Wikipedia

Jeff Beck

brittiläinen muusikko

Jeff (Geoffrey Arnold) Beck (24. kesäkuuta 1944 Wallington, Surrey – 10. tammikuuta 2023)[1][2] oli brittiläinen rockia ja fuusiojazzia esittävä merkittävä sähkökitaristi. Beck soitti useissa 1960-luvun merkittävissä brittiyhtyeissä.

Jeff Beck
Henkilötiedot
Syntynyt24. kesäkuuta 1944
Kuollut10. tammikuuta 2023 (78 vuotta)
Ammatti kitaristi
Muusikko
Taiteilijanimi Jeff, JB
Aktiivisena 1965–2022
Tyylilajit rock, instrumentaalimusiikki, blues-rock, fuusiojazz, hard rock, progressiivinen rock
Soittimet kitara
Yhtyeet The Yardbirds
The Jeff Beck Group
Beck, Bogert & Appice
sooloura
Levy-yhtiöt EMI, Atco Records ja Epic RecordsView and modify data on Wikidata
Aiheesta muualla
www.jeffbeck.com

Jeff Beckin ura muokkaa

Uran alkuvaihe muokkaa

Geoffrey Arnold Beck syntyi Wallingtonissa. Useiden 1960-luvun alun rockmuusikoiden tapaan hän aloitti uransa soittamalla muusikoiden tapaamisissa. Vuonna 1965 Beck liittyi The Yardbirds -nimiseen menestyvään yhtyeeseen, jonka aikaisempi soolokitaristi Eric Clapton oli lähtenyt John Mayall´s Bluesbreakersiin. Häntä suositteli yhtyeeseen tähän aikaan studiokitaristina toiminut Jimmy Page, jota yhtye aluksi pyysi kitaristiksi.[3] The Yardbirds levytti suurimmat hittinsä niiden 18 kuukauden aikana, jotka Beck oli yhtyeen jäsen. Suosion myötä Beck oli tuonaikaisen teinityttöjen lehden RAVE:n kansikuvassa.

Vuonna 1966 Beck jakoi soolokitaristin roolin Jimmy Pagen kanssa. Heikko terveys rasitti Beckiä kiertueilla ja lopulta hän erosi lyhyen ajan kuluttua Pagen liittymisestä. Tämän ajan ainoaksi levytykseksi jäi single "Over Under Sideways Down". Kokoonpano esiintyi klubikohtauksessa Michelangelo Antonionin 1966 valmistuneessa elokuvassa Blow-Up –erään suudelman jälkeen.

The Yardbirdsistä eroamisensa jälkeen Beck teki soolosinglen "Hi Ho Silver Lining/Beck's Bolero", jossa Beck laulaa a-puolen itse. Instrumentaalikappaleessa "Bolero" häntä säestivät Jimmy Page ja The Who -yhtyeen rumpali Keith Moon, basisti/kosketinsoittaja John Paul Jones sekä pianisti Nicky Hopkins.

Heavy metal -pioneeri muokkaa

Vuonna 1967 Beck perusti yhtyeen The Jeff Beck Group, jossa hän oli itse soolokitaristi, Rod Stewart laulusolisti ja Ron Wood basisti. Rumpalina oli aluksi Paul Cook jota seurasi Aynsley Dunbar. Hänen tilalleen tuli Mick Waller. Heistä Waller soitti albumeilla. Myöhemmin mukaan tuli vielä pianisti Nicky Hopkins. Singlellä "Tallyman/Rock My Plimsoul" rumpalina oli Dunbar.

Tämä single sekä seuraava "Love is Blue/I've Been Drinkin'" oli jaettu siten, että b-puoli esitteli varsinaisesti Jeff Beck Groupin musiikkia a-puolen ollessa kaupallisempaa musiikkia.

Yhtye teki kaksi varhaista bluespohjaista heavy metal -tyyliä ennakoivaa levyä, jotka olivat Truth vuonna 1968 ja Cosa Nostra Beck-Ola seuraavana vuonna. Kokoonpano teki vielä Donovanin kanssa singlen "Goo Goo Barabajagal (Love is Hot)", joka saavutti Isossa-Britanniassa kuudennen ja Yhdysvalloissa 36. sijan.[4]

Sisäisten kitkojen vuoksi Stewart ja Wood jättivät yhtyeen vuonna 1969 ja perustivat The Faces -yhtyeen. Wood liittyi myöhemmin The Rolling Stonesiin. Beckin piti alun perin muodostaa kokoonpano Stewartin, basisti Tim Bogertin ja rumpali Carmine Appicen kanssa, mutta loukkaantuminen auto-onnettomuudessa ja toipumisaika pilasivat suunnitelman.[3]

Toivuttuaan Beck kokosi uuden The Jeff Beck Groupin. Tähän kokoonpanoon kuuluivat muun muassa rumpali Cozy Powell sekä kosketinsoittaja Max Middleton. Musiikillisesti yhtye siirtyi lähemmäksi fuusiomusiikkia.

The Jeff Beck Groupin toisenkin kokoonpanon hajottua vuonna 1972 Beck muodosti trion nimeltä Beck, Bogert and Appice Carmine Appicen ja Tim Bogertin kanssa heidän Cactus-yhtyeensä hajottua. Tämäkään yhtye ei saavuttanut merkittävää menestystä ja hajosi pian, vaikka se sai pienen hitin Stevie Wonderin "Superstition"-kappaleen versiollaan. Beck soitti myöhemmin soolokitaraa Wonderin Talking Book -levyllä.

