Wikipedia

Idänkenttämyyrä

nisäkäslaji

Idänkenttämyyrä (Microtus rossiaemeridionalis, aiempia nimiä Microtus levis ja Microtus epiroticus) on myyrien heimoon (Cricetidae) kuuluva nisäkäslaji. Se eroaa kenttämyyrästä (Microtus arvalis) lähinnä kromosomistoltaan.

Idänkenttämyyrä
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Elinvoimainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Jyrsijät Rodentia
Alalahko: Hiirimäiset jyrsijät Myomorpha
Yläheimo: Muroidea
Heimo: Myyrät Cricetidae
Alaheimo: Varsinaiset myyrät Arvicolinae
Suku: Peltomyyrät Microtus
Laji: rossiaemeridionalis
Kaksiosainen nimi

Microtus rossiaemeridionalis
Ognev, 1924

Synonyymit[1][3]
  • Microtus arvalis muhlisi Neuhäuser, 1936
  • Microtus arvalis relictus Neuhäuser, 1936
  • Microtus arvalis rhodopensis Heinrich, 1936
  • Microtus arvalis epiroticus Ondrias, 1966
  • Microtus epiroticus Ondrias, 1966
  • Microtus subarvalis Meyer, Orlov & Skholl, 1972
  • Microtus rossiaemeridionalis ponticus Zagorodnjuk, 1993
Katso myös

  Idänkenttämyyrä Wikispeciesissä
  Idänkenttämyyrä Commonsissa

Taksonomia muokkaa

Peltomyyrien suvussa (Microtus) idänkenttämyyrä kuuluu kenttämyyrien lajiryhmään. Se sisältää morfologisesti hyvin yhdennäköisiä lajeja, jotka kuitenkin poikkeavat toisistaan geneettisesti. Ryhmän monimuotoisuutta alettiin ymmärtää 1960-luvulla, kun kenttämyyrien kromosomistoa tutkittiin.[4] Idänkenttämyyrää ja kenttämyyrää (Microtus arvalis) oli pidetty yhtenä ja samana lajina, mutta tutkimuksissa selvisi, että niillä on eri kromosomiluvut. Varsinaisen kenttämyyrän kromosomiluku on 2n = 46, kun taas idänkenttämyyrällä se on 2n = 54. Ne ovat siis selvästi kaksi eri lajia, vaikka ulkonäöltään ne ovat kryptisiä lajeja.[3]

Idänkenttämyyrän tieteellisen nimen vakiintuminen on ollut pitkä ja hankala prosessi. Vuonna 1972, kun idänkenttämyyrä oli todettu omaksi lajikseen, se kuvattiin uutena lajina Microtus subarvalis. Nimi oli kuitenkin jo annettu toiselle lajille, joten se täytyi vaihtaa. Kenttämyyrästä oli jo aiemmin kuvattu alalajeja (M. a. epiroticus Ondrias, 1966 ja M. a. rossiaemeridionalis Ognev, 1924), jotka edustivat idänkenttämyyrää ja joista siten muodostettiin pohja lajin tieteelliselle nimelle.[3] Kahdesta vaihtoehdosta vanhempi eli Microtus rossiaemeridionalis oli käypä nimi, mutta myös nimeä Microtus epiroticus käytettiin.[3][5]

Vuonna 1999 esitettiin, että olisi vielä vanhempi nimi, Microtus levis, jota tulisi käyttää idänkenttämyyrästä.[3][5] Tämä nimi hyväksyttiin Mammal Species of the World -teokseen (2005).[5] Sijainti, josta Microtus levis alun perin kuvattiin, ei kuitenkaan kuulu idänkenttämyyrän vaan kenttämyyrän levinneisyysalueeseen.[3] Siten Microtus levis onkin todennäköisemmin kenttämyyrän synonyymi.[6][7] Vuonna 2017 idänkenttämyyrän nimeä ehdotettiin jälleen muutettavaksi, tällä kertaa muotoon Microtus mystacinus (Filippi, 1865).[3][8] Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) on hyväksynyt tämän nimen idänkenttämyyrän uhanalaisuusarvioon.[1] Uudempien tutkimusten perusteella Microtus mystacinus on kuitenkin oma lajinsa, joka elää vain Iranissa.[9] Idänkenttämyyrän oikea tieteellinen nimi on siis jälleen Microtus rossiaemeridionalis.[3][7]

Ulkonäkö ja koko muokkaa

Idänkenttämyyrä on pienikokoinen jyrsijä.[10] Sen vartalo on noin 10–13 senttimetriä pitkä. Häntä on keskimäärin hieman yli kolmasosan ruumiin pituudesta, noin 3–5,5 senttimetriä. Painoa eläimellä on 21–58 grammaa.[11] Karvapeite on kellertävän tai harmahtavan ruskea. Idänkenttämyyrällä on tylppä kuono ja pienet silmät.[10]

