Wikipedia

Hietamäen kappeli

Mietoisissa sijainnut puinen kirkkorakennus
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 23. maaliskuuta 2008 kello 21.30 käyttäjän Albval (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Hietamäen kappeli oli Laajoen varressa Mietoisissa sijainnut puinen kirkkorakennus, joka mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1366. Toiminta kirkossa lakkautettiin 1700-luvulla ja kirkko jäi lahoamaan. Lopullisesti kappeli tuhoutui 1920-luvulla kun sen paikalle kaivettiin soranottoalue.

Hietamäen kappeli vuoden 1682 kartassa

Historia

Esihistoria

Hietamäen kylän alueella sijaitsi ilmeisesti asutus- ja kauppapaikka jo rautakaudella. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjassa vuonna 1887 julkaistun Juho Sjörosin artikkelin mukaan kirkon sijaintipaikan läheisyydessä, samalla Kappelinmäellä, on ollut useita kymmeniä muinaishautoja.[1] Alueen maankohoamisen nopeuden perusteella ne on ajoitettu rautakautisiksi.[2]

Kappelin aika

Mynämäen seurakunnan neljästä vanhasta kappelista Hietamäki oli lähteiden mukaan todennäköisesti vanhin. Sjörosin mukaan vuonna 1643 valmistunut Mietoisten kappelikirkko ja Karjalan kappeli olivat Hietamäen silloista kappelirakennusta nuorempia, vaikka Mynämäen kirkkoherra Antti Lizeliuksen 1780-luvulla ilmestyneen Tiedustus-kirjan tulkinnan mukaan Mietoisten kappeli olisi ollut silloista Hietamäkeä vanhempi. Myöhempien lähteiden mukaan tämä tulkinta on kuitenkin todennäköisesti virheellinen. Vehmalaisten kappeli on kuitenkin kappeleista selvästi nuorin, sillä se on vihitty käyttöön vasta Lizeliuksen aikana 1780-luvulla.[1][3]

Ensimmäinen maininta Hietamäen seurakunnasta on joka tapauksessa Turun tuomiokirkon Mustakirjassa vuodelta 1366.[3][4][5] Uskotaan, että Hietamäessä sijaitsi puurakenteinen, Pyhälle Jaakobille omistettu kappelikirkko jo keskiajan lopulla.[4][5][6] Kirkko oli rakennettu vilkkaan kauppapaikan läheisyyteen ja siellä pidettiin jumalanpalveluksia toripäivien yhteydessä ja kaikkina juhlapäivinä.[3][4][6] Kirkon vaiheista seuraavan kahdensadan vuoden aikana ei ole tietoa, sillä seuraava maininta Hietamäen kappelista on vasta vuodelta 1558, Kustaa Vaasan takavarikoidessa kirkon omaisuutta. Tällöin kirkkohopeita verotettiin, mutta Hietamäen kirkon hopeiset ehtoollisvälineet lähteiden mukaan pääosin säästyivät, takavarikoitua kullattua hopeista ehtoolliskalkkia lukuun ottamatta.[1][3][4][7] Ei ole kuitenkaan tiedossa, onko kyseessä ollut sama rakennus kuin 1300-luvulla.[8]

Kappeli häviää

Kun Mietoisten kirkko valmistui vuonna 1643, jäi silloinen kappeli vähemmälle käytölle ja samoihin aikoihin myös Hietamäkeen hautaaminen lopetettiin.[1] Kirkon kappalainen jopa kielsi kappelin käytön, jottei seurakunnan papeille koituisi liikaa töitä.[3] Kappeli lakkautettiin lopullisesti vuonna 1702 ja viimeinen kirkollinen toimitus Hietamäen kirkossa järjestettiin Gregorius Halleniuksen väitöskirjan mukaan 28. lokakuuta vuonna 1731.[9] Samoihin aikoihin lopetettiin myös kirkkomaalle hautaaminen. Viimeinen Hietamäkeen haudattu vainaja oli kappelin kirkonisäntä, talonpoika Johannes Antila, jonka hauta jäi kolmen vuoden ajaksi siunaamatta kappalaisen asettaman käyttökiellon takia.[1][3] Lizelius puolestaan kuvaa Tiedustus-kirjassaan kappelin viimeisiä vaiheita seuraavasti:

