Tanssitaide Suomessa
Tanssitaide käsittää tanssin taidemuotona, jolloin pois lukeutuvat muun muassa seuratanssi ja viihdetanssi. Esimerkkejä tanssitaiteesta ovat muun muassa baletti ja nykytanssi. Myös kansantanssin piirissä tehdään nykyisin tanssitaiteeksi luettavia teoksia.
Suomessa tanssitaide on ollut osa tuettua kulttuurielämää. Vuonna 2005 13 tanssiryhmää sai valtiontukea, suurimpina Suomen Kansallisbaletti ja Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä, Helsinki Dance Company.[1]
Suomen Kansallisbaletti muokkaa
Suomalainen baletti on vahvasti venäläisen balettiperinteen vaikuttama, sillä 1900-luvun alussa Helsinki oli helppo vierailukohde venäläisille balettiryhmille. Toivo Niskanen oli ensimmäisiä suomalaisia tanssijoita. Hän opiskeli Pietarissa noin vuonna 1908 ja toi karakteritanssin Suomeen. Hän tanssi myös yhden kauden Ballet Suedois’ssa. Vuonna 1919 siirtyi venäläinen Aleksanterin teatteri Suomen Oopperan käyttöön ja Edvard Fazer alkoi suunnitella sille myös balettiryhmää. Vuonna 1921 Suomen Kansallisoopperaan sellainen perustettiinkin. Nykyään se käyttää nimeä Suomen Kansallisbaletti. Tanssimestariksi valittiin Pietarissa opiskellut George Gé. Vuonna 1922 aloitettiin Joutsenlammen esityksillä ja ensimmäinen täysimittainen suomalainen balettikoreografia oli Gén Sininen helmi (1931). Tanssijoiden vierailut ja kulttuurivaihto jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen ja baletin suosio kasvoi suhteessa saksalaisvaikutteiseen vapaaseen tanssiin, jonka piirissä ei vielä ollut mahdollisuuksia ammattimaiseen toimintaan opetustyötä lukuun ottamatta.[2]
1970-luvulla Kansallisbaletti laajensi modernimpaan ilmaisuun erityisesti esityksillä Kaiku (1976, Carolyn Carlson) ja Seitsemän veljestä (1980, Marjo Kuusela). Vuosina 1992–2001 erityisesti nykytanssikoreografina ansioitunut Jorma Uotinen toimi Kansallisbaletin johtajana ja ohjelmisto modernisoitui ja kansainvälistyi edelleen.[2]
Suomalainen moderni ja nykytanssi muokkaa
1900-luvun alkupuolella syntyi uutta muotoa tanssille etsinyt liike Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa – osin toisistaan riippumatta. Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa muiden muassa Isadora Duncan etsi uutta tanssi-ilmaisua ja otti nykytanssiin johtaneen kehityksen ensiaskeleita. Euroopassa uusi tanssi, vapaa tanssi tai moderni tanssi nousi erityisesti Saksassa 1910–1940 ja sen kehitys liittyi kiinteästi uuden voimistelun piirissä syntyneeseen ajatteluun. Saksalainen vapaan tanssin liike kuihtui toisen maailmansodan jälkeen.
Suomalainen vapaa tanssi sai vaikutteita Saksasta ja kytkeytyi osittain naisvoimistelun kehitykseen. Maggie Gripenberg (1881–1976) lienee tunnetuin suomalainen uuden tanssin edustaja. Hän opiskeli Dalcrozen koulussa 1910 ja harjoitti myös kuvataideopintoja. Hän esiintyi 1930-luvulle asti, sai monia voittoja ulkomaisissa koreografiakilpailuissa ja jatkoi opettamista aina 1960-luvulle saakka (muun muassa Sibelius-akatemiassa). Suomalainen baletti ammattilaistui Kansallisoopperan baletin perustamisen myötä, mutta vapaan tanssin puolella oli tarjolla lähinnä opetustyötä. Irja Hagfors loi kansainvälistä uraa, Ester Naparstok piti tanssikoulua Tampereella ja Elsa Puolanne ja Mirri Karpio omaansa Helsingissä. Gripenbergin oppilas Ilta Leiviskä seurasi tätä opettajana Sibelius-akatemiassa.
