Venäjän–Krimin sota (1552–1576)

Venäjän–Krimin sota 1552–1576 käytiin Krimin kaanikunnan ja Moskovan Venäjän välillä. Se alkoi tsaari Iivana IV Julman vallattua Kazanin kaanikunnan, jota Krimin kaani Devlet I Giray oli tavoitellut osaksi omaa valtakuntaansa. Sota kesti lähes koko Devlet Girayn hallinnon ajan ja päättyi Krimin tataarien tappioon. Sodan seurauksena Venäjän ja itäisten kaanikuntien väliset voimasuhteet muuttuivat Venäjälle edullisemmaksi.

Venäjän–Krimin sota 1552–1576
Apollinari Vasnetsovin historiamaalauksessa "Tataarit tulevat!" (1909) tataarien lähestyminen kohti Moskovaa esitetään horisontissa näkyvien palavien kylien nostattamina savupatsaina.
Päivämäärä: 1552–1576 Paikka: Itä-Eurooppa, pohjois-Kaukasia Lopputulos: Venäjän voitto
Osapuolet
Moskovan Venäjä Kabardit (vuodesta 1561) Suuri Nogai-orda	Krimin kaanikunta  Osmanien valtakunta (osallistui 1569) Pieni Nogai-orda
Komentajat
Hallitsija: Iivana IV Julma	Hallitsija: Devlet I Giray

"Iivana Julman Kazanin valloitus", Grigori Ugrjumovin maalaus n. 1800.

Tataarisotilas, kuparipiirros vuodelta 1577.

Venäläinen streltsi-jalkaväensotilas. Ivan Bilibinin piirros 1900-luvun alusta.

Tataariratsumies, Wacław Pawliszakin guassimaalaus 1800-luvulta.

Rekonstruktioita guljai-gorodeista, siirrettävistä linnoituksista, joita Venäjän armeija käytti taidokkaasti Krimin tataareja vastaan Molodin taistelussa 1572.

Sotaan kuuluneita tai siihen liittyviä merkittäviä tapahtumia olivat muun muassa Venäjän Kazanin valloitus 1552, Krimin sotaretki Tulaan 1552, Venäjän Astrahanin valloitus 1554–1557, Sudbištšen taistelu 1555, Osmanien valtakunnan ja Krimin tataarien yhteinen sotaretki Astrahaniin 1569, tataarien sotaretki Moskovaan 1571 ja Molodin taistelu 1572.

Taustaa

Mongolit ja tataarit olivat tehneet ryöstöretkiä ja invaasioita Venäjälle 1200-luvulta lähtien. Vuonna 1223 käydyssä Kalka-joen taistelussa mongolit ja tataarit tuhosivat neljä kertaa suuremman venäläisarmeijan lähes täydellisesti. Mongolivaltakunta Kultainen orda alkoi kuitenkin menettämään valtaansa 1400-luvulla. Sen läntisissä osissa nousi useita kapinoita ja syttyi irtautumissotia, joiden seurauksena alueelle syntyi uusia ja itsenäisiä kaanikuntia. Keski-Volgan alueella sijainnut Kazanin kaanikunta itsenäistyi 1438, Krimin niemimaan ja sen pohjoispuolen tasangolla ollut Krimin kaanikunta 1449, Volgan alajuoksulla Kaspianmeren rannikolla sijainnut Astrahanin kaanikunta 1466 ja Uralin itäpuolella ollut Siperian kaanikunta itsenäistyi 1490. Lisäksi Venäjä onnistui lyömään Kultaisen ordan Ugran taistelussa 1480. Aikanaan mahtava mongolivaltakunta vetäytyi itäänpäin, jättäen aiemmin hallitsemilleen alueille valtatyhjiön, joka mahdollisti poistumista seuranneet kiistat ja sodat.

