Avaa päävalikko
Suomen alueen linnaläänit 1595–1634[1]

Turun linnalääni[2] oli keskiajan alkupuolella Suomen huomattavin hallintoalue. Alkujaan siihen lienee kuulunut koko Länsi-Suomi, myöhemmin Varsinais-Suomi. Linnaläänin hallintopaikkana oli Turun linna.

Suomi mainitaan Ruotsin maakuntana noin vuonna 1120, mutta vasta 1100-luvun lopulla ja 1200-luvun alussa katolisen kirkon ja Ruotsin kruunun valta Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa alkoi vakiintua.

Hallinto 1500-luvullaMuokkaa

Ruotsin valtakunnan paikallishallinto jakaantui uuden ajan alussa kolmeen eri järjestelmään, nimittäin oikeudenhoidolliseen, hallinnolliseen ja kirkolliseen toimintakokonaisuuteen, joilla kullakin oli omat alueyksikkönsä. Eri organisaatioiden alueyksiköiden maantieteelliset rajat poikkesivat useissa kohdin toisistaan kuten 1500-luvulta alkavat yksityiskohtaiset lähdesarjat osoittavat.[3] Hallinnollisen järjestelmän suuryksikkö oli linnalääni, jota kirkollishallinnossa vastasi hiippakunta.

Oikeudenhoidollinen aluejärjestelmäMuokkaa

Oikeudenhoidollinen aluejärjestelmä oli ilmeisesti peräisin 1400-luvun alusta. Turun linnaläänin alueella oli 1500-luvulla neljä kihlakuntaa: Halikon, Maskun, Piikkiön ja Vehmaan kihlakunnat. Kihlakunnat puolestaan kuuluivat kahteen suurempaan oikeudelliseen kokonaisuuteen eli Etelä-Suomen laamannikuntaan ja Pohja-Suomen laamannikuntaan. Kihlakunta oli kihlakunnantuomarin viranhoitopiiri ja käytännön oikeudenhoito tapahtui kihlakunnantuomarin johdolla kihlakunnankäräjissä, jotka tavallisesti järjestettiin kussakin hallinto- eli nimismiehenpitäjässä erikseen.[3][4]

Kihlakunnankäräjille keskittyvä pitäjäläisten itsehallinto oli jo 1500-luvun alussa melko suppeaa, sillä monissa asioissa siellä toimeenpantiin valtiovallan viranomaisten käskyjä ja lain määräyksiä. Puhetta käräjillä johti kihlakunnantuomari, jolla tosin usein oli sijainen eli lainlukija. Kihlakunnantuomari oli kruunun virkamies ja alkuaan pitäjäläisten luottamusmiehenä toimineesta nimismiehestä tuli 1500-luvulla kruunun edustaja, jonka tehtäviin kuului muun muassa käräjien järjestely. Nimismies valittiin tehtäväänsä alkuun käräjillä ja pitäjäläiset korvasivat hänen kulunsa maksamalla nimismiehenveroa, joka 1540-luvulla muuttui kruunun itselleen keräämäksi veroksi, josta osan kruunu maksoi nimismiehelle palkkana.[5]

Maskun kihlakunta ja Vehmaan kihlakunta muodostivat Satakunnan ja ajoittain myös Pohjanmaan kanssa Pohjois-Suomen laamannikunnan. Etelä-Suomen laamannikuntaan kuuluivat puolestaan Halikon kihlakunta ja Piikkiön kihlakunta sekä Uusimaa, Häme ja aluksi myös Itä-Suomi. Laamannikuntien rajana toimi Aurajoki.[4]

Hallinnollinen aluejärjestelmäMuokkaa

Ruotsin valtakuntaa johtaneella kuninkaalla ja hänen alaisuuteensa 1500-luvun aikana kehittyneillä keskushallintoelimillä oli edustajinaan ja tahtonsa toimeenpanijoina paikallisia arvohenkilöitä eli sillä seudulla asuvia valtaneuvoksia ja seudulla työskenteleviä laamanneja. Heidän lisäkseen valtiollisia hallinto- ja johtotehtäviä suorittivat käskynhaltijat ja linnanisännät.[6]

Myös hallinnollinen aluejako pohjautui hallintopitäjiin ja kihlakuntiin. Hallinnon tärkein tehtävä oli verojen kerääminen ja verovarojen käyttö. Tässä järjestelmässä hallintopitäjistä oli muodostettu suurempia aluekokonaisuuksia, joita nimitettiin voutikunniksi ja joita hoitivat voudit. Vaikka voutikuntajako pohjautui kihlakuntajakoon, ei Turun linnaläänissä useinkaan ollut neljää voutikuntaa, vaan kaksi kihlakuntaa saatettiin yhdistää yhdeksi voutikunnaksi.[3]

