Maakotka

Maakotka eli kotka (Aquila chrysaetos) on haukkojen heimoon kuuluva päiväpetolintu. Muita paikallisia suomalaisia rinnakkaisnimityksiä linnulle ovat mm. kokko, maakokko ja isokokko.

Maakotka
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen
Suomessa:
Vaarantunut
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Linnut Aves
Lahko:	Päiväpetolinnut Accipitriformes
Heimo:	Haukat Accipitridae
Alaheimo:	Accipitrinae
Suku:	Kotkat Aquila
Laji:	chrysaetos
Kaksiosainen nimi
Aquila chrysaetos (Linnaeus, 1758)
Maakotkan levinneisyys. Vaaleanvihreä pesimisalueet, sininen talvehtimisalueet, tummanvihreä ympärivuotisesti.
Alalajit
Aquila chrysaetos canadensis Aquila chrysaetos chrysaetos Aquila chrysaetos daphanea Aquila chrysaetos homeyeri Aquila chrysaetos japonica Aquila chrysaetos kamtschatica
Katso myös
Maakotka Wikispeciesissä   Maakotka Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Maakotka painaa keskimäärin 3–5 kiloa ja sen siipien kärkiväli on 190–225 cm, mikä tekee siitä Suomen suurimpia petolintuja merikotkan ohella. Sen väritys on ruskea, ja naaras on koirasta vaaleampi. Merikotkasta sen erottaa pitkän pyrstön perusteella. Maakotkan ravinto koostuu enimmäkseen linnuista ja nisäkkäistä, mutta se saattaa pyydystää myös kaloja ja käärmeitä.

Maakotkat pariutuvat eliniäksi ja saavat 1–2 poikasta kerrallaan, joista 2 poikasen pesue on selvästi harvinaisempi. Maakotka on levinnyt laajalle ja sitä tavataan suurimmassa osassa Pohjois-Amerikkaa ja Euraasiaa. Se on kuitenkin paikoitellen kadonnut kaupunkien ja asutusalueiden kasvun myötä.

Tuntomerkit

Maakotka on suurikokoinen, pitkäsiipinen ja pitkäpyrstöinen kotka. Sen siipien leveys on suunnilleen sama kuin pyrstön pituus. Maakotkan ja merikotkan erottaakin helposti pyrstöstä, joka merikotkalla on huomattavasti lyhyempi. Siivet kapenevat hieman ruumista kohti ja käsisiiven sisäosasta, minkä vuoksi siiven takareuna on loivasti S:n muotoinen ja lentosiluetti lajityypillinen. Selvimmin tämä piirre näkyy nuorilla kotkilla.

Maakotkan pituus on 80–93 cm ja siipien kärkiväli 190–225 cm. Naaraat ovat koiraita kookkaampia. Koiras painaa 2,1–4,8 kg (keskimäärin 3,5 kg) ja naaras 3,3–6,7 kg (keskimäärin 5,2 kg).

Kolme vanhinta suomalaista rengastettua maakotkaa ovat olleet 27–34-vuotiaita, mutta ne saattavat elää pidempäänkin. Kotkien todellista elinikää ei toistaiseksi ole selvitetty kovinkaan tarkasti siitäkin syystä, että 1970-luvulle asti käytössä olleet renkaat olivat niin heikkoja, että kotkat repivät ne irti jalastaan. Tammikuussa 2019 tavattiin Pohjois-Savossa 34 vuotta, 6 kuukautta ja 27 päivää aiemmin rengastettu maakotka, joka on Euroopan vanhin. Se löytyi 34 vuoden, 8 kuukauden ja 28 päivän ikäisenä kuolleena maaliskuussa 2019. Kuolinsyytä selvitetään, sillä linnussa oli hauleja, mutta syy ei välttämättä selviä.

Lentäminen

Lento on voimakasta, jossa vuorottelevat usein 6–8 melko syvää siiveniskua ja 1–2 sekunnin kestoinen liito. Lentorata on suora. Kotkan kaarrellessa ja usein liitäessäkin siivet ovat tyypillisesti loivassa V-asennossa. Toisinaan se liitää myös siivet suorempina tai antaa niiden jopa hieman roikkua.