Idänkenttämyyrä on pidempihäntäisempi ja väritykseltään vaaleampi ja harmahtavampi kuin peltomyyrä. Peltomyyrän korvat eivät erotu sen ruumiista, kun taas idänkenttämyyrällä ne erottuvat korvien lyhyiden ja tasaisten kärkikarvojen takia. Idänkenttämyyrän erottaminen kenttämyyrästä on huomattavasti vaikeampaa tai kokonaan mahdotonta.[10] Kallon mittausta on joskus käytetty lajien erottamiseen, mutta se toimii vain yksittäisillä alueilla.[12] Luotettavia eroja ovat lajien erilaiset kromosomiluvut ja siittiöiden erot.[3][10] Idänkenttämyyrällä siittiöiden pää on suurempi kuin kenttämyyrällä.[3]

Levinneisyys muokkaa

Idänkenttämyyrä on laajalle levinnyt laji, joka sietää useita erilaisia elinympäristöjä.[1] Sen päälevinneisyysalueeseen kuuluu osia useista Balkanin maista (Albaniasta, Serbiasta, Pohjois-Makedoniasta, Kreikasta ja Bulgariasta) sekä Romaniasta, Moldovasta, Ukrainasta, Valko-Venäjästä, Venäjästä ja Kazakstanista. Mustanmeren ja Kaspianmeren väliseltä alueelta idänkenttämyyrä pääosin puuttuu, mutta etelässä se ilmestyy jälleen ja esiintyy suuressa osassa Turkkia.[13] Myös Armeniasta ja Iranista tunnetaan yksittäisiä esiintymiä.[12][13] Pohjoisempana idänkenttämyyrää tavataan kaikissa Baltian maissa sekä Suomessa.[13]

Aiemmin ajateltiin, että idänkenttämyyrä olisi saapunut Suomeen vasta 1900-luvulla Karjalankannakselta.[10] Nykytiedon mukaan se on kuitenkin yleisempi ja laajemmalle levinnyt kuin kenttämyyrä, johon se aiemmin sekoitettiin.[10][14] Varsinainen kenttämyyrä on hyvin harvinainen ja elää vain maan kaakkoisosissa.[14] Idänkenttämyyrää puolestaan esiintyy laajemmalla alueella, ja sen levinneisyyden pohjoisraja kulkee suunnilleen Pietarsaari–Joensuu-linjalla.[10][14] Se viihtyy erityisesti Lapuan- ja Kyrönjokilaakson laajoilla peltoaukeilla Etelä-Pohjanmaalla.[15]

Luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolella muokkaa

Idänkenttämyyrällä on hyvä leviämiskyky vieraslajina. 1900-luvun aikana lajin levinneisyysalue laajeni noin 1 500 kilometriä pohjoiseen ja 6 500 kilometriä itään, kun yksilöitä siirtyi vahingossa uusille alueille ihmisen kuljettaman rahdin mukana.[16] Huippuvuorille idänkenttämyyrä saapui laivojen mukana joskus ennen vuotta 1960.[16][17] Siellä sitä tavataan nykyään lähinnä hylätyn venäläisen Grumant-kaivoskaupungin lähistöltä.[17] Arktisesta ilmastosta huolimatta se pärjää Huippuvuorten luonnonympäristössä ihmisestä riippumatta.[11] Idänkenttämyyrä on tullut osaksi alueen ravintoketjua, ja hyvinä myyrävuosina se kuuluu paikallisen naalin tärkeimpiin saaliseläimiin.[12]

Venäjällä ja Kazakstanissa idänkenttämyyrä on levinnyt itään luontaisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle. Luultavasti 1970-luvun lopulla idänkenttämyyrä saapui Baikaljärven seudulle, ja myöhemmin esiintymiä on syntynyt jopa Tyynenmeren rannikolle Venäjän Kaukoitään. Laji on vakiintunut monilla kaupunkialueilla, ja esimerkiksi Irkutskin kaupungissa Siperiassa idänkenttämyyrä on nykyään yleisin pikkunisäkäs. Aina ei ole selvää, mitkä esiintymät ovat syntyneet ihmisen vaikutuksesta ja mitkä eivät. Siperiassa esiintymät noudattavat kuitenkin pääosin Siperian radan kulkua, mikä viittaa ihmisen mukana leviämiseen. Myös Euroopan-puoleisella Venäjällä idänkenttämyyrän levinneisyysalue on laajentunut ihmisen vaikutuksesta, ja lajilla on yksittäisiä populaatioita esimerkiksi Murmanskin alueella.[16]