Alkuaan Turun linnalääni muodosti yhden voutikunnan. Kihlakuntajakoon perustuvia voutikuntien rajoja alettiin käyttää 1540-luvulla, mutta 1550- ja 1560-luvuilla kokeiltiin pienempiä voutikuntia, jotka yleensä koostuivat kolmesta hallintopitäjästä. Kun kaksi kihlakuntaa yhdistettiin saman voudin hallintaan, noudatettiin tiettyä järjestystä. Toisinaan yhdistettiin Turkua lähinnä olevat kihlakunnat eli Maskun ja Piikkiön kihlakunnat yhdeksi voutikunnaksi. Tällöin voitiin pitää Halikon ja Vehmaan kihlakunnat erillisinä voutikuntina tai yhdistää saman voudin alaisuuteen. Tavallisempi yhdistämistapa oli liittää Maskun ja Vehmaan kihlakunnat yhden voudin alaisuuteen ja Halikon ja Piikkiön kihlakunnat toisen voudin alaisuuteen. Tämä pohjautui ’’Suomen’’ maakunnan vanhaan kahtiajakoon, jossa alueista käytettiin nimityksiä Etelä-Suomi ja Pohja-Suomi, joita ei pidä sekoittaa samankaltaisiin nykyajan nimityksiin, vaan käsittää ne Varsinais-Suomen osiksi. Tämä vanha kahtiajako ilmeni myös laamannikuntajaossa.[4]

Hallinnollisen jaon hallintopitäjää pienemmät aluekokonaisuudet olivat nimeltään verokuntia, jotka olivat samaa veroerää ja osaksi yhteisiä veroja suorittavien maanomistajien välinen yhteisö.[3] Verokunnat olivat alueeltaan erikokoisia, mutta veronmaksukyvyltään suhteellisen yhdenmukaisia. Jotta näistä alueyksiköistä olisi saatu muodostettua tasavertaisia, hallintopitäjät jouduttiin jakamaan kahteen, kolmeen tai neljään osaan. Saaristopitäjissä verokuntia saattoi olla huomattavasti enemmänkin kuin neljä, mutta niissä verokunnat olivat jossain määrin toisenlaisia. Näin verokuntien alue muodostui tiheään asutuilla seuduilla pienemmäksi, mutta veroyksiköiden määrät olivat eri verokunnissa lähes yhtä suuria.[4]

Kirkollinen aluejärjestelmäMuokkaa

Turun hiippakunnan suurin kirkollishallinnollinen alueyksikkö 1500-luvulla oli rovastikunta, jollaisia oli Varsinais-Suomessa neljä kappaletta. Kihlakuntajako oli keskeisessä asemassa myös kirkon hallinnossa, sillä rovastikunnat oli nimetty kihlakuntien mukaan. Niiden nimet olivat Halikon kihlakunnan rovastikunta, Maskun kihlakunnan rovastikunta, Piikkiön kihlakunnan rovastikunta ja Vehmaan kihlakunnan rovastikunta. Hallinnollinen ja kirkollinen aluejärjestelmä poikkesi kuitenkin toisistaan eli kihlakuntien ja rovastikuntien alueet eivät olleet yhteneväisiä. Merkittävä poikkeama oli esimerkiksi se, että Halikon länsiosa kuului Halikon kihlakunnan rovastikuntaan, mutta Piikkiön kihlakuntaan, ja Satavan saari kuului Maskun kihlakunnan rovastikuntaan, mutta Piikkiön kihlakuntaan. Myös Auran seudun kohdalla oli poikkeama, sillä se kuului Piikkiön kihlakunnan rovastikuntaan, mutta Maskun kihlakuntaan.[4]

Hallinnollisen ja kirkollishallinnollisen aluejaon erilaisuus periytyi kaukaa menneisyydestä, sillä pienempiä alueyksiköitä eli pitäjiä oli jo 1400-luvun alussa kahdenlaisia nimittäin hallintopitäjiä ja kirkkopitäjiä. Asutuksen mukana syntyneet kirkkopitäjät muodostivat aluejärjestelmän vanhan rungon ja keskittyivät seurakunnan yhteisen kirkon ympärille. Hallintopitäjät olivat puolestaan veronkanto- ja hallintoyksiköitä sekä käräjäpiirejä, joissa tuomarin johdolla pidettiin kihlakunnankäräjät.[4]

Samoin kuin kirkkopitäjien koot myös niiden osa-alueiden eli yökuntien koot vaihtelivat. Yökunnan muodosti kylä- tai taloryhmä, jonka lähekkäin asuva väestön oli luontevaa toimia yhdessä. Yökunnan velvollisuutena oli majoittaa ja kestitä kirkkoherra, kun tämä kiersi seurakunnassaan virkatehtäviään hoitamassa.[4] Myös pappilan rakennusten ylläpito oli jaettu kirkkopitäjän yökuntien kesken.[3]

LähteetMuokkaa

  • Pitkänen, Kari: Hallinto ja velvollisuudet kruunulle. Teoksessa Hirviluoto, Anna-Liisa & Pitkänen, Kari: Halikon historia I. Halikko: Halikon kunta, 1992. ISBN 952-90-3797-X.
  • Renvall, Pentti: Varsinais-Suomen historia V:1. Turku: Varsinais-Suomen historiantutkimusyhdistys, 1949.

ViitteetMuokkaa

  1. Jutikkala, Eino. Suomen historian kartasto, WSOY, Porvoo 1949.
  2. Happonen, Päivi: Sukututkimuksen asiakirjaopas: väestöhistorialliset arkistolähteet, s. 75. Mikkeli: Karjala-tietokantasäätiö, 2004. ISBN 951-98196-2-2. Teoksen verkkoversio (PDF).
  3. a b c d e Pitkänen s. 182.
  4. a b c d e f g h i j k Renvall s. 16–19.
  5. Pitkänen s. 185.
  6. Renvall s. 134.