»Toisexi, nijn rakettin Hietamäen kartanon Nummelle yxi kappeli puusta, puolen kolmatta wirstan paika isoista kirkosta. Täsä Hietamäen kappelisa pidettin waan joskus Jumalan palvelus vuodesa, wimeiseltä ainoasti Jacobin päivänä, jona sen mäellä myös markkinat pidettin. Sitte se nähtin tarpettomaxi, sillä ne kylät sen ympäristöllä, jotka sijnä kävit kirkon menoisa, taitavat huokiasti sekä Emäkirkosa, että Mietoisten kappelisa käydä; suljettin sen tähden kokonansa. W. ja ei sitte enää ole sijnä Jumalan palvelusta pidetty. Otettin myös sen kello ja muu omaisus Emäkirkkoon. Ja on se kappeli kokonansa ränstynyt ja kukistunut.[10]»

Vuonna 1731 kirkon ikkunat olivat jo rikki ja sen nurkat olivat lahonneet.[3][4] Silti kappelin läheisyydessä asuneet olivat saman vuoden piispantarkastuksessa anoneet, että saisivat edelleen käyttää kappelia kirkkona. Koska kirkkoa ei ollut vuoden 1701 jälkeen enää korjattu, pyyntö kuitenkin evättiin.[11] Halleniuksen väitöskirjan ilmestymisaikaan vuonna 1741 talonpojat viettivät silti edelleen Jaakon päivänä kappelinsa muistojuhlaa, vaikka markkinat oli jo siirretty kylään. Tällöin kappeli oli Halleniuksen mukaan erittäin huonossa kunnossa. Sen katto oli rikki, niin että sadevesi pääsi sisään ja kappelin seinät olivat kauttaaltaan lahonneet. Kirkkotarha oli puolestaan muuttunut tieksi ja eläinten laitumeksi. Kappelin kaksi kelloa olivat kuitenkin säilyneet paikoillaan, mitä Hallenius ihmetteli.[1][3]

Tiedosto:Hietamaki kappeli.jpg
Hietamäen kappelin rauniot 1880-luvulla. Kuva Juho Sjörosin teoksesta

Kirkon jäännöksistä osa oli nähtävissä vielä 1800-luvulla. Sjörosin mukaan kappelin alushirret olivat hänen käydessään paikalla vuonna 1881 vielä paikoillaan ja sen luoteisnurkassa niitä oli jäljellä vielä yli sylen paksuudelta. Kappelin lattia oli kuitenkin tuolloin jo täysin maatunut ja kirkon keskellä kasvoi korkeita ja tuuheita kuusia. Kirjan tietojen perusteella kirkko on ollut 44 jalkaa (n. 13 metriä) pitkä ja 30 jalkaa (n. 9 metriä) leveä. Sjörosin arvelun mukaan kirkon vieressä on ollut myös puuaidan ympäröimä hautausmaa.[1]

Soranotto alueella oli jo Sjörosin aikaan aloitettu ja sen yhteydessä oli noin 16 metrin etäisyydellä kirkosta löytynyt luita ja arkun palasia.[1][3] Kirkon viimeiset jäännökset tuhoutuivat 1920-luvulla Uudenkaupungin rataa rakennettaessa. Tuolloin myös kirkon paikalle kaivettiin laaja soranottoalue, josta maa kuljetettiin ratatyömaalle.[3] Kun rata vihittiin käyttöön, havaittiin Hietamäen aseman läheisyydessä ratapenkereessä vainajien jäänteitä. Muinaistieteellinen toimikunta kielsi tämän vuoksi soranoton alueelta kokonaan ja kappelin alueella aloitettiin kaivaukset.[12] Vaikka jo 1920-luvun soranotto tuhosi kappelin täysin, paikallisen muistitiedon mukaan kappelin paikalta olisi kuitenkin soranoton yhteydessä löytynyt ihmisen luita vielä kymmeniä vuosia myöhemminkin.