Koska kaanikuntien ylimyssuvut ja dynastiat periytyivät Kultaisen ordan ylimyssuvuista, joiden perimysjärjestykset sekoittuivat poliittisten naimakauppojen vuoksi, niiden välille syntyi ajoittain perimyskiistoja sekä alueista että valtaistuimista. Myös perimyssotia käytiin ja kaanikuntien valtaistuimet vaihtuivat ajoittain eri hallitsijasukujen välillä. Välillä kaanikunnat liittoutuivat ja kävivät sotia Venäjää vastaan, sekä tekivät yhteisiä ryöstöretkiä sen alueelle. Joissakin tapauksissa Venäjä toimi myös liittolaisena kaanikuntien keskinäisessä välienselvittelyssä.

Iivana IV, lisänimeltään "Julma", kruunattiin Venäjän tsaariksi 1547 vain 16-vuotiaana. Nuoresta iästään huolimatta hän oli alusta saakka aktiivinen hallitsija. Iivana pyrki uudistamaan hallintoa, kehittämään armeijaa ja laajentamaan valtakuntansa alueita sekä lännessä että idässä, ja torjumaan myös tataarien suunnalta tullutta uhkaa.

Vuonna 1551 Krimin kaaniksi nousi Devlet I, joka Giray-dynastian jäsenenä periytyi suoraan Tšingis-kaanista tämän pojanpojan Togon Temürin kautta. Hänen edeltäjänsä Sahib Giray oli hallinnut sekä Krimin että Kazanin kaanikuntia. Kazanissa oli kuitenkin noussut edeltävien vuosien aikana useita kapinoita.

Sodan alku

Iivana Julma pyrki hyödyntämään tataarien keskinäistä hajanaisuutta ja hänen armeijansa hyökkäsi Kazaniin vuonna 1547. Iivana pyrki valtaamaan alueen itselleen, mutta hänen ensimmäinen Kazanin kaupungin piirityksensä epäonnistui, samoin kuin toinenkin talvella 1549–1550 tehty yritys. Näiden yritysten seurauksena Kazanissa nostettiin valtaan venäläisten vasallikaanikunnan Qasimin hallitsija kaani Šahğäli, joka vannoi alamaisuutta Venäjälle, mutta kazanilaistataarit suistivat hänet pian vallasta. Iivanan armeija aloitti jälleen Kazanin piirittämisen loppukesällä 1552.

Devlet I, joka pyrki liittämään Kazanin omaan kaanikuntaansa, solmi Venäjän vastaisen liittolaissuhteen Puola-Liettuaa hallinneen Jagiellonian dynastian kanssa ja varusti armeijansa Tulan sotaretkelle 1552. Hänen tarkoituksenaan oli hyökätä kohti Venäjän pääkaupunkia Moskovaa hyödyntäen Kazanin piiritykseen sitoutuneen Iivanan armeijan poissaoloa. Devlet I Krimin tataarit kuitenkin hävisivät Tulan piirityksen paikalliselle varuskunnalle ja sen saamille tukijoukoille. Tataarit hävisivät myös seuranneen taistelun Šivoronjoella. Iivana pystyi valtaamaan sekä Kazanin kaupungin että Kazanin kaanikunnan. Valloituksensa ansiosta Iivana sai haltuunsa kulkuyhteyksien vuoksi tärkeän Volgan keskiset alueet.

Venäjä valtaa Astrahanin

Devletin tataariarmeija oli kärsinyt tappioita, joten hän pyrki saamaan Astrahanin kaanikunnan hallitsijaksi oman sukulaisensa lähinnä poliittisen painostuksen keinoin. Astrahanin tataarit kiistelivät myös keskenään valtaistuimesta. Joko Astrahanin kaani Yamğurçı tai hänen kilpailijansa Abd al-Rahman pyysi tukea Iivanalta, joka käyttikin kaanikuntien välistä valtataistelua ja hajanaisuutta jälleen hyväkseen, ja valtasi myös Astrahanin 1554. Sen vasallihallitsijaksi asetettiin Derviş Ali.

Devlet I, joka oli ottanut oppia aiemmista tappioistaan, järjesti uuden Venäjälle suuntautuneen sotaretken 1555. Tämä menestyi paremmin, ja tataarit onnistuivat tekemään ryöstöiskun Moskovaan sekä voittamaan venäläiset Sudbištšen taistelussa 24-25. kesäkuuta 1555. Devlet oli jakanut joukkonsa kahteen osastoon, joista toista johti hänen apulaiskomentajansa ja poikansa Ahmed Giray. Ahmed kuitenkin kuoli taistelussa, jonka jälkeen Devlet antoi aseman toiselle pojalleen Mehmedille.

