Grockan taistelu

Grockan taistelu (turk. Hisarcık Muharebesi) käytiin 22. heinäkuuta 1739 Grockan alueella lähellä Belgradia. Taistelu päättyi Osmanien valtakunnan ratkaisevaan voittoon. Tappion kärsinyt Itävallan armeija joutui vetäytymään, mikä avasi osmaneille tien Belgradiin.

Grockan taistelu
Osa Itävallan–Turkin sotaa 1737–1739.
Crawfordin jaarli John Lindsayn muistelmissa julkaistu Grockan taistelun kartta.
Päivämäärä: 22. heinäkuuta 1739 Paikka: Grocka, Belgrad, Serbia Lopputulos: Osmanien valtakunnan ratkaiseva voitto. Vaikutukset: Osmanit siirtyivät piirittämään Belgradia. Itävalta irrottautui sodasta pian allekirjoitetussa Belgradin rauhassa.
Osapuolet
Habsburgien Itävalta	Osmanien valtakunta
Komentajat
George Olivier Wallis Johann Christoph von Seherr-Thoss	Hacı İvaz Mehmed pašša Hekimoğlu Ali pašša
Vahvuudet
40 000	100 000
Tappiot
3 226 kuollutta 2 955 haavoittunutta 296 kadonnutta tai vangiksi jäänyttä	ei tietoa

Itävallan komentaja George Olivier, Wallisin kreivi.

Grockan taistelu jäi Itävallan–Turkin sodan ratkaisutaisteluksi. Se johti Habsburgien monarkian tappioon sekä irtautumiseen Venäjän–Turkin sodasta. Seuranneessa rauhansopimuksessa osmanit saivat Itävallalta takaisin alueita, jotka se oli menettänyt Passarowitzin rauhassa. Tahollaan menestyksekkäästi edennyt Venäjä menetti samalla liittolaisensa, ja joutui hakemaan rauhaa saavuttamatta sodalle asettamiaan lopullisia päämääriä.

Taustaa

Pääartikkelit: Venäjän–Turkin sota 1735–1739 ja Itävallan–Turkin sota 1737–1739

Venäjä aloitti sodan Osmanien valtakuntaa vastaan vuonna 1735. Ensimmäiset sotavuodet sujuivat vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Venäjä saavutti voittoja taisteluissa, sen sotaretket eivät onnistuneet tavoitteissaan. Vuosi toisensa jälkeen sen armeijat joutuivat vetäytymään puutteellisen huollon ja kulkutautien vuoksi. Habsburgien Itävallalla oli liittolaissuhde Venäjän kanssa, mutta toistaiseksi se oli jättäytynyt sodan ulkopuolle. Huoli Venäjän kasvavasta vallasta Balkanilla sekä Venäjän taisteluissa saavuttamat voitot rohkaisivat Itävaltaa julistamaan sodan heinäkuussa 1737. Itävalta ei kuitenkaan saavuttanut samanlaisia voittoja. Sen joukot onnistuivat valtaamaan Nišin aivan sodan alussa, mutta jo elokuussa 1737 osmanit saavuttivat merkittävän voiton lukumäärältään yli kaksi kertaa suuremmasta itävaltalaisarmeijasta Banja Lukan taistelussa Bosniassa. Tämän jälkeen Itävallalla oli suuria vaikeuksia pitää puoliaan osmanijoukkoja vastaan.

Itävallan joukkoja johtanut kreivi George Olivier Wallis oli pitkään palvellut sotilasjohtaja, joka oli ylennetty sotamarsalkaksi sodan alussa. Hän oli osallistunut moniin taisteluihin erittäin taitavan sotapäällikön Eugen Savoijilaisen alaisuudessa. Tämän vuoksi hän vaikutti sopivimmalta Itävallan armeijan uudeksi ylipäälliköksi, sillä huonon sotamenestyksen masentama keisari Kaarle VI oli jo murehtinut ääneen: "Onko valtakuntani onni edesmennyt Eugenin mukana?". Wallisista tehtiin ylipäällikkö käytännössä, sillä keisarillisen armeijan nimellinen ylipäällikkö Lothringenin herttua Frans Stefan pysytteli kaukana rintamasta ja joukoistaan mahdollisen sairastumisen pelossa. Itävallan armeija kärsi kulkutaudeista ja keripukista. Esimerkiksi lokakuussa 1739 laskettiin, että 57 000 miehen kirjavahvuudesta 20 000 oli riveistä poissa joko sairaina tai tauteihin menehtyneinä.

