Antonio Gramsci
Antonio Gramsci [anˈtɔːnjo ˈɡramʃi] (22. tammikuuta 1891 Ales, Cagliarin provinssi, Sardinia – 27. huhtikuuta 1937 Rooma) oli italialainen kommunisti ja marxilaisen teorian kehittäjä[1]. Lännen Leniniksi kutsuttu Gramsci tuli tunnetuksi hegemonian käsitteen kehittäjänä ja kirjoittamistaan Vankilavihkoista.
| Antonio Gramsci | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 22. tammikuuta 1891 Ales, Cagliarin provinssi, Sardinia, Italian kuningaskunta |
| Kuollut | 27. huhtikuuta 1937 (46 vuotta) Rooma, Italian kuningaskunta |
| Kansalaisuus | italialainen |
| Koulutus ja ura | |
| Koulukunta | marxismi |
| Vaikutusalueet | politiikka, ideologia, kulttuuri |
| Tunnetut työt | Vankilavihkot |
 Nimikirjoitus |
|
Elämä muokkaa
Antonio Gramsci syntyi Francesco Gramscin ja Giuseppina Marciasin suurperheeseen. Vuonna 1923 Gramsci avioitui viulisti Julka Schuchtin (1896–1980) kanssa, joka oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsen. Gramsci tapasi Schuchtin asuessaan puoli vuotta Neuvostoliitossa kommunistisen internationaalin (Komintern) Italian delegaattina. He saivat kaksi poikaa, Delion (1924–1982) ja Giulianon (1926–2007)[2].
Opiskellessaan Dettori-lyseossa Cagliarissa Gramsci tuli ensimmäistä kertaa kosketuksiin työväenluokan organisoitujen sektoreiden sekä radikaalien ja sosialististen aatteiden kanssa. Gramscin valmistuttua lyseosta vuonna 1911 hänet hyväksyttiin stipendillä Torinon yliopistoon. Muiden hyväksyttyjen joukossa oli Palmiro Togliatti, josta myöhemmin tuli Italian kommunistisen puolueen (PCI) pääsihteeri. Hän tutustui yliopistossa myös Angelo Tascaan ja moniin muihin, joiden kanssa hän myöhemmin oli tekemisissä Italian sosialistisessa puolueessa (PSI) ja sen jakautumisen jälkeen PCI:ssä, jossa hän oli yksi perustajajäsenistä.
Gramsci oli lahjakas filosofian, kirjallisuuden ja lingvistiikan opiskelija. Lupaavasta akateemisesta urasta huolimatta Gramsci liittyi vuonna 1915 PSI:n aktiiviseksi jäseneksi ja aloitti journalistina. Samaan aikaan Italia liittyi ensimmäiseen maailmansotaan. Vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen sekä sitä seuranneen sisällissodan kaaos ja julmuus järkyttivät Gramscia, mutta hän katsoi siitä huolimatta velvollisuudekseen tukea ”historian ensimmäistä työväenluokkaista valtiota” – Gramscin mielestä ensimmäinen maailmansota oli osoitus porvariston kykenevyydestä vielä suurempiin julmuuksiin. Gramsci oli myös ensimmäisiä, jotka kiinnittivät huomiota fasismiin ja varoittivat sen suosion noususta.
Gramsci ja PCI:n ensimmäinen johtaja Amadeo Bordiga edustivat eri linjauksia. Gramsci valittiin PCI:n sihteeriksi kesällä 1924, kun Bordiga syrjäytettiin Kominternin vaatimuksesta.[3] Gramsci kuitenkin kunnioitti Bordigaa puolueen perustajana ja piti tätä ystävänään.[2]
Gramsci pidätettiin vuonna 1926 Roomassa poikkeuslakien nojalla, ja hänet tuomittiin 4. kesäkuuta 1928 muiden Italian kommunistijohtajien kanssa 20 vuodeksi 4 kuukaudeksi ja 5 päiväksi vankeuteen. Tuomio merkitsi Gramscille kymmentä vuotta vankilassa, mikä merkitsi lähes katkeamatonta fyysistä ja psyykkistä kipua: vankilassa ollessaan Gramsci sairasteli paljon mutta jäi vaille asianmukaista hoitoa. Viimeiset kaksi elinvuottaan Gramsci vietti vartioituna roomalaisessa Quisisana-sairaalassa. Gramscin ystävä taloustieteilijä Piero Sraffa käytti omia varojaan ja lukuisia henkilökontaktejaan tarjotakseen Gramscille hänen tarvitsemansa kirjat ja aikakausjulkaisut, minkä ansiosta Gramsci saattoi omistautua kirjoittamiselle. Ilman Sraffan apua Gramscin tunnetuin julkaisu, Vankilavihkot, ei olisi ollut mahdollinen. Gramsci kuoli vankilassa 27. huhtikuuta 1937 aivoverenvuotoon.