Menestyksensä ansiosta Devlet I houkutteli Derviş Alin liittoutumaan kanssaan ja ajamaan venäläiset pois Astrahanista. Iivanan armeija kuitenkin palasi vuonna 1556 ja valtasi kaanikunnan uudelleen. Sen pääkaupunki Xacitarxan poltettiin ja alueen tataariväestöä vainottiin ja surmattiin, kuten myös tataareja kannattaneita nogai-kansan jäseniä. Iivana pyrki vakiinnuttamaan valtaansa pohjois-Kaukasiassa rakentamalla uuden Astrahanin kaupungin, sekä linnakkeita eri puolille entistä kaanikuntaa sekä solmimalla liittolaissuhteen Terek-joen rantoja asuttavien kabardien kanssa. Liittolaisuus vahvistettiin avioliitolla, jonka Iivana solmi kabardiruhtinas Temrjukin tyttären Kutšenein kanssa, vaikka naimakauppaa tataarina pidetyn ja islamilaistaustaisen Kutšenein kanssa paheksuttiin Moskovassa.

Ongelmia Liettuan ja kasakoiden kanssa

Krimin kaanikuntaan saapui paljon tataaripakolaisia sekä Kazanista että Astrahanista. Myös Nogaiden keskenään käymä sisällissota toi alueelle uusia pakolaisia. Nogait jakautuivat Suureksi ja Pieneksi ordaksi kutsutuiksi osapuoliksi, joista ensin mainitut tukivat Venäjää ja jälkimmäiset tataareja ja turkkilaisia. Sodan seurauksena Pieneen ordaan kuuluneet muuttivat Astrahanin ja Kazanin alueilta pakolaisina Krimille ja myös Osmanien pohjois-Kaukasiassa oleviin lääneihin. Seurauksena Venäjän vastaisten toimien kannatus oli Krimin kaanikunnassa korkealla, mutta toiveet yhteisistä operaatioista Liettuan kanssa hautautuivat toviksi, kun vuonna 1556 Sigismund II jatkoi Venäjän kanssa solmimaansa aselepoa kuudella vuodella. Iivana Julma puolestaan pyrki solmimaan Liettuan kanssa Krimin vastaisen liittoutuman, mutta liettualaiset kieltäytyivät, sillä he pelkäsivät sotaa Osmanien valtakunnan kanssa. Vaikka Iivana Julma koetti vakuutella osmaniarmeijan olevan sitoutunut sen Persiaa vastaan käymään sotaan, liittoutumaa ei syntynyt myöskään liettualaisten Venäjää kohtaan tunteman epäluulon vuoksi. Vuonna 1558 Iivana Julma julisti uuden sodan Liettualle, mutta molemmat osapuolet käytännössä välttivät aseellisia yhteenottoja aiemmin solmitun aselevon rajoittaman ajan. Sotatoimet käynnistyivät vasta 1562.

Samoihin aikoihin kasakkapäällikkö Dmytro Vyšnevetski, joka oli luonut oman kasakka-armeijansa venäläisistä ja liettualaisista vapaaehtoisista, alkoi aiheuttamaan ongelmia. Hän oli rakentanut Dneprillä olevalle Hortytsjan saarelle linnoitetun tukikohdan sitjin, josta hän teki ryöstöretkiä sekä Krimin kaanikunnan että Osmanien valtakunnan alueelle. Menestyksekkäin näistä oli Danilo Adaševin johtama sotaretki, joka kulki pitkissä veneissä pitkin Dnepriä aina Krimin Mustanmeren rannikolle, jossa Adaševin miehet tappoivat lukuisia tataareja ja ottivat vangeikseen näiden naisia ja lapsia vapauttaen puolestaan tataarien ottamat venäläiset orjat. Vyšnevetski taas valtasi tataarien Otšakivin ja Islamkermanin linnakkeet, joista saadut kanuunat hän kuljetti omaan sitjiinsä. Devlet I vastasi omalla hyökkäyksellään kasakkalinnoitukseen 1557. Koska Vyšnevetski tunnusti alamaisuutta Sigismundille, Devlet vei tataarinsa kostoksi ryöstöretkelle myös Liettuaan. Sotaa Krimin ja Liettuan välille ei kuitenkaan syttynyt.

