Wikipedia

Suomen ja Neuvostoliiton kommunikeakiista

Suomen ja Neuvostoliiton kommunikeakiista oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1970–1980-luvuilla vallinnut erimielisyys valtiovierailujen yhteydessä julkistettujen kommunikeoiden eli yhteisten julkilausuma-asiakirjojen sanamuodoista. Suomalaiset olisivat halunneet sisällyttää kommunikeoihin yksiselitteisen maininnan Suomen puolueettomuudesta, mitä Neuvostoliitto ei hyväksynyt. Vuosina 1971–1987 kommunikeoissa mainittiin siksi vain Suomen ”pyrkimys” puolueettomuuteen.

Tausta muokkaa

Suomi halusi kylmän sodan aikana korostaa puolueettomuuttaan vastapainona YYA-sopimukselle, joka sitoi Suomea Neuvostoliiton turvallisuusintresseihin.[1] Kalevi Sorsan sanoin puolueettomuutta pidettiin ”itsenäisyyden synonyyminä”.[2] Puolueettomuudelle oli erityisen tärkeää saada myös Neuvostoliiton tunnustus. Suomessa pantiin paljon painoarvoa valtiovierailujen kommunikeoille, koska ne määrittivät Neuvostoliiton suhtautumista Suomeen ja niitä seurattiin myös ulkomailla. Aiemmassa kommunikeassa esiintyneen tekstin toistamatta jättäminen voitiin tulkita merkiksi maiden suhteissa tapahtuneesta muutoksesta.[1]

Suomen puolueettomuus mainittiin ensi kerran presidentti Urho Kekkosen vuoden 1958 Moskovan-vierailun kommunikeassa, jonka mukaan Suomi harjoitti ”rauhantahtoista ja puolueetonta ulkopolitiikkaa”. Tämä muotoilu pysyi pääosin muuttumattomana kaikissa kommunikeoissa toistakymmentä vuotta.[1] Suomeen viitattiin 1960-luvulla puolueettomana maana myös neuvostojohtajien puheissa ja neuvostoliittolaisissa julkaisuissa.[3] Neuvostoliiton johdon asenne kuitenkin muuttui vuosikymmenen lopulla, varsinkin vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen ja Brežnevin opin omaksumisen jälkeen. Puolueettomuuden korostaminen alettiin nyt nähdä epäilyttävänä merkkinä siitä, että Suomi pyrki mahdollisesti muuttamaan ulkopolitiikkaansa ja vähentämään YYA-sopimuksen sotilasartiklojen merkitystä.[1][4] Neuvostoliitto myös pelkäsi Suomen puolueettomuuden rohkaisevan itäblokin sosialistisia maita etääntymään Neuvostoliitosta.[1]

Kiistan vaiheet muokkaa

Neuvostoliiton muuttunut suhtautuminen Suomen puolueettomuuteen ilmeni vuoden 1969 lopulla Suomen tekemän ETYK-aloitteen yhteydessä. Vielä elokuussa 1969 Pravdan pääkirjoitus kutsui aloitteen tehnyttä Suomea puolueettomaksi maaksi, mutta lokakuussa Neuvostoliiton presidentin Nikolai Podgornyin vieraillessa Suomessa neuvostodiplomaatit eivät hyväksyneet kommunikeaan mainintaa Suomen puolueettomuudesta, jolloin se oli jätettävä pois.[5] Erimielisyys nousi seuraavan kerran esiin presidentti Kekkosen vieraillessa heinäkuussa 1970 Neuvostoliitossa samalla kun YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin. Kekkonen uhkasi erota virastaan, jos puolueettomuutta ei mainittaisi kommunikeassa. Neuvostoliittolaiset taipuivat, ja Suomen ”rauhaarakastava puolueettomuuspolitiikka” mainittiin kommunikeassa samassa muodossa kuin vuonna 1958.[6][2][1]

Ratkaiseva muutos tapahtui pääministeri Ahti Karjalaisen vieraillessa huhtikuussa 1971 Neuvostoliitossa. Suomen ulkoministeriön ehdottaman sanamuodon sijasta kommunikeaan kirjattiin kompromissina monimutkainen muotoilu, jonka mukaan Suomen ulkopoliittinen perussuuntaus, Paasikiven–Kekkosen linja, nojasi YYA-sopimukseen ja sisälsi pyrkimyksen puolueettomuuspolitiikan toteuttamiseen. Tästä muotoilusta on käytetty nimeä ”Karjalaisen kaava”. Se perustui luonnokseen, jonka neuvostodiplomaatti Viktor Vladimirov laati Karjalaisen kanssa keskusteltuaan ja jolle myös Kekkonen antoi hyväksyntänsä.[7][2]

»Molemmat osapuolet totesivat, että Suomen ulkopoliittinen perussuuntaus, ’Paasikiven–Kekkosen linja’, joka nojaten Neuvostoliiton ja Suomen välillä v. 1948 solmittuun ja v. 1970 jatkettuun YYA-sopimukseen takaa ystävyyden ja yhteistyön horjumattoman kehityksen suhteissa Neuvostoliittoon, sisältää Suomen pyrkimyksen rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikan toteuttamiseen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden eduksi ja ystävällisten suhteiden ylläpitämiseen kaikkiin maihin.»
(Vuoden 1971 vierailukommunikean luonnehdinta Suomen ulkopolitiikasta, ”Karjalaisen kaava”.)

