Britannian autoteollisuus
Britannian autoteollisuus tuottaa 2010-luvun loppupuolella noin 1,5 miljoonaa moottoriajoneuvoa ja noin 2,5 miljoonaa moottoria vuodessa[1] ja työllistää noin 800 000 ihmistä[2]. Maan autoteollisuuden suuruuden aikoina pidetään 1950- ja 1960-lukuja, jolloin Britannia oli Yhdysvaltojen jälkeen maailman toiseksi suurin autontuottajamaa. Toisaalta vuonna 2017 ennustetaan Britanniassa valmistettavan enemmän ajoneuvoja kuin koskaan maan historiassa,[1] mutta nyt lähes täysin ulkomaisessa omistuksessa ja usein myös muualla suunnitelluin automallein. Noin 80 prosenttia Britannian autotuotannosta menee vientiin, lähinnä muihin Euroopan maihin.[3] Tästä huolimatta vuonna 2009 Britanniaan tuotiin enemmän autoja kuin sieltä vietiin.[4]
.jpg)
Britannian autotuotanto oli suurimmillaan vuonna 1972, jolloin tehtiin jopa yli kaksi miljoonaa ajoneuvoa vuodessa. Vuoteen 1983 mennessä tämä luku puolittui alan monien vaikeuksien vuoksi. Maan autoteollisuus on sittemmin noussut taas kasvuun maan hallituksen avulla: vuonna 1997 vuosivolyymi oli taas kaksi miljoonaa autoa.[4]
Vuonna 2015 Britanniassa toimi seitsemän tavallisten henkilöautojen ja kahdeksan luksus- ja urheiluautojen valmistajaa, yhdeksän bussinrakentajaa, seitsemän muuta hyötyajoneuvovalmistajaa. Näiden lisäksi autoteollisuuteen luetaan mukaan Britanniassa toimivat kahdeksan Formula 1 -tallia ja muut kilpa-autovalmistajat.[3] Yhteensä alalla toimii Britanniassa noin 3 300 yritystä.[4]
Britannian autoteollisuus tunnetaan nykyisin parhaiten perinteisistä luksus- ja urheiluautoistaan kuten Aston Martin, Bentley, Daimler, Jaguar, Lagonda, Land Rover, Lotus, Morgan ja Rolls-Royce. Niiden tuotannon lisäksi Britanniassa on tehtaita japanilaisilla autonvalmistajilla kuten Honda, Nissan ja Toyota. Stellantiksen omistaman Opelin malleja valmistetaan ja myydään Britanniassa nimellä Vauxhall. Hyötyajoneuvoja valmistavat Britanniassa bussirakentaja Alexander Dennis, Ford, General Motorsin omistama IBC Vehicles, amerikkalaisen Paccarin omistama Leyland Trucks sekä perinteisiä Lontoon takseja valmistava, kiinalaisen Geelyn omistama London Taxis International. Raskaita työmaa-ajoneuvoja valmistavat Britanniassa ainakin Caterpillar, CNH, J. C. Bamford, Komatsu ja Terex. Tärkeimpiä autokomponenttien valmistajia maassa ovat Aisin, Bosch, Calsonic, Dana, Delphi, Denso, GKN, Johnson Matthey, Pilkington, Siemens VDO, TRW ja Visteon.[4]
Historiaa muokkaa