Ennen sodan syttymistä Osmanien valtakunta oli ollut pitkään irrallaan läntisten monarkioiden välisistä valtataisteluista ja Euroopan sodista. Se oli voittanut sodan Venäjää vastaan vuonna 1711, mutta jo tuolloin sen verrattain vanhanaikaisen armeijan menestys oli perustunut pitkälti huomattavaan ylivoimaan sekä vastustajan Pietari Suuren tekemiin virheisiin. Itävaltaa vastaan vuosina 1716–1718 käydyn sodan se oli jo hävinnyt. Niinpä vuonna 1735 osmaniarmeijan aseistus ja rakenne oli vanhentunut, eikä se menestynyt yhteenotoissa ajan tasalla olevaa Venäjän armeijaa vastaan. Osmanit ottivat kuitenkin tappioistaan opikseen. Kun Itävalta liittyi mukaan, osmanien armeijaa oli paranneltu jo huomattavasti ja se pystyi menestymään jopa lukumääräisesti pienempänä. Sen armeijaa oli pyritty uudistamaan muun muassa ranskalaissyntyisen entisen Itävallan armeijan kenraali Claude Alexandre de Bonnevalin avulla. Joissakin vanhoissa teoksissa Bonnevalin esitetään johtaneen osmaniarmeijaa Grockassa, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Hän oli tapahtuma-aikaan menettänyt sulttaanin suosion epäonnistuttuaan yrityksessään nostattaa Itävallan vastainen kapina Unkarissa ja hänet oli siirretty Komotiníin.

Osmanien komentaja Hacı İvaz Mehmed pašša oli nimitetty saman vuoden keväällä suurvisiiriksi. Hän oli aiemmin toiminut useissa siviiliviroissa, kuten tullilaitoksen johtajana ja valtionkassan tarkastajana, mutta hän oli toiminut myös kaymakamina, sulttaanin yhteysupseerina ja sotilasneuvonantajana. Juuri ennen sodan alkamista hänet oli nimetty Nikopolinin ja Vidinin hallintopiirien kuvernööriksi. Tässä tehtävässään hän oli onnistunut puolustamaan molempia alueita Itävallan hyökkäyksiä vastaan kahden vuoden ajan ja lisäksi valtaamaan takaisin niitä alueita, joita Itävalta oli ehtinyt vallata sodan alussa. Noustuaan suurvisiiriksi hän pyrki avaamaan rauhanneuvottelun Itävallan kanssa, mutta myös luomaan mahdollisuuden sotilaalliselle voitolle. Hän alkoi keskittämään joukkoja Balkanille ja erityisesti Tonavalle pyrkimyksenään lyödä Itävalta irti sodasta, jotta se voisi jatkossa keskittyä Venäjän vastaisiin operaatioihin. Niinpä Grockan taistelun lähestyessä osmaneilla oli puolellaan myös selvä lukumäärällinen ylivoima. İvaz Mehmedin lisäksi joukkoja komensi toinen sotilasjohtajana kunnostautunut virkamies: Bosnian kuvernööri Hekimoğlu Ali pašša, joka oli johtanut osmaniarmeijaa Banja Lukan taistelussa ja pitänyt Bosniassa Itävallan armeijaa aisoissa kahden vuoden ajan.