Puku ja väritys

Maakotkan puvussa on hyvin tummanruskea pohjaväri, josta kellanruskea tai vaalean punaruskea niska erottuu selvästi. Niskan värityksessä esiintyy jonkin verran muuntelua, eikä ikä ole sen perusteella yleensä kovinkaan hyvin pääteltävissä. Naaras on perusväriltään vaaleamman ruskea kuin koiras.

Maakotkan jalat ovat keltaiset ja nilkat höyhenpeitteiset. Nuorena nokka on mustahko, mutta muuttuu vanhemmiten keltaisemmaksi. Silmän värikalvo on nuorella linnulla ruskea ja vanhalla kellanpunainen.

Vanhan maakotkan puku

Vanhan maakotkan puku on nuoreen verrattuna vaaleamman ruskea ja sen pää ja niska ovat väritykseltään kullankeltaiset. Harmaatyvisissä siipi- ja pyrstösulissa on 3–5 leveää ja tummaa poikkijuovaa ja leveä musta kärki. Kyynärsiipien yläpinnalla on epäsäännöllinen ja kooltaan vaihteleva vaalea lautuma, joka muodostuu kuluneista ja haalistuneista keskimmäisistä ja sisimmistä isoista peitinhöyhenistä. Vanhan kotkan rintalaikku sekä keskimmäiset alapeitinhöyhenet ovat yleensä vaaleamman punaruskeat. Vaikka maakotka muuttuu jokaisen sulkasadon jälkeen yhä enemmän aikuisen näköiseksi, saa se varsinaisen aikuisen puvun vasta viidennen sulkasadon jälkeen.

Nuoren maakotkan tunnistaa varsinkin siipien alapuolella ja pyrstön tyvessä olevista valkoisista alueista. Linnun vanhetessa valkoinen väri hiljattain katoaa sulkasatojen yhteydessä.

Nuoruuspuku

Maakotkan ensimmäinen nuoruuspuku on hyvin tumman ruskea, joka lennossa saattaa näyttää jopa lähes mustalta. Nuoren maakotkan käsisulat ja uloimmat kyynärsulat ovat valkotyviset, mistä johtuen siiven keskellä näyttää olevan laaja valkoinen alue. Poikkeuksellisesti tämä valkoinen alue on saattanut kutistua vain pieneksi laikuksi, eikä valkoisen värin määrä siten aina riipu iästä. Nuoren linnun valkoisessa pyrstössä on musta kärkivyö (vertaa piekanaan). Vanhoista yksilöistä poiketen siipien yläpeitinhöyhenet ovat yhtenäisen ruskeat eikä niissä ole vaaleaa lautumaa. Nuorilla kotkilla siiven takareuna on selvemmin S:n muotoinen kuin vanhoilla, ja kaikki siipisulat ovat yhtä tuoreita tai kuluneita.

Toinen nuoruuspuku

Maakotkan toinen nuoruuspuku ajoittuu ensimmäiselle tai toiselle kesälle. Toinen nuoruuspuku on muuten samankaltainen kuin ensimmäinen, mutta vaalea lautuma on ilmestynyt siipien yläpeitinhöyheniin, eikä höyhenys ole enää yhtenäisen tuore tai kulunut.

Kolmas nuoruuspuku

Kolmas nuoruuspuku ajoittuu kolmannesta viidenteen kesään, jolloin se on muuten samankaltainen kuin toinen nuoruuspuku, mutta sulkien seassa ilmenee vaihteleva määrä harmaatyvisiä ja poikkijuovaisia, vanhan linnun kaltaisia sulkia. Maakotkan pyrstön tyvi säilyy pitkään valkoisena, joskus jopa vielä silloin kun siivet ovat jo muuttuneet saman värisiksi kuin vanhalla.