Gramsci perusti vuonna 1924 kommunistisen puolueen äänenkannattajan L'Unità-lehden.[4]
Ajattelu muokkaa
Vankilavihkot julkaistiin vasta useita vuosia toisen maailmansodan jälkeen PCI:n alkaessa julkaista osia Vankilamuistiinpanoista sekä niistä yli 500 kirjeestä, jotka Gramsci kirjoitti vankeutensa aikana. 1950-luvulta lähtien Gramscin työt ovat herättäneet huomattavaa kiinnostusta, ja osa hänen käyttämästään käsitteistöstä on vakiintunut yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa sekä erityisesti vasemmiston parissa. Vankilavihkoissa Gramsci hahmotteli uudenlaista marxilaisuuden teoriaa ja toimintaperiaatteita, jotka erosivat jyrkästi ajan hallitsevasta stalinistisesta ideologiasta. Gramsci korosti, että demokratia ja kansalaisvapaudet ovat arvoja, joita ei tule loukata vallankumouksenkaan oloissa. Hän myös vaati taiteilijoiden ja tiedemiesten rajoittamatonta luomisvapautta. Itseään Gramsci piti machiavellilaisena: ”Kansa on Ruhtinas.”
Poliittisen toiminnan pohjana on Gramscin mukaan maaston tuntemus, jolla hän tarkoitti yhteiskunnan rakenteiden tutkimusta. Gramsci otti tehtäväkseen luoda metodologian, jolla etsitään keinoja työväenliikkeen uudelle nousulle. Hänen tutkimustapaansa kuului dogmaattisuutta karttava kriittisyys, huomion kiinnittäminen yksityiskohtiin ja kunkin asian historiallisen erityisyyden havainnointi. Yhteiskunnan muuttamisen on oltava tavoitteellista organisoitumista, jonka pitää muodostaa politiikan koko alueen läpäisevä kollektiivinen tahto.[5]
Gramscin hegemonia-käsite muokkaa
Antonio Gramscin mukaan moderneissa yhteiskunnissa hegemonia, yhteiskunnallinen johtajuus, täytyy luoda ja voittaa monilla eri alueilla. Hegemonian käsite tarkoittaa poliittisen johtamisen ja vaikuttamisen tapoja, joilla ryhmät pyrkivät tekemään omasta ideologiastaan yhteiskunnan yleisen ideologian. Hegemonian muodostamiseen tai valtaamiseen tarvitaan legitimiteetin hankintaa, poliittista indoktrinaatiota sekä kykyä yhdistää eri poliittisten ryhmien keskenään ristiriitaiset intressit yhteisymmärrystä ja kompromissitarvetta painottaen uudenlaiseksi kokonaisuudeksi.
Lähteet muokkaa
- ↑ Otavan Suuri Ensyklopedia, Hakemisto-osa 1. Otava 1982, s. 8497
- ↑ a b Antonio Gramsci, Jnr: My Grandfather (englanniksi) New Left Review 2016. Viitattu 31.1.2022.
- ↑ Donald Sassoon: One hundred years of socialism: the West European left in the twentieth century, s. 74–76. Fontana, London 1997.
- ↑ L'Unita, Leftist Italian Paper, Halts Publication, The New York Times 29.7.2000, viitattu 30.3.2018 (englanniksi)
- ↑ Salo, Miika, Via Gramsci. Sosialismi.net 2010.
Kirjallisuutta muokkaa
- Bambery, Chris: Kapinallisen opas: Gramsci. (Rebels’s guide to Gramsci, 2006.). Helsinki: Sosialistiliitto, 2009. ISBN 978-951-98772-3-5.
- Gramsci, Antonio: Vankilavihkot. (Quaderni del carcere, kirjoitettu 1929–35.) Suomentaneet Mika Böök, Martti Berger ja Lena Talvio. Tampere: Vastapaino, 2009. ISBN 978-951-768-237-4.
- Koivisto, Juha & Lahtinen, Mikko & Mäntylä, Jorma (toim.): Antonio Gramsci tänään. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos, Julkaisuja C 17.. Tampere: Tampereen yliopisto, 1992. ISBN 951-44-3074-3.
- Koivisto, Juha & Uusitupa, Timo: Antonio Gramsci. Teoksessa Politiikan teorian moderneja klassikkoja, toim. Jukka Kanerva. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-474-X
- Mäntylä, Jorma: Antonio Gramsci, hegemonia ja journalismi. Tampereen yliopisto. Tiedotusopin laitos. Julkaisuja A 54. Tampere: Tampereen yliopisto, 1986. ISBN 951-44-1924-3.
- Vacca, Giuseppe: Vita e pensieri di Antonio Gramsci: 1926–1937. Einaudi Storia, 45. Torino: Einaudi, 2012. ISBN 978-88-06-21000-7.
Aiheesta muualla muokkaa
- Lahtinen, Mikko: Gramsci totuudesta ja vallasta. niin & näin 2/1994, 13–17.
- Salo, Miika (2010). Via Gramsci. Sosialismi.net
- International Gramsci Society. Viitattu 2.5.2015.
- Linna, Tapio: Antonio Gramsci ja vallan rakenteet Näköpiiri nro 2 (2001).