Brittiläisen autoteollisuuden alkujuuret ovat autoilun alkuajoissa 1800-luvun lopulla. Lontoolainen insinööri Frederick Simms tutustui saksalaiseen Gottlieb Daimleriin, joka oli vuonna 1885 patentoinut uudenlaisen bensiinimoottorin. Simms hankki oikeudet Daimlerin moottoreihin Britanniassa ja perusti 1893 yrityksen nimeltä The Daimler Motor Syndicate Limited. Kesäkuussa hän toi Englantiin Daimler-moottorilla varustetun Panhard & Levassor -automobiilin, jolla ajettiin Southamptonista Malverniin. Vuonna 1896 Simms kuitenkin myi yrityksensä Harry J. Lawsonille, joka osti Coventrystä käytöstä poistetun puuvillatehtaan ja muunsi sen autojen ja moottoreiden valmistukseen sopivaksi. Muitakin yrittäjiä oli liikkeellä samaan aikaan. George Lanchester valmisti 1895–1896 autoja ranskalaisista ja saksalaisista osista. Vuonna 1891 walesiläinen kaivosinsinööri Richard Stephens palasi opintomatkaltaan Yhdysvalloista ja perusti polkupyörä- ja autoverstaan Somersetin Clevedoniin, jossa hän valmisti tiettävästi ensimmäiset täysin brittiläisistä osista kootut moottoriajoneuvot. Vuonna 1900 myös Wolseleyn lampaankeritsemiskonetehtaan johtaja Herbert Austin alkoi rakentaa nelipyöräisiä autoja täysin brittiläisistä osista. Tästä toiminnasta kasvoi Birminghamiin Britannian 1910-luvun suurin autonvalmistaja Wolseley, joka valmisti noin 3 000 autoa vuodessa. Sen ohi tuotantomäärissä meni Henry Fordin Manchesteriin vuonna 1913 perustama autotehdas yli 7 000 automobiilin vuosituotannollaan. Coventryssä vuodesta 1898 toiminut Humber ylsi samaan aikaan noin 2 500 autoon ja vuonna 1901 perustettu Sunbeam 1 700 autoon.
Ensimmäinen maailmansota käytännössä keskeytti Britannian autotuotannon vuosiksi 1914–1918, mutta autotuotannon sijaan tullut sotatarvikevalmistus auttoi autotehtaita kehittämään yhä tehokkaampia sarjavalmistustekniikoita. Vuonna 1922 Britanniassa toimi 183 autoalan valmistajaa, mutta niistä oli vuonna 1929 jäljellä enää 58. Suurimmat olivat tuolloin Morris ja Austin, joilla oli yhteensä noin 60 prosentin markkinaosuus. Coventryssä vuodesta 1905 toiminut, moottoripyöristä autoihin laajentunut Singer oli kolmantena noin 15 prosentin osuudella.
Vuonna 1932 Britannia ohitti Ranskan ja nousi Euroopan suurimmaksi autonvalmistajamaaksi. Tämän aseman maa säilytti vuoteen 1955 asti. Vuonna 1937 Britannian vuosituotanto oli noin 380 000 henkilöautoa ja 114 000 hyötyajoneuvoa.
Morris Motorsin perustaja William Morris, nyt arvoltaan Lordi Nuffield, yhdisti ajoneuvoteollisuutensa vuonna 1938 Nuffield Organisation -nimiseksi konserniksi. Siihen kuuluivat Morris Motorsin lisäksi MG, Wolseley ja vuonna 1890 perustettu Riley. 1930-luvun lopulla Morrisilla oli 27 prosenttia markkinoista, Austinilla 24, Fordilla 15, Standard Motor Companylla 15 prosenttia, Rootes Groupilla 11 prosenttia (merkkeinä Humber ja Sunbeam) ja General Motorsin vuonna 1925 ostamalla Vauxhallilla 10 prosenttia.