Vapaan tanssin saama amatöörileima pysyi sillä aina 1960-luvulle asti. Silloin uudet vaikutteet amerikkalaisesta modernista tanssista ja jazztanssista tulivat Suomeen. Eräs merkittävimmistä suomalaisen modernin tanssin vaikuttajista oli Riitta Vainio, joka aloitti 1960-luvulla perinteisellä konserttitanssilla, mutta vuosikymmenen kuluessa alkoi tehdä kokeiluja visuaalisen tanssiteatterin ja improvisaatiotapahtumien kanssa. Hän opetti Irja Hagforsin perustamassa Praesens-ryhmässä ja myös tuotti Suomeen ulkomaisia opettajia. Ensimmäisiä kosketuksia jazztanssiin saatiin West Side Storyn vieraillessa Suomessa, ja siitä Heikki Värtsi teki myös suomalaisen version. Jazztanssin ensimmäisiä opettajia Suomessa oli Tamara Rasmussen. Suomalainen baletti kallistui itään, mutta moderni tanssi länteen ja otti oppia Yhdysvaltojen tanssimaailman virtauksista.
Ensimmäiset ammattimaiset tanssiryhmät (Kansallisbaletin jälkeen) perustettiin 1970-luvulla. Niistä tärkein oli Raatikko-tanssiteatteri joka yhä kiertää laajalti Suomea. Raatikon ryhmän merkittävin koreografi oli Marjo Kuusela, jonka monet työt perustuivat suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin. Muita merkittäviä koreografeja olivat Ruth Matso, Heikki Värtsi, Liisa Priha, Ulla Koivisto, Ervi Sirén, Jorma Uotinen, Reijo Kela, Tommi Kitti ja Marja Korhola. Marja Korhola johtaa nykyään Tanssiteatteri Raatikon toimintaa. Raatikon nykyohjelmisto koostuu paljolti lapsille suunnatusta tanssiteatterista, jonka saralla teatterista on tullut merkittävä tekijä Suomessa.
Jorma Uotinen nousi kaiken kansan tietoisuuteen työllään Unohdettu horisontti (1980). Uotinen oli työskennellyt Pariisissa (yhteistyössä yhdysvaltalaisen koreografin Carolyn Carlsonin kanssa) ja hänen sirpaleinen ja visuaalinen tyylinsä oli 1980-luvun nykytanssin suunnannäyttäjiä. Erityisen hedelmällinen oli hänen kautensa Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän, Helsinki Dance Companyn kanssa 1982–1991. Hänen Kalevala-teoksensa lienee ensimmäinen nykytanssiteos, joka pystyi täyttämään kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomon ilta toisensa jälkeen. 1980-luvulla kansainvälisten vaikutusten merkitys kasvoi entisestään ja monet suomalaiset opiskelivat Japanissa butoh-tanssin parissa. Uusia vaikutteita saatiin myös Hollannin suunnasta ja siellä kouluttautuneet toivat mukanaan tietoa muun muassa kontakti-improvisaatiosta ja release-tekniikasta.
1990-luvulla koko tanssitaiteen ala koki valtavan nousukauden. Yhtenä merkittävänä tekijänä voidaan pitää tanssin korkeakoulutuksen alkamista Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella 1983. Aiemmin ainoa ammattiin johtava tanssikouluttaja oli ollut balettitanssijoiden kouluttamiseen erikoistunut Kansallisoopperan balettioppilaitos. Eritasoisiin tutkintoihin johtavia opinahjoja on sittemmin perustettu useita. Toisiinsa sekoittuvien taidesuuntien määrä kasvoi 80-luvulla ja koreografit alkoivat yhdistää visuaalisen taiteen, videon ja uuden median keinoja tanssitaiteeseen. Nykyisin tanssitaide-esitysten valo- ja äänisuunnitteluun panostetaan huomattavasti ja ne ovat parhaimmillaan yhtä tärkeitä draaman ja merkityksen välittäjiä kuin itse tanssikin. Suomalainen nykytanssi myös kansainvälistyi yhä enemmän ja sai tunnettuutta Suomen ulkopuolellakin – tanssi sanattomana taiteena ei kärsi suomalaisen kielialueen pienuudestakaan.
