensä Helsingin Perustuslailliseen Työväenyhdistykseen, koska kannatti laillisia menettelytapoja. Tämän vuoksi Viheriälaakso väitti joutuneensa punakaartilaisten uhkailujen kohteeksi.[7] Elokuussa 1906 hän kuitenkin oli mukana Viaporin kapinassa,[8] jonka jälkeen Viheriälaakso muutti perheineen Vesilahdelle.[7]
Vuoden 1907 eduskuntavaalien alla hän toimi kahden kuukauden ajan sosialidemokraattien Kajaanin kihlakunnan kiertävänä puhujana. Tammi–helmikuun aikana hän piti kaikkiaan 18 puhetilaisuutta eri puolilla Kainuuta.[9][10] Viheriälaakso puhui Kajaanin lisäksi Paltamossa, Hyrynsalmella, Ristijärvellä, Suomussalmella ja Kuhmossa. Ainakin Ristijärvelle perustettiin hänen puhetilaisuutensä jälkeen oma työväenyhdistys.[4] Lisäksi eri puolilla Kainuuta järjestettiin useita mielenosoituksia. Porvarillisten puolueiden kannattajat yrittivät myös estää ja häiritä Viheriälaakson puhetilaisuuksia.[11]
Kainuusta Viheriälaakso palasi Vesilahdelle, jossa hän asui vuodenvaihteeseen saakka ja muutti sen jälkeen takaisin Helsinkiin, saatuaan paikan Fazerin makeistehtaan rakennustyömaalta. Hän vieraili myös puhujana Viipurin läänissä ja samalla hoiti työläisaktivisteihin kuuluneen insinööri Severi Alanteen asioita.[7] Talvella 1909 Viheriälaakso vangittiin Pohjois-Amerikkaan muuttaneen J. A. Mustosen julkaisemien työläisaktivisteja koskevien paljastusten johdosta.[12] Hänen epäiltiin syyskuussa 1906 sekaantuneen Lappeenrannan rautatieasemalla tapahtuneeseen asevarkauteen, jonka ilmeisesti teki Heikki Torvisen johtama paikallisten työläisaktivistien ryhmä.[13] Viheriälaakso vpautettiin elokuussa, kun mitään raskauttavia todisteita häntä vastaan ei löytynyt.[14]
Vuoden 1918 tapahtumia muistellut kuusankoskelainen Lauri Mankki kertoi 1970, kuinka Viheriälaakso saapui juuri ennen sisällissodan alkua Valkealan Kymintehtaalle, jossa hän vaikutti sodan loppuun asti. Mankki kuvaili Viheriälaaksoa lyhyeksi, tanakaksi mieheksi, joka oli pukeutunut sarkapukuun, villapaitaan ja karvalakkiin. Jaloissaan hänellä oli pitkävartiset lapikkaat ja vyöllä roikkuivat venäläinen ratsuväen miekka sekä pistooli. Viheriälaakso ei kuitenkaan lähtenyt Kymintehtaalta rintamalle.[8] Hänen myöhemmistä vaiheistaan ei ole tietoa, mutta mahdollisesti Viheriälaakso katosi sodan loppuvaiheessa tai sen jälkiselvittelyjen aikana.
Puntarpään esikuva muokkaa
18. tammikuuta 1907 Viheriälaakso oli puhumassa Suomussalmella, jossa tilaisuutta oli seuraamassa myös Ilmari Kianto.[6] Hänen vastineensa Viheriälaakson puheeseen ilmestyi Kajaanin Lehdessä jo kolme päivää myöhemmin. Nimimerkillä kirjoittanut Kianto syytti tekstissään sosialidemokraatteja vihanlietsonnasta. Hänen mukaansa Viheriälaakson puheesta ei pahemmin saanut sydämen tai järjen ravintoa, mutta hän arveli sen uponneen ”raaimpiin” kuuntelijoihin.[6] Kianto itse oli nuorsuomalaisten paikallisia puuhamiehiä ja näin myös Viheriälaakson poliittinen vastustaja.[11]
Vaikka Viheriälaakson Suomussalmella pitämän puheen sisältöä ei tarkkaan tunneta, aikalaiskuvauksista on päätelty, että Kianto kopioi sen lähes sanatarkasti kirjaansa agitaattori Puntarpään pitämäksi vaalipuheeksi. Myöhemmin se tuli tunnetuksi vuonna 1959 Matti Kassilan ohjaamassa elokuvaversiossa, jossa puheen esitti Puntarpäätä näytellyt Jussi Jurkka. Hän sai roolistaan myös Jussi-palkinnon.[6]
Lähteet muokkaa
- ↑ Nimenmuuttoja. Suomalainen Wirallinen Lehti, 12.5.1906, nro 109, s. 9. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.10.2016.
- ↑ Petkuttaja Laakso saatu ilmi. Työmies, 31.1.1914, s. 5. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Seurakunnallisia tietoja. Hämeen Kansa, 29.5.1935, s. 4.
- ↑ a b Heikkinen Reijo & Lackman Matti: Korpikansan kintereillä: Kainuun työväenliikkeen historia, s. 122. Kajaani: Kainuun työväenliikkeen historiatoimikunta, 1986. ISBN 951-99779-2-9.
- ↑ Kyllönen, Matti: Pohjois-Suomen varhaissosialismi: sen leviäminen ja sosialistisen perinteen synty noin vuosina 1900-1910, s. 42, 146. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1995. ISBN 951-34065-2-0.
- ↑ a b c d Hyöty, Helena: "Toiset rakastavat, toiset vihaavat." Ilmari Kiannon tuotannon julkinen reseptio Suomessa, s. 136–138. Oulu: Oulun yliopisto, 2015. ISBN 978-952-62096-1-6. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Oikeus- ja poliisiasiat. ”Salat julki” tutkimuksia. Wiheriälaakson kertomus. Työmies, 16.9.1909, nro 213, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.10.2016.
- ↑ a b Mankki, Lauri: Vuoden 1918 tapahtumista personal.inet.fi. 21.4.1970. Viitattu 25.10.2016.
- ↑ O. l. vaalip. sos.-dem. työväenyhdistyksille. Kansan Tahto, 2.5.1907, nro 99, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.10.2016.
- ↑ Ilmoitus. Kajaanin Lehti, 7.1.1907, nro 3, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.10.2016.
- ↑ a b Kykyri, Matti: Punaisen viivan Puntarpää 26.6.2009. Agricolan kirja-arvostelut. Viitattu 25.10.2016.
- ↑ Lappeenrannan aseman asevarkaat saatu kiini. Kansan Ääni, 9.2.1909, nro 15, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.10.2016.
- ↑ Revolverstölden i Villmanstrand. Wiborgs Nyheter, 10.3.1909, nro 57, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.10.2016.
- ↑ Muualta Suomesta. Vapaa Sana, 13.8.1909, nro 93, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.10.2016.