Toisen maailmansodan aikana Britannian autotehtaat joutuivat tekemään sotilasajoneuvoja ja sotilaslentokoneiden komponentteja. Sotien jälkeen terästä säännösteltiin ja sitä saivat lähinnä yritykset, joiden tuotannosta meni vientiin vähintään kolme neljännestä. Autoteollisuus manner-Euroopassa oli Britanniaa pahemmin sodan runtelemaa, ja Yhdysvalloissa ja Australiassa uusien autojen kotimainen kysyntä oli suurempaa kuin kyettiin valmistamaan. Näin Britanniasta tuli nopeasti maailman suurin autojen viejämaa. Kun Britannian osuus maailman autoviennistä oli ollut 15 prosenttiamilloin?, vuonna 1950 se oli jo 52 prosenttia. Tämä suotuisa tilanne jatkui 1950-luvun puoleenväliin, jolloin Yhdysvaltojen autoteollisuus oli elpynyt niin että autoja alkoi riittää myös vientiin, manner-Euroopan autoteollisuus oli myös päässyt jaloilleen ja Japanin autoteollisuus alkoi voimakkaasti suuntautua vientimarkkinoille.[5]
1950-luku muokkaa
.jpg)
1950-luvun puolivälissä Britannian autotuotannosta 90 prosenttia syntyi viiden suurimman valmistajan tehtaissa: British Motor Corporationin, Fordin, Rootesin, Standard-Triumphin ja Vauxhallin. Seuraavina tulivat Rover ja Jaguar sekä kymmenkunta pientä erikoisvalmistajaa. Fordin tehdas Lontoon lähellä Dagenhamissa oli parhaimmillaan koko Britannian suurin teollisuuslaitos, joka työllisti jopa 40 000 ihmistä[6]
1960-luvulle tultaessa Saksa, Ranska ja Japani nousivat yhä vahvemmiksi autontuottajiksi, ja brittiläisen autoteollisuuden oli pitänyt kyetä rationalisoimaan tuotantoaan paljon nopeammin kuin mitä tapahtui säilyttääkseen kilpailukykynsä. Standard-Triumph oli menossa konkurssiin, mutta sen osti kuorma-autovalmistaja Leyland. Vuonna 1966 Lordi Nuffieldin British Motor Corporation ja Jaguar muodostivat BMH:n (British Motor Holdings). Leyland osti pian myös Roverin. Amerikkalainen Chrysler osti Rootes Groupin 1967. Seuraavana vuonna BMH ja Leyland yhdistyivät British Leyland Motor Corporationiksi (BLMC).
1960-luku muokkaa
1960-luvulla brittiläisen autoteollisuuden suurin menestys oli Alec Issigonisin suunnittelema Mini, joka hallitsi pikkuautomarkkinoita yhdessä Rootes Groupin Hillman Impin kanssa. Toinen Issigonisin menestystuote Morris Minor pysyi tuotannossa vuodesta 1948 vuoteen 1971. Fordin menestysmalleja 1960-luvulla olivat Anglia ja Cortina ja Escort. Vauxhallin malleja olivat Victor ja Viva. Vuonna 1963 lanseerattu Rover P6 oli ensimmäinen Vuoden Auto Euroopassa -nimityksen saanut automalli, ja siitä tuli Britannian suosituin luksusauto koko vuosikymmeneksi. Harvojen ulottuvilla ollut mutta modernin ja ”svengaavan” Britannian yhdeksi symboliksi noussut Jaguar E-Type esiteltiin 1961 ja pysyi tuotannossa vuoteen 1975 asti. Edullisempia urheiluautovaihtoehtoja olivat Triumph Spitfire , MG MGB ja Ford Capri.
1970-luvun vaikeudet muokkaa
1970-luvulle tultaessa Britannian suurin autonvalmistaja BLMC kärsi yhä pahemmin kyvyttömyydestään uudistaa mallistoaan ja markkinointiaan kilpailun edellyttämällä tavalla. Sen monet mallit ja merkit kilpailivat keskenään ja estivät tehokkaan sarjavalmistuksen, työntekijät lakkoilivat ja laatuongelmat pahenivat. Modernimmat ja EEC-vapaakauppasopimuksen myötä yhä edullisemmat tuontiautot kuten Datsun, Renault ja Volkswagen söivät brittiautojen markkinaosuutta myös niiden kotimaassa. Brittivalmistajat olivat Austinia lukuun ottamatta hitaita ottamaan käyttöön muun muassa etuvetoa ja hatchback-korityyppiä, mikä teki tilaa sellaisille tuontiuutuuksille kuin Renault 5 ja etenkin Volkswagen Golf.