Tutkimus ja opetus muokkaa
Tärkein tanssitaiteen opetuslaitos on Tanssitaiteen laitos Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa, josta voi valmistua esimerkiksi tanssijaksi, koreografiksi tai tanssinopettajaksi.[3] Kansallisoopperan balettikoulussa voi valmistua ammattitanssijaksi. Ammattikorkeakouluissa on tarjolla tanssiin suuntautuvia koulutusohjelmia, joissa voi opiskella ainakin tanssinopettajaksi. Myös yksityisissä tanssikouluissa opetetaan tanssitaidetta sekä harrastelijoille että alalle suuntautuville. Joissakin niistä annetaan Opetusministeriön hyväksymää tanssin perusopetusta, joka täyttää taiteen perusopetukselta vaaditut kriteerit. Tanssitutkimus sisältyy myös Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksella harjoitettavaan teatteritieteeseen.[4] Tanssin tutkimusta ja esimerkiksi tohtorinväitöksiä tehdään myös Teatterikorkeakoulussa joko taiteellis- tai tieteellispainotteisina.
Tanssitaide 2000-luvulla muokkaa
Valtaosa suomalaisesta tanssitaiteesta syntyy niin sanotulla vapaalla kentällä eli lakisääteistä valtionosuutta saavien teattereiden ja tanssiryhmien ulkopuolella. Suomessa on noin 1 000 tanssitaiteilijaa[5], joista suurin osa työskentelee itsellisinä taiteilijoina.
Keskeinen nykytanssiteosten tuotanto- ja esityskeskus on Zodiak – Uuden tanssin keskus Helsingin Kaapelitehtaalla. Zodiak tuottaa vuosittain 15–20 uutta nykytanssin kantaesitysteosta yhteistyössä vapaan kentän toimijoiden kanssa.[6] Sateenvarjomaisella tuotantotavallaan Zodiak on antanut kasvot monimuotoiselle ja monipuoliselle nykytanssille. Sen taiteilijakeskeinen tuotantomalli ja taiteelliset tulokset ovat herättäneet kansainvälistä kiinnostusta ja olleet luomassa esimerkkiä uusille, vastaaville tanssin tuotantorakenteille sekä kotimaassa että ulkomailla. Oulussa on samankaltaista tuotantomallia noudattava JoJo – Oulun Tanssin keskus.
Tanssitaiteen nykyinen moninaisuus ja teosmuotojen rikkaus pakenee yksinkertaisia määritelmiä; taiteelliset ideat, teosten esiin tuoma ruumiillisuus ja esitysten muodot liikkuvat ja muuntuvat. 2010-luvulla esiin nousseita termejä ovat olleet muun muassa sosiaalinen koreografia, jossa sosiaalisiin todellisuuksiin luodaan uusia yhteyksiä liikkeen ja tanssin keinoin. Tanssitaiteilijat hakeutuvat enenevässä määrin erilaisille taiteen, tieteen ja aktivismin rajapinnoille sekä tekevät teoksia, jotka liikkuvat tanssitaiteen, esitystaiteen ja nykyteatterin rajamaastossa.
Tanssitaidetta esitteleviä festivaaleja Suomessa ovat muun muassa Liikkeellä marraskuussa -nykytanssifestivaali, Kuopio tanssii ja soi sekä Täydenkuun Tanssit -festivaali. Tanssiteoksia nähdään usein myös yleisfestivaalien, kuten Helsingin Juhlaviikkojen, ohjelmassa.
Lähteet muokkaa
- ↑ Kotimaisten tanssiteattereiden ja -ryhmien esityskerrat ja katsojat 2007 Tanssin Tiedotuskeskus. Viitattu 4.4.2007. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b Laakkonen, Johanna & Suhonen, Tiina: Ballet and dance Virtual Finland. 2002. Ulkoministeriö. Arkistoitu 5.4.2007. Viitattu 4.4.2007. (englanniksi)
- ↑ Tanssitaiteen laitos Teatterikorkeakoulu. 12.3.2007. Viitattu 19.6.2008.
- ↑ Teatteritiede Taiteiden tutkimuksen laitos. Helsingin yliopisto. Viitattu 19.6.2008.
- ↑ Tanssitaide | www.taike.fi www.taike.fi. Viitattu 16.5.2017.
- ↑ Zodiak lyhyesti | Zodiak - Uuden tanssin keskus www.zodiak.fi. Arkistoitu 26.2.2017. Viitattu 16.5.2017.