Arkeologiset löydöt ja esineistö

Vuosnna 1918 suoritetuissa maanottoa edeltäneissä pienimuotoisissa kaivauksissa kappelin alueelta löydettiin hyvin pieni määrä erilaisia esineitä. Löytöluettelon mukaan vuonna 1918 maasta kaivettiin esille neljä 1500-1600-lukujen rahaa: kaksi neljännesäyrin rahaa 1600-luvulta, 1/6 äyrin raha vuodelta 1677 ja yhden äyrin raha vuodelta 1591. Tämän lisäksi löydöistä mainitaan 166 kappaletta todennäköisesti jonkinlaiseen päähineeseen kuuluneita pieniä helmiä, rautanauloja sekä kolmiharjainen pronssisormus ja sen mukana sormiluun pala.[3]

Näiden lisäksi kirkon itäpuolelta löydettiin soranoton kieltämisen jälkeisissä, maisteri I. Kronqvistin johtamissa kaivauksissa vuonna 1924 runsaasti luita 40–70 sentin syvyydestä sekä runsaasti nauloja. Kirkon lounaispuolelta taas löydettiin samoissa kaivauksissa luita kahdesta kerroksesta; noin metrin ja 30–40 sentin syvyyksiltä. Koska usean ruumiin luut sijaitsivat aivan lähellä toisiaan, uskottiin että niihin on haudattu vainajia riviin ilman arkkua.[8] Mynämäen historiaa käsittelevässä kirjassaan Mynämäki 1260-1960 historiantutkija Väinö Perälä olettaa näiden hautojen olevan Ravealla käydyn taistelun sotilaiden hautoja, mutta taistelun ajankohtaa tai olettamuksen lähdettä ei teoksessa mainita. Perälä myös kertoo samassa yhteydessä vanhan kirkkotien tulleen kirkolle sen länsipuolelta.[13]

Myös nykyisten Mietoisten ja Mynämäen kirkkojen esineistöstä osa on peräisin todennäköisesti Hietamäestä. Sekä Mietoisten kirkon keskiaikainen, noin 40 senttiä korkea koivupuinen krusifiksi 1500-luvulta, että hiekkakivinen 1200-luvulla tehty kasteallas lienevät alun perin sijainneet Hietamäen kappelissa.[4][5][6] Hietamäen kappelin kirkonkelloista toinen taas valettiin uudestaan vuosina 1762–1763 Tukholmassa, jolloin se yhdistettiin jostain muualta peräisin olleen toisen kellon kanssa yhdeksi suuremmaksi kelloksi. Tämä uusi kello sijoitettiin Mynämäen kirkkoon.[14] Toisen kellon kohtalosta ei ole tietoa.

Vuoden 1731 piispantarkastuksessa Hietamäen kirkossa oli kellojen lisäksi jäljellä vielä kulunut alttaripeite, kolehtihaavi ja suomenkielinen Raamattu. Kirkossa olivat myös tallella Hietamäen tilan omistaja Karl Gyllenflögin lesken, Helena Silfverarmin lahjoittama kullattu ehtoolliskalkki ja siihen kuuluva öylättilautanen, jotka ilmeisesti myös päätyivät Mynämäelle.[9]

Kappelin paikka nykyään

 
Kappelin todennäköinen sijaintipaikka vuonna 2008

Lähes koko Kappelinmäki on nykyään soranottoaluetta. Hiekan otto alueelta on kuitenkin lopetettu jo vuosia sitten, joten kuopan pohjalla kasvaa runsaasti puita, pääasiassa raitaa ja kuusta. Sorakuopan nykyinen pohja on noin 10–12 metrin syvyydellä mäen alkuperäisestä pinnasta, joten kappelin jäänteet ovat varmasti täysin hävinneet.[12] Kappelin todennäköisimmän sijaintipaikan läpi kulkee pienehkö metsätie.