Instrumentaalimusiikin parissa muokkaa

Vuonna 1975 Beck teki jazzhenkisen instrumentaalilevyn Blow by Blow, joka odottamattomasti sai positiivista palautetta ja saavutti 4. sijan Yhdysvaltojen listoilla. Tällä albumilla Beck teki tunnetuksi Talk box -efektilaitteen. Albumin suunnitteluvaiheessa hänelle tarjottiin The Rolling Stonesista eronneen Mick Taylorin paikkaa yhtyeen soolokitaristina. Koesoiton järjestely oli sekava, eivätkä yhtyeen jäsenet olleet kertaakaan yhtäaikaa paikalla. Toisaalta Beck halusi tehdä oman albuminsa jo varatun tuottaja George Martinin kanssa. Päätös pysyä The Rolling Stonesin ulkopuolella ei kuitenkaan ollut helppo.[5][6]

Blow by Blow'ta seurasi yhteistyö kosketinsoittaja Jan Hammerin ja rumpali Narada Michael Waldenin kanssa albumilla Wired 1976. Tämäkin albumi oli arvostelumenestys.

Jeff Beck levytti 1980- ja 1990-luvuilla vain satunnaisesti: tuotantoa olivat Flash 1985, (mukana Rod Stewart ja Jan Hammer), Guitar Shop 1989, Crazy Legs 1993, Who Else 1999 ja You Had It Coming 2001. Jeff Beck sai kolmannen Grammynsa parhaasta rockinstrumentaalista kappaleesta "Dirty Mind" levyltä You Had It Coming. Vuoden 2003 levyllä Jeff kahden viimeisimmän albumin uusi sähkökitaratyyli jatkui hallitsevana. Kappale "Plan B" tältä levyltä toi neljännen Grammyn jälleen parhaasta rockinstrumentaaliesityksestä.

Beck kuoli 10. tammikuuta 2023 aivokalvontulehdukseen.[1][2]

Merkitys rockmusiikille muokkaa

Jeff Beck oli yksi ensimmäisistä 1960-luvulla sähköistä säröä kokeilleista kitaristeista, erityisesti The Yardbirdsin levyllä Roger the Engineer vuodelta 1966 ja singlekappaleen ”Heart full of Soul” introssa. Singlekappaleella ”Still I’m Sad” hän käyttää äänenvoimakkuuden muuntelua kitaran soinnin muuntamiseksi niin sanottuun viulusoundiin.

Hän määritteli sähkökitaran soinnin ja kitaristien roolin rockmusiikissa uudelleen. Hän ennakoi Cream-yhtyeen aikaisen Eric Claptonin mutta varsinkin Jimi Hendrixin myötä tullutta kitaristien tähtiasemaa ja show-elementtejä ja yleisemmin vakavampaa suhtautumista muusikoihin taiteilijoina.

Beck oli ensimmäisiä jotka varsinaisesti hyödynsivät kitaran efektejä kuten säröpedaali ja feedback. Lavalla hän saattoi soittaa käyttäen vain otelaudan kättä toinen käsi selän tai niskan takana.

Beckin työ The Yardbirdsissä ja The Jeff Beck Groupin albumilla Truth 1968 uursivat uraa erityisesti bluespohjaiselle heavy metalille, joka kehittyi varsinaisesti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.lähde?

Beckin ongelmana oli ailahteleva johtajuus kokoonpanoissaan. Tämän on katsottu estäneen ensimmäisen Jeff Beck Groupin suuren läpimurron, vaikka sen työ osaltaan raivasi tietä uudelle musiikkityylille.[7]lähde tarkemmin?kenen mukaan?

Nykyisin Seymour Duncan valmistaa Jeff Beck -kitaramikrofonia, jota pidetään erityisesti rock- ja metallimusiikille sopivana.

Diskografia muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b Brittikitaristi Jeff Beck on kuollut 78-vuotiaana Yle Uutiset. 12.1.2023. Helsinki: Yleisradio Oy. Viitattu 12.1.2023.
  2. ↑ a b Morris, Chris: Jeff Beck, One of the Guitar Masters of the Rock Era, Dies at 78 Variety. 11.1.2023. Viitattu 12.1.2023. (englanniksi)
  3. ↑ a b Sappinen, Jorma-Veikko (toim.): Heavy-rock, s. 19, 141. Soundi-kirjat 5. Pirkkala: Lehtijussi, 1978. ISBN 951-99188-3-3.
  4. ↑ New Illustrated Rock Handbook – Salamander Book ISBN 0 86101 595-9
  5. ↑ Jimmy Pagen ja Jeff Beckin yhteishaastattelu Guitar World - lisälehti Guitar Legends 2005 s. 14 (englanniksi)
  6. ↑ Mick Jagger ym. Rolling Stones omin sanoin. s. 170. Ajatus-kirjat 2007. ISBN 978-951-20-7049-7.
  7. ↑ Ritchie Yorke, Led Zeppelin : The Definitive Biography (1995) ISBN 0 86369 648 1

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jeff Beck.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jeff_Beck&oldid=21195327”