Taistelu

Heinäkuun puolenväliin mennessä Wallis otti vastaan Belgradin pohjoispuolelle Petrovaradinin ja Zemunin alueille majoittuneen armeijansa pääosan komennon. Hänellä oli Belgradissa noin 30 000 miestä, ja lisäksi lähellä majaili kenraali Neippergin johtama 15 000 miehen osasto. Itävallan tiedustelijat kertoivat Wallisille, että Mehmed paššan armeija liikkui kohti Belgradia ja osmanien etujoukko oli nähty pienessä Tonavan varrella olevassa Grockan kaupungissa. Wallis päätti vallata kylän pienikokoiseksi arvioimaltaan turkkilaisosastolta. Tämän jälkeen hän voisi valita maaston, jossa kohtaisi suurvisiirin armeijan. Häntä neuvottiin odottamaan tuekseen Neippergin osastoa, mutta koska hän näki suunnitelmansa onnistumisen riippuvan nopeista toimista, odottamisen sijaan Wallis päätyi lähettämään sanan Neippergille käskien häntä liittymään joukkoihinsa Grockaan menevällä tiellä.

Eteneminen

Wallisin armeija aloitti etenemisensä kohti kaakkoa 17. heinäkuuta. Armeija ylitti Tonavan Vinčassa olevaa kahta siltaa käyttäen 20. heinäkuuta. Se leiriytyi myös sinne. Tämän jälkeen tiet muuttuivat osaksi matkaa vaikeakulkuisiksi, jopa niin, että ratsuväen sotilaiden kerrotaan joutuneen vetämään hevosiaan. Samaan aikaan osmanien joukot etenivät kaakosta Nišin suunnasta kohti Grockaa, jonka toisella puolella itävaltalaiset tiedustelijat näkivät osia osmaniarmeijasta. Vielä saman päivän aikana Wallis oli kuullut vastustajan joukkojen marssivan Nišissä asti, joten hän oletti Grockassa olevan noin 10 000−12 000 miehen vahvuisen etujoukon. Tämä oli virhe, sillä 21. ja 22. päivän välisenä yönä osmanit olivat pikamarssittaneet paikalle suurimman osan armeijastaan.

Itävaltalaiset purkivat leirinsä myöhään illalla 21. heinäkuuta. Ratsuväki kulki marssijärjestyksessä ensimmäisenä, mutta joutui odottelemaan harhailevaa jalkaväkeä alkuun. Leirin purkamisen jälkeen jalkaväki oli vahingossa kääntynyt Belgradin suuntaan ja löysi Grockaan johtavan tien vasta aamuyhdeltä. Ratsuväki koostui kevyen ratsuväen husaarirykmentistä, raskaasta kyrassieerirykmentistä, kevyestä nostoväen ratsusotilasrykmentistä sekä rakuunarykmentistä. Ratsuväkirykmenttien perässä marssi 18 krenatöörikomppaniaa, joilla oli mukanaan kaksi tykkiä. Grockaan vievä tie oli aluksi niin leveä, että ratsuväki saattoi marssia sillä eskadroonittain. Se kuitenkin kapeni Grockaa lähestyttäessä samalla kun metsä, jonka halki se kulki tiheni. Tie vei pullonkaulamaiseen solaan, jonka molemmilla puolilla oli korkeita viinipensasrivien sekä metsikköjen peittämiä kukkuloita. Itävallan puolella taistellut skotlantilaiseversti John Lindsay, Crawfordin 20. jaarli kehotti Wallisia muodostamaan armeijansa kärjen kokonaan jalkaväestä ja krenatööreistä, sillä maasto ei sopinut ratsuväelle, mutta Wallis ei välittänyt hänen neuvostaan. Wallis vastasi odottavansa ratsuväen toimivan tarvittaessa kuin jalkaväen, ja tarvivansa ratsuväen nopeutta, sillä hänen mukaansa tulevan taistelun ratkaisisi beati possidentes, omistajan onni. Kuka valtaisi sopivan maaston ensimmäisenä tulisi voittamaan. Grockan pohjoispuoli mäkineen olisi sopiva paikka ottaa vastaan osmanien armeija.

Grockan mäet ja kukkulat palvelivat myös vastustajan tarkoitusperiä. Hacı İvaz Mehmed paššalle jäi aikaa käyttää maastoa hyväkseen taistelusuunnitelmassaan. Tämän hän tekikin taitavasti. Suurvisiiri asetti etujoukkonsa solan pohjalla kulkevaa tietä reunustavien kukkuloiden harjalle ja rinteille. Pääosan armeijastaan hän levitti Grockan eteläpuolen mäkien rinteisiin, joista niillä oli näkymä laaksoon, johon itävaltalaiset saapuisivat. Hän sijoitti tykkinsä korkeimmille kukkuloille, joista oli laaja ampuma-ala ja joihin oli vaikea nousta. Varsinaisen jalkaväen ja janitsaarien lisäksi suurvisiirillä oli käytössään sipahi-ratsuväkeä sekä bosnialaista nostoväkeä, joka oli kunnostautunut useissa alueensa puolustustaisteluissa sekä Banja Lukan taistelussa.

Ansa laukeaa

Janitsaari. Kuparipiirros vuodelta 1703.

Taistelun kulkua kello 11-22 välillä kuvaava aikalaiskartta.

John Lindsayn mukaan etummaisena kulkeva husaariosasto ei saanut sanaa ratsuväen pääosan pysähdyksestä, jonka se joutui pitämään odotellessaan harhailevaa jalkaväkeä kahden sillan ja Grockan välisen tien puolivälissä. Niinpä se marssi koko ajan eteenpäin aina osmanien väijytykseen asti. Osmanien yhteislaukaus löi husaariosaston hajalle noin puoli kolmen aikaan aamulla.

Wallis reagoi komentamalla ratsuväen etenemään. Rakuunarykmentti Savoy eteni kunnes tien oikealla laidalla kulkevan paksun pensasaidan varteen järjestäytyneet janitsaarit avasivat murhaavan tulen rakuunoita vastaan. Tulitusta kesti noin kuusi minuuttia ja se sai rykmentin sekasortoon. Sen mukana kulkenut Wallis joutui vetäytymään ja liittymään Palffyn kyrassieerirykmenttiin. Palffyn kyrassieerit kiihdyttivät hevosensa laukkaan ja iskivät janitsaarien sivustaan solan laidalla olevaa aukeaa aluetta hyväksi käyttäen. Koska pienikokoista aukiota reunustivat osmanien miehittämät mäet ja metsät kyrassieereille ei jäänyt paljoa liikkumavaraa, vaan ne jäivät pian sipahien ja janitsaarien vastaiskun jyräämäksi. Husaarien tilanne oli vaikea, sillä metsän tiheyden vuoksi ne eivät voineet kääntyä nopeasti ja vetäytyä, eivätkä he voineet järjestäytyä vastaamaan osmanien tuleen. Osmanien jalkaväki puolestaan alkoi murtautumaan sivustalta tukkiakseen rinteeseen jumiutuneen ratsuväen pakotien. Kyrassieerit eivät enää voineet liikkua osmanien kiihtyvän tulituksen alla, mutta kun rakuunarykmentin sotilaat huomasivat vastustajan etenemisen kääntyivät he sijoillaan ja laukkasivat täyttä vauhtia takaisin kohti omiaan. Rynnistävien rakuunien tulo säikäytti puolestaan hajalle lähestyvät krenatöörit, jotka ehtivät myös ampua yhteislaukauksen kohti näitä omia vetäytyjiä.

Heti kun krenatöörit oli saatu järjestettyä uudelleen ne komennettiin mukaan taisteluun. Maaston vuoksi ne eivät voineet kuitenkaan järjestäytyä linjaan ja osmanien ylivoima ja tulitus teki niiden etenemisestä mahdotonta. Taistelu seisahti paikoilleen, mikä oli osmaneille selväksi eduksi, sillä heillä oli maastoedun vuoksi paremmat ampuma-asemat. Samaan aikaan kenraali Limburg-Stirum antoi rakuunoille käskyn uudelleenjärjestäytymisestä ja palaamisesta taisteluun hänen kanssaan. Tuekseen rakuunat saivat everstiluutnantti Wriedin, jolla oli miehistönään ainoastaan 20 rakuunaa. Taistelukentällä Limburg-Stirum vei rakuunansa suoraan hyökkäykseen viinitarhoilla olevia osmaneita vastaan. Epäedullisesta asemasta edennyt Wried miehineen ehti saada lyhyen lähikosketuksen osmaneihin, ennen kuin rakuunarykmentti hajosi lopullisesti jäätyään alakynteen ja tultuaan saarretuksi.