Elinympäristö muokkaa

Idänkenttämyyrää tavataan erilaisissa elinympäristöissä, kuten viljelysmailla, niityillä ja avoimilla metsäalueilla.[1] Sitä esiintyy myös puistoissa ja puutarhoissa, ja se voi oleilla heinäsuovissa ja viljavarastoissa.[18] Kenttämyyrään verrattuna se suosii kosteampaa ympäristöä, ja levinneisyysalueensa eteläosissa sitä tavataan usein jokien ja järvien läheisyydestä.[1][19] Idänkenttämyyrä viihtyy alueilla, joissa ruoho on pitkää ja tiheää.[18] Suomessa lajia tavataan usein suurilla peltoaukeilla, mutta satunnaisesti se tulee myös latoihin, pihapiireihin ja jopa taloihin.[14]

Idänkenttämyyrä on pääosin alankojen laji.[1] Korkeimmillaan se elää noin 3 250 metriä merenpinnan yläpuolella. Kaspian alangossa sitä esiintyy myös 27 metriä merenpinnan alapuolella.[18]

Elintavat muokkaa

Idänkenttämyyrä kaivaa maahan käytäviä.[10]

Ravinto muokkaa

Idänkenttämyyrä on monipuolinen kasvinsyöjä. Se syö viljaa, siemeniä, ruohoja sekä puiden ja pensaiden kuoria.[10] Lisääntymiskauden aikana se syö kaksisirkkaisia kasveja, syksyllä heiniä, talvella puiden kuoria.lähde?

Lisääntyminen muokkaa

Lisääntymiskauden aikana syntyy 3–5 poikuetta, joissa kussakin on 3–8 jälkeläistä.[10] Kantoaika on vain 20 vuorokautta.lähde? Joinakin vuosina idänkenttämyyrä lisääntyy valtavasti, jolloin sekä poikueiden että poikasten määrä kasvaa. Hyvää myyrävuotta seuraa romahdus, jolloin myyrät lähes katoavat. Suomessa idänkenttämyyrän huippukaudet ovat maltillisempia kuin etelämpänä, koska pohjoisen olot ovat ankarammat.[10]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g Zagorodnyuk, I., Henttonen, H., Amori, G., Hutterer, R., Kryštufek, B., Yigit, N., Mitsainas, G. & Palomo, L.: Microtus mystacinus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2023-1. 2021. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 19.1.2024. (englanniksi)
  2. ↑ Thomas Lilley: Idänkenttämyyrä – Microtus levis Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. ↑ a b c d e f g h i j Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 354
  4. ↑ Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 344
  5. ↑ a b c Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Microtus (Microtus) levis Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Johns Hopkins University Press. Viitattu 18.1.2023. (englanniksi)
  6. ↑ Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 347
  7. ↑ a b Microtus rossiaemeridionalis Ognev, 1924 Mammal Diversity Database. 2023. American Society of Mammalogists. Viitattu 19.1.2024. (englanniksi)
  8. ↑ Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 358
  9. ↑ Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 358–359
  10. ↑ a b c d e f g h i j k Valste, Juha (päätoim.): Suomen luontotieto. 1. A–Kar, s. 206–207. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29428-4.
  11. ↑ a b Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 356
  12. ↑ a b c Malygin, V. M. & Baskevitš, M. I. & Hljap, L. A.: Invasions of the Common Vole Sibling Species. Russian Journal of Biological Invasions, 1.4.2020, 11. vsk, nro 1, s. 47–65. doi:10.1134/S2075111720010087. ISSN 2075-1117. (englanniksi)
  13. ↑ a b c Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 354–355
  14. ↑ a b c d Karlsson, Alice: Lajikoulu: tunnista hiiret ja myyrät! Suomen Luonto. 6.11.2020. Viitattu 18.1.2024.
  15. ↑ Korpimäki, Erkki: Helmipöllö: Metsän ja ihmisen hyvinvoinnin vartija, s. 22. Helsinki: Tammi, 2023. ISBN 978-952-04-4971-1. Google-kirjat (viitattu 19.1.2024).
  16. ↑ a b c Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 355–356
  17. ↑ a b Frafjord, K. 2002: Predation on an introduced vole Microtus rossiaemeridionalis by arctic fox Alopex lagopus on Svalbard. - Wild. Biol. 8: 41-47.
  18. ↑ a b c Kryštufek & Šenbrot 2022, s. 355
  19. ↑ Kenttämyyrät LuontoPortti. Viitattu 18.1.2024.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Idänkenttämyyrä&oldid=22124473”