HMS Ocean (R68)

brittiläinen lentotukialus
Tämä artikkeli kertoo Britannian kuninkaallisen laivaston Colossus-luokan lentotukialuksesta. Muita samannimisiä aluksia on täsmennyssivulla.

HMS Ocean oli Britannian kuninkaallisen laivaston Colossus-luokan lentotukialus, mutta aiemmin valmistuneista sisaraluksistaan poiketen se ei ollut palveluskelpoinen ennen toisen maailmansodan päättymistä. Australian hallitus esitti maaliskuussa 1944 ostavansa kevyen lentotukialuksen, jona esitettiin Oceania. Esitys hylättiin varhain kesäkuussa 1945 ja alus otettiin palvelukseen kuninkaallisessa laivastossa.

HMS Ocean
Puolustusministeri Earl Alexander tarkastaa HMS Oceanin Koreassa vuonna 1952.
Puolustusministeri Earl Alexander tarkastaa HMS Oceanin Koreassa vuonna 1952.
Naval Ensign of the United Kingdom.svg
Aluksen vaiheet
Rakentaja Alexander Stephen and Sons, Glasgow, Skotlanti
Kölinlasku 8. marraskuuta 1942
Laskettu vesille 8. heinäkuuta 1944
Palveluskäyttöön 8. elokuuta 1945
Palveluskäytöstä 1960
Loppuvaihe romutettu 1962
Tekniset tiedot
Uppouma 13 190 t (standardi)
Pituus 190 m
Leveys 24 m
Syväys 5,6 m
Koneteho 40 000 hp
Nopeus 25 solmua
Miehistöä 1 300
Aseistus
Aseistus 6 × neliputkista QF 2 naulan -ilmatorjuntatykkiä
32 × Bofors 20 mm ilmatorjuntatykkiä
48 × lentokonetta

Erik Brownin Oceanille lentämä de Havilland Vampire oli ensimmäinen lentotukialukselta laskeutunut ja noussut suihkukone 3. joulukuuta 1945.[1]

ValmistusMuokkaa

Alus tilattiin Alexander Stephen and Sonsilta Glasgowista, missä köli laskettiin 8. marraskuuta 1942 telakkanumerolla 598. Vaikka telakalla oli jatkuva pula osaavista työntekijöistä ja tarvikkeista, alus kyettiin laskemaan vesille lauantaina 8. heinäkuuta 1944 nousuveden ollessa korkeimmillaan. Aluksen pituus ylitti suurimpana mahdollisena pidetyn noin 182,88 metriä lähes 30,48 metrillä. Rajoittavana tekijänä pidettiin Clyde-joen leveyttä, mutta sotatilan vaatimuksesta näin suuri alus otettiin valmistettavaksi. Kaikki käytettävissä olleet hinaajat kytkettiin vesille laskettavaan alukseen hidastamaan sen liukua, jolloin kaikkia meni niin kuin pitikin ja alus saatiin kytkettyä varustettavaksi. Aluksen kummina oli Lady Olive Willis, joka sen lisäksi, että oli toisen merilordin vara-amiraali Sir Algernon Williksen puoliso oli myös St John's Ambulance Servicen johtaja.[2]

Lähes valmiin aluksen ensimmäinen päällikkö Caspar John otti aluksensa vastaan toukokuussa 1945. Alus otettiin palvelukseen muutamaa viikkoa myöhemmin lauantaina 30. kesäkuuta, jolloin sillä oli ainoastaan etukomennuskunta. Aluksen miehistön pääosa 58 upseeria ja 346 miestä saapuivat junalla Chathamista vielä samana päivänä. Vaikeasta miehistötilanteesta johtuen aluksen miehistö oli supistettu minimiin. Seuraavina päivinä aluksen miehistöä täydennettiin mahdollisuuksien mukaan.[2]

Palvelus 1945 - 1948Muokkaa

Aluksella pidettiin telakan työntekijöille sunnuntaina 1. heinäkuuta avoimien ovien päivät. Se irrotti ensimmäisen kerran köytensä laiturista 4. heinäkuuta, jolloin alus lähti neljän hinaajan avustamana Linthousesta King George V:n telakalle odottamaan seuraavan päivän nousuvettä. Seuraavana aamuna köydet irrotettiin, minkä jälkeen alus neljän hinaajan avustamana purjehti alavirtaan. Paria tuntia myöhemmin alus kiinnittyi Amiraliteetin kelluvaan telakkaan Helensburghissa, missä aluksen vedenalaiset osat puhdistettiin ja maalattiin.[2]