Rauhanaloitteita levottomina aikoina

Moskovan ja Liettuan välisen aselevon viimeisenä vuotena 1561 Sigismund II kannusti Devletiä aloittamaan sotaretken Venäjälle. Seuraavana vuonna Devlet keräsikin armeijan ja marssi Venäjälle odottamaan Liettuan armeijan liittymistä hänen joukkoihinsa, mutta tätä ei tapahtunut ja sotaretken menestys jäi suhteellisen vähäiseksi, vaikka tataarit piirittivät oma-aloitteisesti joitakin kaupunkeja, kuten Mtsenskiä. Samaan aikaan Venäjän armeija hyökkäsi Liettuaan ja Iivana Julma, joka ei halunnut käydä sotaa kahdella rintamalla lähetti kaanikuntaan diplomaatteja aloittamaan alustavia rauhanneuvotteluja. Devlet, joka oli pettynyt Sigismundin passiivisuuteen, lupasi pidättäytyä sotatoimista. Muut tataariylimykset asettuivat kuitenkin alustavaa aselepoa vastaan ja Devlet teki ryöstöretkiä Venäjän alueille elokuussa ja lokakuussa 1564, sekä jälleen lokakuussa 1565. Uudet rauhanneuvottelut aloitettiin 1566, mutta ne eivät ehtineet tuottaa hedelmää, sillä Osmanien valtakunta alkoi valmistelemaan omaa sotaretkeään Venäjää vastaan ja vasallin asemassa ollut Devlet oli sitoutunut liittämään armeijansa osmanien riveihin.

Osmanien valtakunta liittyy sotaan

Pääartikkeli: Astrahanin sotaretki

Edeltäjänsä valtakaudella Devlet I oli asunut vuosia Istanbulissa ja hän oli hyvissä väleissä sulttaani Suleiman Suuren kanssa. Devlet koitti saada Suleimania tuekseen sotaansa, mutta osmanivaltakunta oli sitoutunut lännessä käymiin sotiinsa Venetsiaa ja Hapsburgien Itävaltaa vastaan. Suleimanin suurvisiiri Mehmed pašša Sokolović oli taipuvainen tukemaan Krimin kaanikuntaa ja laatikin suunnitelman, jonka keskeisessä osassa oli Donin ja Volgan alajuoksujen väliin rakennettava kanaali. Sen rakentaminen loisi suoran vesireitin Mustaltamereltä Kaspianmerelle, minkä turvin osmanit voisivat sekä vallata Astrahanin venäläisiltä että vahvistaa asemiaan idässä olevaa kilpailijaansa safavidien Persiaa vastaan. Suleiman, joka ei pitänyt Venäjää uhkana, ei ollut myötämielinen operaatiolle. Hänen hallintonsa loppuaikana venäläisten läsnäolo Astrahanilla aiheutti kuitenkin hankaluuksia sekä osmanikauppialle että Kaukasian kautta matkustaville pyhiinvaeltajille. Vuonna 1566 Mehmed paššan esitteli suunnitelmansa Suleimanin seuraajalle Selim II:lle, joka antoi sille suostumuksensa.

Mehmed pašša viimeisteli suunnitelman ja aloitti käytännön valmistelut 1568. Sotaretki toteutettiin Devlet I:n tataariarmeijan avustamana, mutta Krimin kaani ei itse ollut innokas osallistumaan siihen tai tukemaan sitä todellisuudessa. Vaikka hän oli ollut hyvissä väleissä Suleimanin kanssa, kaani epäili uuden hallitsijan koettavan kaapata Astrahanin kaanikunnan alueet itselleen. Kesällä 1569 matkaan lähtenyt epäonnekas sotaretkikunta koki vastoinkäymisiä alusta saakka ja osoitti myös sen, ettei turkkilaisilla ollut keinoja pärjätä aromaastossa, jota tataarit vastaavasti pitivät kotiseutunaan. Puutteellisen huollon ja hankalien elinolosuhteiden vuoksi Kaffan kenraalikuvernööri Kasım paššan johtaman sotaretkikunnan turkkilaisista koostunut osa kärsi suuria tappioita, vaikka kosketuksia vihollisiin ei juuri ollut lukuun ottamatta lyhyeksi jäänyttä Astrahanin piiritystä.

Vaikka Kasim pašša pyrki ajamaan sotaretken toistamista seuraavalle vuodelle osmanit käänsivät huomionsa mieluummin länteen. Aloittamaansa Liivinmaan sotaan sitoutunut Iivana Julma ei myöskään ollut halukas sotimaan kahdella rintamalla, joiden välinen etäisyys oli yli tuhat kilometriä. Iivanan aloitteesta rauhaa ruvettiin solmimaan välittömästi sen jälkeen, kun osmaneiden rippeet olivat palanneet kotiin.

Tataarien hyökkäys Moskovaan

Pääartikkeli: Krimin sotaretki Moskovaan 1571

Devlet I ei puolestaan sitoutunut rauhaan, vaan hän järjesti oman sotaretkensä Moskovaan 1571. Se olikin menestyksekäs ja tataarit saivat ajettua Iivana Julman pakoon pääkaupungistaan. Ryöstelyjen yhteydessä lähinnä puusta rakennettu kaupunki myös paloi pahoin. Rauhoittaakseen tilanteen Iivana lupasi luovuttaa Astrahanin kaanikunnan alueet Devletille, joka uskoi tsaarin vakuutteluun ja veti armeijansa takaisin Krimille. Onnistuneesta sotaretkestään Devlet sai lisänimen Taht alğan, "Pääkaupungin Valtaaja".

Ratkaiseva taistelu

Pääartikkeli: Molodin taistelu

Iivana Julmalla ei kuitenkaan ollut aiettakaan pitää lupaustaan. Kun tämä selvisi Krimin kaanille, hän järjesti uuden sotaretken seuraavana vuonna. Venäjän armeija oli kuitenkin tehnyt perusteellisia valmisteluja ja Molodissa käyty taistelu päättyi tataarien tappioon.

Seurauksena Krimin kaani joutui luopumaan sekä sodan jatkamiseen liittyvistä suunnitelmistaan että aikeistaan vallata Kazanin ja Astrahanin kaanikunnat Venäjältä. Tappio merkitsi Krimin kaanikunnan poliittisen ja sotilaallisen vaikutusvallan heikkenemistä, joka puolestaan antoi tilaa Moskovan Venäjän nousulle. Vasta vuosina 1588–1607 hallinneen kaanin Gazi II Girayn aikana Krimin kaanikunta oli jälleen riittävän vahva voidakseen haastaa Venäjän uudelleen.

Lähteet

• Davies, Brian L.: Warfare, State and Society on the Black Sea Steppe, 1500–1700. Taylor & Francis/Routledge, 2007. ISBN 0-203-96176-5.
• Dowling, Timothy C.: Russia at war : from the Mongol conquest to Afghanistan, Chechnya, and beyond. ABC-CLIO, 2015. ISBN 978-1-59884-948-6.
• H.A.R. Gibb, J.H. Kramers, E. Levi-Provencal, J. Schacht: Encyclopaedia of Islam (vol. 1 A-B). E.J. Brill, 1986. ISBN 90-04-08114-3.
• Kołodziejczyk, Dariusz: The Crimean Khanate and Poland-Lithuania. Brill, 2011. ISBN 978-90-04-19190-7.
• Kurat, Akdes Nimet: The Turkish Expedition to Astrakhan' in 1569 and the Problem of the Don-Volga Canal. The Slavonic and East European Review, 1961, nro Vol. 40, No. 94, s. 7–23. the Modern Humanities Research Association and University College London, School of Slavonic and East European Studies. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 27.7.2016. (englanniksi)
• Martin, Janet: Medieval Russia, 980–1584. Cambridge University Press 2. painos, 2007. ISBN 9780521676366.

Viitteet

Venäjän keisarikunnan ja Osmanien valtakunnan väliset sodat