BLMC:n automallien markkinaosuus kotimaassaan putosi 40 prosentista 32 prosenttiin vuosien 1971 ja 1973 välillä. Vaikka Morris Marina ja Austin Allegro myivät hyvin kotimarkkinoilla, ne koettiin vanhanaikaisina ja heikkolaatuisina vientimarkkinoilla. BLMC:n ja Leylandin fuusio British Leylandiksi ei sekään auttanut uudistumisessa. Chrysler vetäytyi Euroopasta, jolloin Hillman- ja Sunbeam-merkit lopetettiin. Triumph-tehdas suljettiin Coventryssä vuonna 1980.[7]
1980- ja 1990-luvut: Ulkomaiseen omistukseen muokkaa
Vuonna 1979 British Leyland aloitti yhteistyön japanilaisen Hondan kanssa. Sen ensimmäisiä tuloksia olivat sisarmallit Triumph Acclaim ja Honda Ballade 1981 sekä Rover 800 -sarja ja Honda Legend 1986. Nissan avasi ensimmäisen Euroopan-tehtaansa Englannin Sunderlandissa 1986 valmistaakseen siellä ensin Nissan Bluebirdiä ja myöhemmin Primeraa ja Micraa. Vuonna 1992 Toyota avasi tehtaan Burnastonissa lähellä Derbyä. Ranskalainen Peugeot otti 1986 käyttöönsä entisen Rootes Groupin tehtaan Rytonissa, mutta sulki sen 2006 siirtääkseen tuotannon Slovakiaan.
Kun Rover Group myytiin saksalaiselle BMW:lle, Britanniassa ei enää ollut brittiomisteista suurten volyymien automallien valmistajaa. BMW alkoi kuitenkin elvyttää ja modernisoida perinteisiä brittimerkkejä Roveria, Land Roveria, MG:tä ja Miniä. Vuonna 2000 BMW kuitenkin myi Land Roverin Fordille ja Roverin sekä MG:n merkit Phoenix Consortiumille. Näin syntynyt MG Rover Group, viimeinen brittiomistuksessa ollut henkilöautojen massatuottaja, ajautui kuitenkin konkurssiin 2005.[8] Rover-yhteistyön päätyttyä Honda jatkoi omien malliensa tuotantoa Britanniassa.
2000-luku muokkaa
.jpg)
Vuosituhannen vaihteen monimutkaisissa järjestelyissä Rolls-Royce ajautui BMW:n omistukseen ja saman yrityksen Bentley-merkki Volkswagenille.
Vuonna 2000 Ford ilmoitti lopettavansa henkilöautojen valmistuksen Britanniassa, mutta on sittemmin lisännyt moottoreidensa tuotantoa maassa. Maaliskuussa 2003 Vauxhall sulki tehtaansa Lutonissa ja jäljelle jäi vain kokoonpanotehdas Ellesmere Portissa. General Motors jatkoi kuitenkin Opelin pakettiautojen valmistusta Lutonissa.
Jaguar ja Land Rover ovat vuodesta 2008 olleet intialaisen Tata Motorsin omistuksessa. Kauppaan sisältyivät myös Rover-, Daimler- ja Lanchester-tuotemerkit. MG on nykyisin Shanghai Automotive Industry Corporationin (SAIC) tytäryhtiön Nanjing Automobilen omistuksessa. Mini ja Rolls-Royce -merkit omistaa BMW, Bentley-merkin Volkswagen Group. Myös monet tällä hetkellä ”kassakaapissa” olevat brittiläiset automerkit, kuten Austin, Riley ja Triumph ovat ulkomaisessa omistuksessa.