 
Hietamäen kappelin muistomerkki

Mietoisten kotiseutuyhdistys on kuitenkin pystyttänyt kappelille kivistä muuratun muistomerkin mäen ohi kulkevan Raveantien varteen, minkä läheisyydessä on myös 2000-luvulla järjestetty kesäisin ulkoilmajumalanpalveluksia.[3] Vuonna 1954 rovastikuntapäivien yhteydessä paljastettu muistokivi on kuvanveistäjä Jussi Vikaisen suunnittelema.[15] Muistokivi on noin kolme metriä korkea luonnonkivistä muurattu paasi, joka seisoo kivistä muuratulla matalalla jalustalla. Muuraukseen on upotettu harmaasta graniitista tehty risti sekä kirkon ja sen läheisyyteen haudattujen muistolaatta.

Lähteet

  • Juho Sjöros: Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta, s. 113-115. (Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja VIII) Helsinki: Muinaismuisto-yhdistys, 1887.
  • Väinö Perälä: Mynämäki 1260-1960. Turku: Mynämäen kunta ja seurakunta, 1963.
  • Raija Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli. Arkeologia NYT!, 2003, 8. vsk, nro 1, s. 9-12. Turun Maakuntamuseon ystävät - Arkeologian jaosto. ISSN 1236 - 4827 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.3.2008.
  • Anu Lahtinen: Mietoinen ja muu maailma: Paikallishistorian kurssi 9.2.-23.3.1999, luentotiivistelmät. users.utu.fi. 1999. Viitattu 10.1.2008.
  • Mietoisten kappeliseurakunta: Mietoisten kirkko mietoistenkappeli.fi. 2008. Viitattu 10.3.2008.
  • Hanna Toivonen: Kirkon tornissa pölyttyy aito jalkapuu - Kuinka silkkiperhosen toukka Mietoisten kirkkoon eksyi. Turun Sanomat, 9.12.2006. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.3.2008.

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f g h Sjöros: Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta
  2. ↑ Perälä: Mynämäki 1260-1960, s. 17
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli
  4. ↑ a b c d e f Lahtinen: Mietoinen ja muu maailma
  5. ↑ a b c Mietoisten kappeliseurakunta: Mietoisten kirkko
  6. ↑ a b c Toivonen: Kuinka silkkiperhosen toukka Mietoisten kirkkoon eksyi
  7. ↑ Perälä: Mynämäki 1260-1960, s. 67
  8. ↑ a b Perälä: Mynämäki 1260-1960, s. 41
  9. ↑ a b Perälä: Mynämäki 1260-1960, s. 250
  10. ↑ Antti Litzelius: Tiedustuskirja. (Teoksessa Pentti Virtaranta: Antti Lizeliuksen suomenkielisiä kirjoituksia III) Määritä julkaisija!
  11. ↑ Perälä: Mynämäki 1260-1960, s. 249
  12. ↑ a b Anu Lahtinen: Rekikyydistä henkilöautoon - Mietoisten liikenteen ja tielaitoksen historiaa, s. 131. (Teoksessa: Sinikka Kauko-Vainio ja Paavo Kairavuo (toim.) Mietoinen ajan aallokossa) Turku: Mietoisten kunta, 2002. ISBN 952-91-3754-0
  13. ↑ Perälä: Mynämäki 1260-1960, s. 42
  14. ↑ Perälä: Mynämäki 1260-1960, s. 244
  15. ↑ Sofia Lahti: Mietoisten seurakunta - itsenäisenä vuodesta 1865, s. 99. (Teoksessa: Sinikka Kauko-Vainio ja Paavo Kairavuo (toim.) Mietoinen ajan aallokossa) Turku: Mietoisten kunta, 2002. ISBN 952-91-3754-0

Kirjallisuutta

  • Hallenius Gregorius A.: Exercitium academicum, Wirmoënsis in Finlandia territorii memorabilia continens I Pars prior sub moderamine Algothi A. Scarin. Aboae 1738. 6+79+1 s.
Mietoisten kylät
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hietamäen_kappeli&oldid=4512900”