Venäjän–Turkin sota (1828–1829)

sota Osmanien valtakunnan ja Venäjän välillä 1828–1829

Venäjän–Turkin sota oli sota Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnan välillä vuosina 1828–1829. Sota syttyi epäsuorasti Kreikan vapaussodasta ja Navarinon lahden taistelusta. Venäjä ei pyrkinyt kokonaisvaltaiseen voittoon osmaneista muiden suurvaltojen, kuten Ranskan ja brittien muodostaman uhan takia. Heidän uhatessaan kuitenkin Istanbulia Adrianopolin piirityksellä Mahmud II suostui lopulta pyytämään rauhaa Venäjän Nikolai I:ltä. Adrianopolin rauha vuonna 1829 palautti osmaneille heidän alueensa Balkanilta, mutta alueet Etelä-Kaukasiassa menetettiin venäläisille.

Venäjän–Turkin sota
Päivämäärä:

18281829

Lopputulos:

Venäjän voitto
Adrianopolin rauha

Aluemuutokset:

Osmanien valtakunta menetti alueensa Etelä-Kaukasiassa

Osapuolet

 Venäjän keisarikunta

 Osmanien valtakunta

Tausta muokkaa

 
Ivan Diebitchin johtamat joukot Bulgariassa.

Kreikka oli kapinoinut Osmanien valtakuntaa vastaan 1800-luvun alussa. Euroopassa kapina herätti huomiota osmanisulttaani Mahmud II:n kapinaa kukistamaan lähettämän Egyptin varakuningas Mehmet Alin vuoksi, sillä tämän johtamat joukot toteuttivat verilöylyn Ateenassa vuonna 1827. Venäjän keisari Aleksanteri I ei ollut puuttunut tapahtumiin Kreikassa, mutta hänen seuraajansa Nikolai I aloitti kreikkalaisten tukemisen. Venäjän vaikutusvaltaa pelänneet Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska alkoivat puolestaan painostamaan Mahmudia, jotta tämä myöntäisi kreikkalaisille autonomian. Kun tämä ei onnistunut diplomatian kautta, ulkovallat aloittivat Turkin ja Egyptin merisaarron. Venäläisen laivaston amiraali Dimitri Sejavin vastasi Bosporinsalmen saarrosta ja amiraali Login Geiden saarrosta Dardenneleilla. Ranskalais-englantilainen laivasto oli saapunut tarkkailemaan venäläisen laivaston toimia Navarinon lahdella, jonne saapui samaan aikaan myös turkkilais-egyptiläinen laivasto-osasto. Joku avasi hermostuksissaan tulen ja seuranneessa taistelussa muslimien laivasto upotettiin.[1]

Sota muokkaa

 
Varnan piiritys, Alexander Sauerweidin maalaus vuodelta 1836.
 
Karsin piiritys, January Suchodolskin maalaus vuodelta 1839.

Mahmud ei lannistunut tappiostaan, vaan hän uskoi ulkovaltojen näennäisen liittouman olevan heikko. Hän kehottikin alamaisiaan ryhtymään jihadiin venäläisiä vastaan ja Venäjän Nikolai vastasi sodanjulistuksella huhtikuussa 1828 Venäjän vietyä ensin päätökseensä aikaisemman sotansa Persiaa vastaan.[1]

Osmanien valtakunta oli heikentynyt merkittävästi sitten suuruutensa päivien ja sillä oli hallussaan Venäjälle strategisesti tärkeitä kohteita, kuten Istanbul ja sen salmet. Venäjän tavoitteena ei ollut kuitenkaan kuoliniskun antaminen. Valtakunnan lopullinen hajoaminen saattaisi johtaa kaaokseen ja suurvaltojen keskinäiseen kamppailuun sen perinnönjaosta. Sotaan ryhdyttiinkin yhteisymmärryksessä sen rajallisuudesta ulkovaltojen kanssa ja niinpä Ranska, Britannia, Preussi tai Itävalta eivät protestoineet Venäjän sotatoimia.[1]