Analyysiä muokkaa
Teollisuushistorioitsija Timothy R. Whislerin mielestä Britannian oma autoteollisuus kaatui kyvyttömyyteen suunnitella, valmistaa ja markkinoida tarpeeksi hyviä autoja. Kilpailijamaihin verrattuna Britannialla oli neljä ratkaisematonta ongelma-aluetta: insinöörityö, tuotteiden suunnittelu, laatu ja jakelu. Tärkeimpänä syynä Whisler pitää autoteollisuuden jähmettyneitä toimintatapoja ja rakenteellista jäykkyyttä, joka esti sopeutumista uusiin markkinaolosuhteisiin. Autoja valmistettiin liian lyhyinä sarjoina, huonolla katteella ja liiaksi käsityönä. Autoyhtiöiden tuotekehitystä johtivat koulutettujen insinöörien ja liikkeenjohtajien sijasta pikemminkin pitkän linjan teknikot ja mekaanikot, jotka olivat tottuneet työskentelemään ”kädet piessä” yksityiskohtien kanssa. Yhdessä valtionhallinnon ja konsulttien kanssa he tukeutuivat vanhoihin toimintatapoihin, keskittyivät kotimarkkinoihin ja ottivat Henry Fordin alulle panemat sarjatuotanto-opit käyttöön liian myöhään jos ollenkaan. Siksi tuotanto oli työvoima- ja käsityövaltaista, laadunvalvonta heikkoa ja työväki aiheutti lakoillaan isoja menetyksiä. Malleja kehitettiin yrityksen ja erehdyksen menetelmin ilman kunnon markkinatutkimusta ja ennakkotestausta. Automerkkejä oli liikaa ja ne olivat usein päällekkäisiä.[10][5]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Marsh, Peter: UK car sector geared up for huge growth, The 8.3.2013. Viitattu 4.6.2015.
- ↑ Riikonen, Jose: Brexit voi pahimmillaan nostaa Suomen suosituimman auton hintaa tuhansilla euroilla Helsingin Sanomat. 18.1.2019. Viitattu 18.1.2019.
- ↑ a b UK Automotive Sector: Manufacturing, The Society of Motor Manufacturers and Traders (SMMT), viitattu 3.6.2015.
- ↑ a b c d Antell, Sonja: Iso-Britannia maaraportti, Finpro, joulukuu 2010, s. 15, 23. Viitattu 4.6.2015.
- ↑ a b Aunesluoma, Juhana: Brittiauto sammui ylämäkeen[vanhentunut linkki], arvio kirjasta Timothy R.Whisler: The British Motor Industry 1945-1994. A Case Study in Industrial Decline. Oxford University Press. Talouselämä 11.8.2000. Viitattu 3.6.2015.
- ↑ Humphries, Steve: Ford’s Dagenham Dream. UK, 2009. Elokuva YouTubessa (englanniksi)
- ↑ Leigh Mencarini: Triumph Standard works in Canley, Coventry coventrytelegraph. 10.2.2017. Viitattu 17.3.2019.
- ↑ MG Rover collapse: As it happened news.bbc.co.uk. 10.9.2009. Viitattu 17.3.2019. (englanniksi)
- ↑ Tuppurainen, Manu: Tämä automalli jopa pelasti yhden maan autoteollisuuden! Katso kuva! (Arkistoitu – Internet Archive) Ilta-Sanomat 25.1.2013, viitattu 28.8.2015.
- ↑ Whisler, Timothy R.: ”Conclusions”, The British Motor Industry, 1945–1994: A Case Study in Industrial Decline. Oxford University Press, 1999. ISBN 0-19-829074-8. Kirjan teksti Questia-palvelussa (vaatii tilauksen). (Arkistoitu – Internet Archive)
Kirjallisuutta muokkaa
- Mäkipirtti, Markku: Brittiautot (Ajoneuvot Suomessa 3). Tampere: Apali, 2010. ISBN 978-952-5026-98-6.
Aiheesta muualla muokkaa
- The British Motor Industry Heritage Trust (englanniksi)
- The History of British Cars (video 51 min) (englanniksi)
- Jeremy Clarksonin viihteellinen dokumentti Clarkson's Car Years - Who Killed The British Motor Industry? (BBC 2000, video 23 min) (englanniksi)