John Lindsay liittyi taisteluun karabinieeriosaston kanssa ja onnistui tuhoamaan pienen osmanien tuliaseman rinteestä lähellä Grockan kirkkoa, mutta pian hänen musta suosikkiratsunsa ammuttiin alta. Hän sanoi kenraali Bernclaulle, että maaston vuoksi on mahdotonta saada käsitystä osmanien lukumäärästä, sillä laaksot ja mäet saattoivat kätkeä taakseen tuhansia sotilaita. Lindsay sai vaihtohevosen, mutta häneen itseensä osui heti kun hän oli noussut takaisin ratsaille. Kuula pudotti hänet hevosen selästä. Hän makasi pitkään tajuttomana ojassa. Eversti Luchesi johti 300-henkisen ratsuväenosastonsa saman kukkulan huipulle suuntautuneeseen rynnäkköön ja onnistui ajamaan suuremman turkkilaisen ratsuväkiosaston vetäytymään Grockaan. He saivat vahvistuksekseen Hohenzollernin ratsuväkirykmentin sekä joukon husaareja, mutta osmanien vastahyökkäys painoi itävaltalaiset takaisin. Perääntyessään Luchesi huomasi maassa makaavan Lindsayn. Hänen käskystään Lindsay sidottiin hevosen satulaan ja hevonen ohjattiin kulkemaan kohti omia linjoja. Lindsayn sotilaspalvelija Henry Köpp löysi yhä satulassa roikkuneen verenhukasta kalpean herransa vasta seuraavana aamuna. Tämän jälkeen hänet vietiin kiireellä Belgradiin leikattavaksi.

Rakuunoiden taistelu oli kestänyt noin tunnin, kun kenraali Johann Christoph von Seherr-Thoss saapui paikalle ratsuväen pääosan kanssa. Hän järjesti rykmenttejä taisteluun ja pyrki leventämään taistelualuetta niin paljon kuin mahdollista. Tämän ansiosta Wried onnistui pelastamaan osan rakuunoista murtautumalla saarroksista. Myös kenraalimajuri von Birkenfeldt määrättiin keräämään rakuunoiden rippeet kentältä. Heti palattuaan Wried sai Wallisilta käskyn viedä reservissä ollut krenatöörikomppania taisteluun.

Osmanien asemat eivät olleet vaarassa murtua missään vaiheessa. Heidän osastonsa liikkuivat joko parempiin tuliasemiin, saartaakseen nopeasti liian syvälle edenneitä vastustajan yksiköitä sekä antaakseen kuoliniskuja pienempiin motteihin jääneille itävaltalaisosastoille. Janitsaarit kunnostautuivat päivän aikana tekemällä viisitoista hyökkäystä.

Wried miehineen joutui päivän aikana saarretuksi vielä kaksi kertaa onnistuen vetäytymään vain suuria tappioita kärsien. Illalla noin kello seitsemän-kahdeksan aikaan pääosa jalkaväestä sai edettyä linjaksi suojelemaan ratsuväenosastojen rippeitä, jotta nämä saattoivat viimein vetäytyä jalkaväen taakse. Itävallan jalkaväki jatkoi taistelua pyrkien pysymään taistelukentän keskustassa ja oikealla sivustalla, jonne osmanien tykkituli ei yltänyt. Taistelu jatkui vielä alkuyöhön saakka, jolloin Wallis määräsi joukot vetäytymään. Ne marssivat yön turvin takaisin edelliselle leiripaikalleen Vinčaan, johon oli saapunut myös kenraali Wilhelm Reinhard von Neippergin johtama armeijakunta valmiina ottamaan osaa taisteluun. Osmanit eivät kuitenkaan liiemmin häirinneet itävaltalaisten vetäytymistä.