Kesäkuussa 1828 sotamarsalkka Pjotr Wittgensteinin johtamat kolme venäläistä jalkaväkiarmeijakuntaa ja yksi ratsuväkiarmeijakunta etenivät Bessarabiata kohti Dobrudžaa. Mustallamerellä niiden sivustaa suojasi Mustanmeren laivasto, joka toi myös joukkoja turkkilaisten rannikkolinnoituksia vastaan. Valakia ja Moldavia olisivat saattaneet olla houkuttelevia kohteita, mutta niiden alueille ei edetty, koska turkkilaiset olivat hävittäneet niiden alueita aiemmin perusteellisesti. Wittgensteinin olikin tarkoitus edetä Tonavalta Adrianopoliin ja edelleen Istanbuliin. Hyökkäys tyrehtyi Wittgensteinin jouduttua sitomaan Nikolain käskystä suuren osan joukoistaan Šumlan piirittämiseksi. Šumlan puolustajat tekivät sitkeää vastarintaa ja venäläisten joukkoja vaivasivat taudit. Venäläisten komentajaksi vaihdettiin ruhtinas Aleksandr Menšikov, joka ei kuitenkaan hänkään saavuttanut sen suurempaa menestystä hänen yrittäessään turhaan piirittää myös Silistraa. Loka-marraskuussa venäläisten oli pakko palata takaisin talven takia.[1]

Kaukasuksen rintamalla Venäjän aiempaa Persian vastaista sotaa johtanut Ivan Paskevitš valtasi osmanien hallussaan pitämät Karsin ja Erzurumin kaupungit, Ahiskan linnoituksen ja Potin sataman.[2]

Venäläiset saapuivat takaisin vuonna 1829 tällä kertaa kenraali Hans Karl von Diebitschin johdolla. Silistra piiritettiin uudelleen ja turkkilaisista otettiin merkittävä voitto heidän yritettyään murtaa piiritys. Silistran lopulta kukistuttua venäläisten eteneminen jatkui kohti Burgasia. Eri turkkilaispäälliköiden hajanaiset joukot voitettiin yksitellen. Turkkilaiset kärsivät merisaarron takia myös nälästä ja miespulasta. Elokuussa venäläiset olivat edenneet Adrianopolin tuntumaan ja he piirittivät kaupungin. Mahmud päätyi nyt pyytämään rauhaa Nikolailta, johon tämä suostuikin.[1]

Seuraukset muokkaa

Nikolai ei halunnut suututtaa ranskalaisia ja brittejä liian kovilla rauhanehdoilla osmaneille. Sitä paitsi Diebitchin joukot olivat kärsineet sotaretkellään raskaita tappioita etenkin tautien takia. Mahmud ei puolestaan halunnut ulkovalloilta apua Venäjää vastaan, sillä apu olisi tehnyt hänet riippuvaiseksi auttajistaan. Venäjän ja Osmanien valtakunnan välinen rauhansopimus allekirjoitettiin Adrianopolissa vuonna 1829. Osmanit saivat takaisin venäläisten miehittämät alueet Balkanilla. Toisaalta Serbia sai suuremman autonomian ja myös Valakian ja Moldavian asema vahvistui. Mahmud sitoutui 102 miljoonan ruplan sotakorvauksiin ja venäläiset liittivät valtakuntaansa osmanien Anapan alueen Kaukasuksella.[1] Venäläisten voitettua sekä turkkilaiset että persialaiset aiemmassa sodassa Etelä-Kaukasiasta tuli kiinteä osa Venäjän valtakuntaa.[2]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f Pertti Luntinen: Sota Venäjällä, Venäjä sodassa, s. 249–251. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-666-2.
  2. a b Thomas de Wall: The Caucasus - An Introduction, s. 40. Oxford Univeristy Press, 2010. ISBN 978-0-19-539976-9. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa