Avaa päävalikko

Tykkivene Klas Horn

Tykkivene Klas Horn oli Suomen merivoimien tykkivene, joka oli rakennettu 1892 Elbingissä, Pommerin maakunnassa, kuuluisalla Schichaun telakalla Saksassa (nykyään Puolassa). Veneen alkuperäinen nimi oli venäjänkielinen Posadnik (ven. Посадник, ruhtinas).

Klas Horn
tykkivene Klas Horn
tykkivene Klas Horn
Aluksen vaiheet
Rakentaja Schichaun telakka, Elbing
Laskettu vesille 13. huhtikuuta 1892
Palveluskäyttöön 1892 (Suomen merivoimille 1918)
Palveluskäytöstä 1937; romutettu 1962
Tekniset tiedot
Uppouma 393 t
Pituus 57,2 m
Leveys 7,0 m
Syväys 3,1 m
Koneteho 3 600 hv
Nopeus 19 solmua
Miehistöä 5+52
Aseistus valmistuessa: 2×45 mm tykki, 2 torpedoputkea
1920: 2×102 mm Canet-tykki
1930: 2×75 mm tykki
50 miinaa


Alustyypin erikoisuus oli siinä, että normaalien laivahöyrykattiloiden sijaan aluksissa oli kummassakin kaksi veturinkattilaa. Tämä säästi tilaa ja teki hiilivarastojen kasvattamisen mahdolliseksi, mikä lisäsi toimintasädettä.

AlkuperäMuokkaa

Alun perin Posadnik ja sen sisaralus Vojevoda (suom. käskynhaltija), kaksi osittain sotalaivaa ja osittain huvipurtta, rakennettiin Montenegron ruhtinaan Nikola Petrović-Njegošin tilauksesta hänen huvipurtensa saattajiksi. Sisustus oli loistokas: muun muassa salongit tilattiin Pariisista. Alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen alukset olivat korkeita ja kapeita, mikä teki niistä erittäin kiikkeriä ja siis merikelpoisuudeltaan hyvin huonoja.[1]

Alusten valmistuessa ruhtinas Nikola oli konkurssin partaalla eikä pystynyt maksamaan tilaustaan, jolloin hänen sukulaisensa Venäjän keisari Aleksanteri III suostui lunastamaan alukset. Hän osti ne ja teki niistä oman huvipurtensa saattajia. Alukset kelpasivat vartiotehtäviin suojaisissa satamissa ja tyynillä merimatkoilla.[1]

Posadnik lähetettiin Kaukoitään Venäjän–Japanin sodan aikana, mutta laivaston purjehtiessa myrskyssä Itämerellä purjehdusominaisuuksiltaan heikot alukset lähetettiin takaisin satamaan, joten alus vältti uppoamisen Tsushiman meritaistelussa.[1]

Alukset liitettiin 1907 Venäjän Itämeren laivastoon saattajiksi, jolloin niiden aseistuksen 47 millimetrin pääaseet vaihdettiin kahteen 57 millimetrin ja 40 kaliiperin tykkiin. Alukset aseistettiin 1910 uudelleen kahdella 75 millimetrin ja kahdella 57 millimetrin tykillä sekä kahdella konekiväärillä, ja samalla aluksista poistettiin torpedoputket. Posadnikille asennettiin 1911 uusi 4″/L60 tykki keulassa olleen 75 millimetrin tykin paikalle ja perän 75 millimetrin tykki korvattiin 1917.[2]

Ensimmäinen maailmansotaMuokkaa

Ensimmäisen maailmansodan alussa Posadnik määriteltiin miinaristelijäksi. Aluksen aseina oli 45 mm tykkejä ja kaksoistorpedoheitin. Alus sijoitettiin yhdessä sisaraluksensa kanssa Poriin, missä ne olivat sivussa sotatoimista.[1]

Enemmistö Suomeen jääneistä venäläisistä sotalaivoista oli keväällä 1918 miehistön romahtaneen moraalin vuoksi jäänyt heitteille. Kun käsky palata Venäjälle saapui huhtikuussa 1918, alukset jätettiin laitureihinsa, koska Selkämeren ja Pohjois-Itämeren vaikean jäätilanteen ja koko merialueen runsaiden miinakenttien vuoksi ei ollut mahdollista saada näitä täysin jääkulkukyvyttömiä aluksia meritse pois.[1]