Tappiot

Tappioluvut John Lindsayn muistelmissa, julkaisuvuosi 1753.

Kyrassieerirykmentin sotilas. Maalaus vuodelta 1734.

Historiankirjoituksessa esiintyvät arviot Itävallan kokonaistappioista liikkuvat yleensä 2 000–3 500 kaatuneen ja 2 500–7 000 haavoittuneen välillä. Itävallan taistelun jälkeen tekemän kartoituksen mukaan ratsuväki menetti 1343 kaatuneina ja 806 haavoittuneina, ja jalkaväki 1176 kaatuneina ja 2 150 haavoittuneina. Laskelman mukaan yhteistappioiksi tuli 2 519 kaatunutta ja 2 956 haavoittunutta. John Lindsayn esittämän laskelman mukaan kaatuneita oli 4 kenraalia, 118 upseeria, 174 aliupseeria ja 2 930 sotamiestä eli yhteensä neljä kenraalia ja 3 222 miestä. Hänen vuonna 1753 ilmestyneissä muistelmissaan summaksi on painettu kuitenkin 2 222, joka on tuhat vähemmän kuin lueteltujen kaatuneiden yhteenlaskettu summa. Paino- tai kirjoitusvirheestä johtuva numero toistuu yhä joissakin nykyajan teoksissa. Lindsayn mukaan haavoittuneisiin kuului 4 kenraalia, 205 upseeria, 285 aliupseeria ja 2 461 sotamiestä. Lisäksi kadonneita tai vangiksi jääneitä oli 296 miestä.

Pelkästään Itävallan ratsuväki menetti 2 142 kaatuneina ja haavoittuneina. Kaksi husaarirykmenttiä, jotka olivat saarroksissa lähes koko taistelun ajan, menettivät yhteensä 450 miestä eli yli kolmanneksen kokonaisvahvuudestaan sekä komentajansa eversti Alexander Grassalkovičin. Rakuunarykmentti Savoy menetti 54 kaatuneina ja 41 haavoittuneina. Kyrassieerirykmentti Palffy kärsi vielä suuremmat tappiot.

Osmanien tappioista ei ole tietoa, mutta todennäköisesti nekin olivat melko raskaat.

Itävallan armeija ei jäänyt paikalle huolehtimaan kuolleiden hautaamisesta. Myös osmaneilla oli kiire, sillä he jatkoivat voiton sallimana heti seuraavana päivänä marssiaan kohti Belgradia, jonka valtaaminen oli heidän päätavoitteensa sodassa. Kaatuneiden itävaltalaisten ruumiit jäivät kentälle. Seuraavana vuonna eräs alueella liikkunut matkalainen kirjoitti:

”	Tänään ei voi ottaa kymmentä askeltakaan ilman ettei törmäisi ruumiisiin, joita on pinottu toistensa päälle, ne kaikki vain puoleksi mädäntyneet, ja monilla vielä univormu päällään. Siellä täällä lojuu runneltuja ruumiita, päähineitä, satuloita, panosvöitä, saappaita, huoltovälineitä, ja muita ratsuväen tarvikkeita. Kaikkea peittää aluskasvillisuus. Ympäröivällä maaseudulla talonpojat käyttävät kalloja variksenpelättiminä. Monet pukeutuvat sotilaspäähineisiin ja yksi jopa peruukkiin.	”
– Engl. sitaatti A. Wheatcroftin teoksessa The Enemy at the Gate s.242.

Seuraukset

Itävalta

Wilhelm Reinhard von Neipperg, mustavalkokuva 1740-luvun maalauksesta.