Vuoden 1971 muotoilua käytettiin lähes muuttumattomana kaikissa Suomen ja Neuvostoliiton johtajien vierailukommunikeoissa 1980-luvun lopulle asti.[7] Suomen ulkoministeriön virkamiehet pitivät ”Karjalaisen kaavan” hyväksymistä käänteentekevänä tappiona ja yrittivät tuloksetta saada selkeämpää mainintaa puolueettomuudesta takaisin kommunikeoihin, muun muassa vuosina 1971, 1973 ja 1976.[2] Muiden Itä-Euroopan maiden kanssa laadituissa vierailukommunikeoissa maininta Suomen puolueettomuudesta onnistuttiin säilyttämään.[8] 1970–1980-lukujen kommunikeaneuvotteluissa ja -valmisteluissa Suomea edustivat muun muassa Risto Hyvärinen, Max Jakobson, Richard Tötterman, Matti Tuovinen, Keijo Korhonen, Klaus Törnudd ja Jaakko Blomberg.[2][9]

Vielä presidentti Mauno Koiviston vieraillessa lokakuussa 1987 Neuvostoliitossa neuvostoliittolaiset torjuivat alivaltiosihteeri Törnuddin valmisteleman suomalaisten ehdotuksen kommunikeatekstin muuttamisesta siten, että siinä olisi mainittu Suomen puolueettomuuspolitiikka mutta ei Paasikiven–Kekkosen linjaa muuten kuin epäsuorasti. Koivisto joutui tällöin myös julkisuudessa kiistämään tiedon, että suomalaiset olisivat yrittäneet muuttaa kommunikean puolueettomuusmainintaa.[10] Ulkoministeriössä vanhan kommunikeakaavan ongelmallisimpana piirteenä pidettiin 1980-luvun lopulla sitä, että Suomen ulkopolitiikan perussuuntaus (Paasikiven–Kekkosen linja) jouduttiin sopimaan ja määrittämään yhdessä Neuvostoliiton kanssa.[11]

Neuvostoliiton suhtautuminen Suomen puolueettomuuteen alkoi muuttua 1980-luvun loppua kohti. Kommunikeakiista päättyi Neuvostoliiton uuden johtajan Mihail Gorbatšovin lokakuun 1989 Suomen-vierailuun. Molempien maiden virkamiesten valmistellessa kesällä 1989 yhteisissä neuvotteluissa vierailun yhteydessä esitettävää erityistä julistusasiakirjaa suomalaiset ehdottivat koko Suomen ulkopoliittista peruslinjaa koskevan tekstikappaleen poistoa, mitä neuvostoliittolaiset eivät enää vastustaneet. Syyskuussa 1989 Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Ševardnadze ehdotti suomalaisille vielä mieluisampaa muotoilua, joka alkoi suoraan maininnalla Suomesta puolueettomana maana. Puhuessaan Helsingissä 26. lokakuuta 1989 Gorbatšov ilmoitti Neuvostoliiton tunnustavan ”varauksetta Suomen puolueettoman statuksen”.[11] Saman vierailun yhteydessä pidetyssä tiedotustilaisuudessa Neuvostoliiton ulkoministeriön edustaja Gennadi Gerasimov ilmoitti Neuvostoliiton luopuneen Brežnevin opista ja korvanneen sen ”Sinatran opilla”.[12]

Lähteet muokkaa

  • Jorma Kallenautio: Suomi kylmän rauhan maailmassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005. ISBN 951-746-741-9
  • Juha-Matti Ritvanen: Mureneva kulmakivi – Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989–1992. Siltala, Helsinki 2021. ISBN 978-952-234-927-0
  • Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö II – Uudistumisen, ristiriitojen ja menestyksen vuodet 1970–81. Otava, Helsinki 2008. ISBN 978-951-1-23118-9

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f Ritvanen 2021, s. 18–19.
  2. ↑ a b c d e Soikkanen 2008, s. 284, 286–291, 293–294.
  3. ↑ Kallenautio 2005, s. 295–296.
  4. ↑ Kallenautio 2005, s. 223–224, 236, 296–298.
  5. ↑ Kallenautio 2005, s. 234–237.
  6. ↑ Kallenautio 2005, s. 242–246.
  7. ↑ a b Kallenautio 2005, s. 248–252.
  8. ↑ Soikkanen 2008, s. 292.
  9. ↑ Ritvanen 2021, s. 26–27, 37–38.
  10. ↑ Ritvanen 2021, s. 26–28.
  11. ↑ a b Ritvanen 2021, s. 37–38, 40–45.
  12. ↑ Ritvanen 2021, s. 74.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_ja_Neuvostoliiton_kommunikeakiista&oldid=20521720”