Alus poistui 16. heinäkuuta telakalta ankkuroituen Greenockin edustalle. Se aloitti 19. heinäkuuta koeajot palaten illalla Greenockin edustalle ankkuriin. Seuraavina päivinä alukselle nostettiin kaksi Fairey Fireflytä sekä kaksi Grumman Hellcatiä, jotta lentokoneiden käsittelykoulutus saatiin käyntiin. Alus pysyi kuitenkin ankkurissa 1. elokuuta saakka, jolloin se lähti merelle kolmen tunnin nopeuskokeisiin. Se teki maksiminopeuskokeen 5. elokuuta Arranin mitatulla merimaililla, jolloin sen nopeudeksi saatiin 25,78 solmua.[2]

 
Alus ankkurissa merellä 1945.

Lentotoiminnan testaus Oceanilla aloitettiin 7. elokuuta ja aluksella suoritettiin lentotoimintaharjoitus ensimmäisen kerran vielä samana päivänä. Alukselle laskeutui ensimmäisenä koneena Fairey Barracuda, joka myös nousi kannelta katapultin avustamana. Aluksella aloitettiin konetyyppien testaukset 11. elokuuta, jolloin eri konetyypit laskeutuivat kannelle ja nousivat siltä. Alus vietti sunnuntain 12. elokuuta ankkurissa Greenockin edustalla, jolloin sen varastojen täydentäminen aloitettiin. Se lähti 14. elokuuta Clydestä etelään Mersey-joen suuhun, jonne se ankkuroitui seuraavana päivänä.[3]

Alus kiinnittyi 17. elokuuta Bootle's Gladstone Dockin pohjoisseinälle, jossa alukselle asennettiin pääturbiiniin uusi roottori sekä viimeisimmät tutkajärjestelmät marraskuun ensimmäiseen viikkoon mennessä. Töiden lähestyessä loppuaan 2. marraskuuta alukselle nousi merijalkaväenosasto ja laivaston piispa siunasi kaksi päivää myöhemmin aluksen kappelin. Alus palasi palvelukseen 6. marraskuuta, kun 158 miestä oli saapunut täydennyksenä. Aluksen miehistö oli täydennyksen jälkeen ensimmäisen kerran täysi.[4]

Alus lähti 16. marraskuuta Gladstone Dockilta pitkin Mersey-jokea aloittaen matkansa pohjoiseen Clydenlahteen ja illalla alus ankkuroitui Greenockin edustalle. Aluksen kansimiehistön ja 892 laivueen Barracuda ja Hellcat lentäjien kahdeksan päivän koulutus alkoi 21. marraskuuta. Alus oli ensimmäiset viisi päivää Clydenlahdella saattajanaan hävittäjä HMS Anthony ja ankkuroitui iltaisin Brodickinlahteen. Tuolloin alukselta nousi myös viimeisen kerran Fairey Swordfish. Alus lähti 26. marraskuuta Irlannin merta etelään lentokoulutuksen jatkuessa. Seuraavana päivänä alus ankkuroitui Land's Endin edustalle ja kymmenen 892 laivueen Hellcatia siirrettiin maihin. Tuolloin tapahtui ensimmäinen kuolemaan johtanut onnettomuus aluksella yhden lentokoneen tuhoutuessa ja kansimiehistöön kuuluneen CPO J. H. Bayntonin saadessa surmansa.[4]

Seuraavana päivänä alus jatkoi matkaansa pitkin Kanaalia ja Start Pointin edustalla alus ohitti taistelulaiva HMS Rodneyn. Koelentojen päätyttyä onnistuneesti alus ankkuroitui 29. marraskuuta Spitheadiin, minkä jälkeen aluksen miehistö sai lomaa.[5]

 
de Havilland Vampire laskeutuu alukselle joulukuussa 1945.

Alukselle nousi vieraita kuten de Havilland Aircraft Companyn pääsuunnittelija, hallituksen ministereitä ja laivaston lentolaitteista vastannut amiraali Sir Denis Boyd, joiden saavuttua alus nosti ankkurin maanantaina 3. joulukuuta kello 09.00 aloittaen matkan Kanaalissa. Kello 10.05 alus aloitti valmistautui lentokoneiden vastaanottoon. Tuntia myöhemmin RNAS Fordista nousi de Havilland Vampiren prototyyppi ohjaajanaan Eric M. Brown, joka laskeutui Oceanille kello 11.27. Laskeutuminen oli maailman ensimmäinen suihkukoneella tehty laskeutuminen lentotukialukselle.[6]