Itävallalle tappio oli katastrofi. Vaikka Venäjän menestyminen pohjoisessa herätti toiveita mahdollisesta käänteestä, tappio Grockassa merkitsi käytännössä sodan päättymistä häviöön. Suurvisiiri İvaz Mehmed pašša pyrki ajamaan rauhaa, jotta osmanit pystyisivät keskittymään Venäjän uhan torjumiseen. Alustavia rauhanneuvotteluja käytiin syyskuun alusta, samalla kun osmanien armeija piiritti Belgradia. Mehmed pašša oli ottanut neuvottelijaksi nimitetyn kenraali Neippergin käytännössä panttivangikseen. Häntä pidettiin hyvinvarustellussa mutta vartioidussa teltassa, eikä hänellä ollut keskusteluyhteyttä itävaltalaisten kanssa. Tämän vuoksi hänen oli vaikea saada päivitystä rintamatilanteista ja hän joutui pitkään seuraamaan ohjeita, jotka hän oli saanut keisariltaan jo 18. elokuuta. Varsinainen Belgradin rauhansopimus allekirjoitettiin kuukautta myöhemmin 18. syyskuuta. Käytännössä Itävalta joutui luopumaan alueista, jotka se oli vallannut edellisen voitokkaan Itävallan–Turkin sodan aikana.

Sodan päättymisen jälkeen Habsburgien monarkia etsi syyllisiä häviöönsä. Koska Grostkan taistelu oli jäi ratkaisutaisteluksi, George Olivier Wallis sekä joukko muita kenraaleja joutuivat sotaoikeuden eteen. 22. helmikuuta 1740 Wallis tuomittiin vankeuteen ja hänen tuli kärsiä tuomionsa Spielbergin linnakkeessa. Kuitenkin keisari Kaarle VI kuoli vielä saman vuoden aikana. Uusi keisarinna Maria Teresia armahti hänet muiden samassa oikeudenkäynnissä tuomittujen kanssa marraskuussa 1740. Tämän jälkeen Wallis vetäytyi mailleen, ja vaikka häntä ajoittain konsultoitiin sotilasasioissa, hänen maineensa sotilasjohtajana oli käytännössä mennyt. Tämä on näkyvissä myös nykyajan historiankirjoituksessa, esimerkiksi Michael Hochedlinger kutsuu Wallisia "pätemättömäksi".

Wallisin lailla myös kenraali Neipperg tuomittiin vankeuteen sotaoikeudessa ja armahdettiin Maria Teresian toimesta, mutta hänen sotilasuransa Itävallan armeijassa sai kuitenkin jatkoa. Myöhemmin hän kunnostautui Itävallan perimyssodan alkuvaiheessa ja hänet ylennettiin sotamarsalkaksi. Muista poiketen kenraali Seherr-Thossia ei viety sotaoikeuteen, vaan hänet ylennettiin vuoden 1739 aikana sotamarsalksi.

Taistelussa haavoittunut Crawfordin 20. jaarli John Lindsay jäi henkiin ja kirjoitti toipumisensa aikana taistelun vaiheista yksityiskohtaisesti kertovan käsikirjoituksen. Hän osallistui myös Black Watch -nimellä tunnetun 43. Ylämaan linjajalkaväkirykmentin perustamiseen ja seuraavana vuonna hänestä tuli sen ensimmäinen eversti. Ammattisotilaana Lindsay osallistui vielä useisiin aikakauden konfliktien taisteluihin ja saavutti kenraalimajurin arvon, mutta hänen Grockassa saamansa vamma ei parantunut koskaan täydellisesti, vaan hän kuoli sen aiheuttamaan komplikaatioon jouluna 1749.

Grockan taistelusta tiedotettiin vähän Itävallan kansalle. Sodan todellisesta kulusta pyrittiin vaikenemaan. Habsburgien monarkian propagandassa sota esitettiin kaunisteltuna ja sankarillisena taisteluna kyvyttöminä esitettyjä turkkilaisia ja heidän rappeutunutta armeijaansa vastaan.

Osmanien valtakunta ja Venäjä

Aikalaiskarttoja taistelun kulusta sekä kaksi luetteloa Itävallan armeijan taistelujärjestyksestä.