Käyttö Suomen merivoimissaMuokkaa

Suomalaiset ottivat Posadnikin haltuunsa maaliskuussa 1918 nimeten aluksen Klas Horniksi 1500-luvulla eläneen amiraali Klaus Kristerinpoika Hornin kunniaksi. Ne olivat astiastoja myöten käyttökunnossa, joten määräaikaishuoltojen jälkeen alukset olivatkin jo toukokuussa merikunnossa. Alusta tarjottiin takaisin venäläisille vuonna 1919, mutta nämä eivät kelpuuttaneet sitä.[1]

Alusten aseistusta pidettiin kuitenkin epätarkoituksenmukaisena, joten suomalaiset vaihtoivat tilalle miinakiskot ja kaksi kappaletta 102 mm:n Canet-tykkejä, jotka olivat kuitenkin liian raskaita heikolle rungolle. Alus luokiteltiin 1920-luvulla tykkiveneeksi.[1] Täydessä vauhdissa alus tärisi niin kovasti, ettei perätykkiä voitu käyttää. Yleensäkin merelle lähtiessä tykit piti kiinnittää paikoilleen erillisillä tukirakenteilla. Ampumaan pystyttiin vain tiukasti ankkuroituna tyynellä säällä.[1]

Klas Horn toimi Rannikkolaivaston lippulaivana vuoteen 1937 asti, jona aikana se toimi vuosina 1929–1931 myös sukellusveneiden emälaivana, kunnes miinalaiva M1 (myöhemmin Louhi) muutettiin emälaivaksi paremmin tarkoitukseen sopivana.[3] Alus oli Rannikkolaivueen päällikön komentaja Yrjö Roosin lippulaivana matkalla, jonka aikana torpedovene S2 upposi. Aluksen merikelpoisuus oli lopulta uskottua parempi, koska se pääsi ruotsalaiseen Härnösandin satamaan – tosin keularuuma vettä täynnä ja keulakannen rakenteet miltei tuhoutuneina. [1]

Käyttö merenmittaustukialuksenaMuokkaa

Klas Horn poistettiin palveluksesta 1937, koska sen kattilat olivat lopussa. Pitkän harkinnan jälkeen koneet ja kattilat riisuttiin ja alus muutettiin merenmittaajien koneettomaksi emälaivaksi, jollaisena se palveli vuoteen 1957 saakka. Alusta hinattiin työveneillä, koska sen koneita ja kattiloita ei katsottu voitavan uusia. Entisiin kattila- ja konehuoneisiin rakennettiin korjaamo mittausveneiden koneille ja hiilisäiliöiden tiloihin merenmittausretkikunnan tarvitsemat majoitustilat. Entisiin majoitustiloihin sijoitettiin mittausaineiston piirustussali. Alus maalattiin muiden merenmittaustukialusten tapaan valkoiseksi ja sen sai käyttöönsä 3. merenmittausretkikunta.[3] Aluksen viimeisenä päällikkönä oli koko sen merenmittausajan Arvo Laine.

Aluksen hienot peräsalongit oli jätetty ennalleen. Näitä hyödynnettiin aluksen toimiessa merikarttaosaston edustuslaivana. Vuoden 1952 Helsingin olympialaisten aikana alus toimi melonta-, soutu- ja purjehdusosioiden ratatoimistona, koska 3. merenmittausretkikunta sekä rakensi kilparadat että hoiti niitä. Historiallisissa salongeissa kestittiin olympiakisojen arvovieraita, muun muassa Alankomaiden kuningasperheen jäseniä.[3]

Käytöstä poistamainenMuokkaa

Klas Hornin tilalle rakennettiin uusi ja hiukan isompi, mutta niin ikään koneeton merenmittaustukialus Kalla. Alus myytiin yksityiselle ja siitä piti tulla nuorisokahvila Paimion lahdelle, mutta tulipalo tuhosi sen kesken työn 1962. Alus romutettiin tämän jälkeen.[3]

LähteetMuokkaa

  • Auvinen, Visa (toim.): Leijonalippu merellä, s. 27–28. Pori: EITA Oy, 1983. ISBN 951-95781-1-0.
  • Suomen laivasto 1918–1969. Helsinki: Meriupseeriyhdistys, 1968.
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906–1921, s. 297. Lontoo: Conway, 2006. ISBN 0-85177-245-5.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i Leijonalippu merellä s. 27
  2. Conway's s. 297
  3. a b c d Leijonalippu merellä s. 28