Seuraavana päivänä Brown teki vielä joitakin nousuja ja laskeutumisia lentotukialukselle. Koelennot saatiin päätökseen iltapäivällä 6. joulukuuta, jolloin Brown lensi takaisin maatukikohtaan. Ocean jatkoi lentotoimintaharjoituksia aina 12. joulukuuta saakka, jolloin se ankkuroitui Greenockiin. Alus vastaanotti 892 laivueen Hellcatit miehistöineen ja varusteineen.[6]

Alus lähti 15. joulukuuta Gibraltarille, jonne se saapui viikkoa myöhemmin. Joulujuhlien jälkeen alus lähti 27. joulukuuta uudelleen merelle lentotoimintaharjoitukseen läntiselle Välimerelle. Se palasi Gibraltarille kaksi päivää myöhemmin ja lähti uuden vuoden aattona Maltalle saattajanaan HMS Maywell. Alus saapui Vallettaan 4. tammikuuta 1946 ollen satamassa viikonlopun palaten merelle 7. tammikuuta.[6]

Alus palasi 18. tammikuuta Maltalle, missä se siirrettiin telakalle, missä se oli 18 päivää. Alus palasi 5. helmikuuta merelle lentotoimintaharjoituksiin ja torpedokoulutukseen saattajanaan hävittäjät Childers ja Cheviot. Kuukauden lopulla alus osallistui yötoimintaharjoitukseen yhdessä HMS Siriuksen, Maywellin, HMS Peacockin ja HMS Wigtown Bayn kanssa, kunnes se palasi Vallettaan 22. helmikuuta. Alus lähti 25. helmikuuta Maywellin saattamana Aleksandriaan.[6]


Palvelus 1948 - 1952Muokkaa

Heinäkuun lopulla 1948 Ocean siirrettiin Devonportin telakalle huoltoon, mistä se vapautui 12. elokuuta aloittaen matkan Portsmouthiin. Alus oli viikonlopun ankkurissa ennen kuin lähti maanantaina 16. elokuuta Bangorinlahdelle, missä se vastaanotti uudet lentolaivueet 812 ja 804 NAS.[7]


Palvelus 1952 - 1957Muokkaa

B. E. W. Logan vastaanotti aluksen päällikkyyden 4. joulukuuta 1952. Seuraavien päivien kuluessa aluksella vastaanotettiin 807 ja 810 NAS. Alus lähti 9. joulukuuta Marsaxlokkin lahdelle, missä lentolaivueet siirretiin maihin koulutettavaksi. Koulutus keskeytyi 11 vuorokauden joululoman ajaksi, mutta se jatkui 29. joulukuuta. Alus saapui 31. joulukuuta Vallettan satamaan, missä se osallistui uudenvuoden juhlintaan.[8]

 
RFA Wave Sovereign, HMCS Nootka ja HMS Ocea Korean rannikolla vuonna 1952

Omin koneine aluksen viimeinen matka alkoi 2. joulukuuta, kun se lähti helikopterilentäjien kouluttamiseksi Portsmouthista Isle of Wightiin. Alus palasi Devonportiin. Alus ankkuroitui 4. joulukuuta Cowsandinlahteen ja seuraavana päivänä aluksella nostettiin palveluksesta poistamisviiri, minkä nostettuaan alus purjehti hiilestyslaituriin viimeisen kerran.[9]

LähteetMuokkaa

  • McCart, Neil: The Colossus-Class Aircraft Carriers 1944–1972. Cheltenham, UK: Fan Publications, 2002. ISBN 1-901225-06-2. (englanniksi)
  • Chesneau, Roger: Aircraft Carriers of the World, 1914 to the Present – an illustrated encyclopedia. Bristol: Brockhampton Press, 1998. ISBN 1-86019-87-5-9. (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922–1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)
  • Polmar, Norman: Aircraft Carriers – A History of Carrier Aviation and its Influence on World Events Vol. 1, 1909-1945. Dulles, Virginia: Potomac Bools Inc, 2006. ISBN 1-57488-663-0. (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. Norman Polmar: Aircraft Carriers: A History of Carrier Aviation and Its Influence on World Events: 1946-2006 v. 2 (Kappale: Jets and whirlybirds sivu, 21,22 ; isbn: 9781574886658) books.google.fi. 2007. Google Books. Viitattu 17.7.2015.
  2. a b c d McCart, Neil s. 79
  3. McCart, Neil s. 79–80
  4. a b McCart, Neil s. 80
  5. McCart, Neil s. 80-81
  6. a b c d McCart, Neil s. 81
  7. McCart, Neil s. 91
  8. McCart, Neil s. 103
  9. McCart, Neil s. 114

Aiheesta muuallaMuokkaa