Pohjoisessa Ukrainan eteläosien alueella osmanit olivat onnistuneet saartamaan sotamarsalkka Burkhard Christoph von Münnichin johtaman Venäjän armeijan, mutta nerokkaalla liikkeellä Münnich onnistui murtamaan joukkonsa motista ja käynnistämään onnistuneen vastahyökkäyksen osmaneita vastaan. Pyrkien käyttämään hyväkseen saamaansa etuasemaa hän johti armeijansa etenemään Balkanille Mustanmeren rannikkoa pitkin, mutta uutinen Itävallan kärsimästä tappiosta ja erillisrauhasta merkitsi uutta uhkaa saarroksiin joutumisesta. Osmaneille voitto Grockassa merkitsi uutta mahdollisuutta iskeä Venäjän armeijaa vastaan. Münnichin joukot olisivat jääneet Mustanmeren ja osmaniarmeijan väliin ilman liittolaistensa sivustatukea. Venäjän sotajohdossa oltiin unelmoitu jo marssista aina Istanbuliin asti, mutta Grockan taistelun jälkeen sekin joutui hakemaan pikaisesti rauhaa. Venäjän-Turkin sota päättyi saman vuoden lokakuussa allekirjoitettuun Nissan rauhaan.

Suurvisiiri İvaz Mehmed pašša palasi Istanbuliin juhlittuna ja kuuluisana sotasankarina, mutta hän ei menestynyt virkansa siviilitehtävissä yhtä hyvin. Kesäkuussa 1740 Istanbulissa puhkesi mellakoita, joita hän ei onnistunut taltuttamaan, vaan muiden virkamiesten täytyi puuttua tilanteeseen. Tätä arvovaltatappiota hyväksi käyttäen hänen poliittiset vastustajansa Bešir Aĝa ja Valide Sultan onnistuivat pudottamaan hänet virastaan. Hän palveli myöhemmin kuvernöörinä muun muassa Balkanilla ja Kreetalla. İvaz Mehmed paššan maine riitti edistämään hänen poikiensa uria: hänen vanhempi poikansa toimi kahdesti sheikki al-Islamina ja nuoremmasta pojasta, İvazzade Halil paššasta tuli myös aikanaan suurvisiiri.

Lähteet

• Aksan, Virginia H.: Ottoman Wars 1700–1870. Pearson Education, 2007. ISBN 0582308070.
• Chambers, Robert: A Biographical Dictionary of Eminent Scotsmen, Volume 2. Blackie and son, 1874.
• Clodfelter, Micheal: Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1492-2015. McFarland, 2017. ISBN 078647470X.
• Davies, Brian: Empire and Military Revolution in Eastern Europe: Russia's Turkish Wars in the Eighteenth Century. Bloomsbury Publishing, 2011. ISBN 144116880X.
• V. L. Ménage: Encyclopaedia of Islam, vol. 1 A-B (artikkeli Ahmad Pasha Bonneval). E.J. Brill, 1986. ISBN 90-04-08114-3.
• de Groot, A. H.: The Encyclopaedia of Islam, vol. 6 Mahk-Mid, (artikkeli Mehmed Pasha, Iwad). E.J.Brill, 1991. ISBN 90-04-08112-7.
• Hochedlinger, Michael: Austria's Wars of Emergence, 1683-1797. Routledge, 2015. ISBN 131788793X.
• Lindsay, John & Rolt, Richard: Memoirs of the life of the late Right Honourable John, Earl of Craufurd: describing many of the highest military achievements in the late wars, more particularly, the campaigns against the Turks, wherein his Lordship served both in the Imperial and Russian armies. T. Becket, 1769.
• Stavrianos, L. S. ;Stoianovich, Traian: The Balkans since 1453. C. Hurst & Co. Publishers, 2000 2.p.. ISBN 1850655510.
• Stone, David R.: A Military History of Russia: From Ivan the Terrible to the War in Chechnya. Greenwood, 2006. ISBN 0275985024.
• Wheatcroft, Andrew: The Enemy at the Gate - Habsburgs, Ottomans and the Battle for Europe. Basic Books, 2009. ISBN 978-0-465-01374-6.