Ääntely

Maakotka ääntelee vähän. Joskus se viheltelee valittavan kuuloisesti ”klyyh”, päästää kilahtavan kuuloisen äänen ”kjak” tai kaklattaa hieman lokkimaisesti. Nuoret yksilöt ja naaraat saattavat piipittää ja kerjätä kaksitavuisella ”pi-tjulp” -äänellä.

Kanta

Levinneisyys

Maakotka on kaikista kotkista laajimmalle levinnyt laji, jota tavataan niin Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Afrikassa kuin Pohjois-Amerikassa. Levinneisyysalueen eri osilta on erotettu yhteensä kuusi eri alalajia.

Tarkemmin alalajeista ja niiden esiintymisestä kohdassa: Alalajit

Alue	Tilanne
Euraasia	Maakotkaa on aiemmin tavattu koko Euroopassa, mutta nyt se on monin paikoin kadonnut. Muiden mantereiden tapaan kotka on joko hävinnyt tai häviämässä alavammilta mailta ja rannikoilta, mutta on toistaiseksi säilynyt vuoristoissa ja syrjäisillä seuduilla. Koko Euroopan kannan suuruus on arvioiden mukaan 8 400–11 000 paria. Arvioon on sisällytetty myös entisen itäblokin maat sekä Euroopan puoleinen Venäjä. Pohjois-Euroopassa maakotkia esiintyy syrjäisillä alueilla Fennoskandiassa, Virossa ja esimerkiksi Skotlannin erämaissa. Vaikka Suomessa maakotka on melko pohjoinen lintu, pesii se Ruotsissa myös etelässä, kuten Skånessa, Smoolannissa ja Gotlannissa. Alpeilla on arvioitu elävän noin 1 200 lisääntyvää maakotkapariskuntaa. Lisäksi Alpeilla on pariutumattomia ja nuoria maakotkia, joiden määrästä ei ole tietoa. Paikallisten maakotkapopulaatioiden on arveltu olevan vakaita. On myös oletettu, että kaikki kotkille soveliaat elinpiirit Alpeilla ovat jo niiden asuttamia. Tilanne saattaisi kuitenkin muuttua nopeasti, mikäli reviireillä sattuisi häiriöitä, tai kotkien metsästäminen sallittaisiin uudelleen. Yksityiskohtaisen populaatioiden seurannan on katsottu olevan eräs tärkeimmistä edellytyksistä maakotkakannan suojelussa Alpeilla. Etelämpänä Euroopassa maakotkia tavataan lisäksi koko Espanjassa, Sardiniassa sekä Balkanin niemimaalla, kuten paikoitellen Kreikassa. Levinneisyysalue jatkuu Venäjällä ja idässä koko Aasian halki Tyynenmeren rannikoille saakka. Aasiassa levinneisyys ulottuu vielä Mantšuriasta Kiinan kaakkoisosiin ja Altain vuoristolta Keski-Aasiaan, minkä lisäksi maakotkia tavataan myös Turkestanissa, Lähi-idässä, Japanissa ja Koreassa.
Pohjois-Afrikka	Maakotkia esiintyy myös paikoin Pohjois-Afrikassa.
Pohjois-Amerikka	Maakotkia elää myös suuressa osassa Pohjois-Amerikan mannerta. Levinneisyysalue ulottuu siellä Kanadan eteläosista ja Yhdysvalloista Keski-Meksikoon saakka.
Maakotkakanta Suomessa	Suomessa maakotkan kanta on vahva Lapissa, Maanselällä ja Suomenselällä. Vielä 1800-luvun puolivälissä maakotka pesi koko Suomessa. Kanta oli alimmillaan 1970-luvulla, jolloin niitä oli vain runsaat 100 paria. Aktiiviset suojelutoimet ovat kuitenkin hitaasti elvyttäneet kantaa. Vuonna 2018 Metsähallitus raportoi parimääräksi 330-464, joista eteläisimmät asustivat Varsinais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla. Talvisella haaskaruokinnalla on saatu vaarallisille vaelluksille herkästi ajautuvia nuoria kotkia pysymään kotimaassa ja niille tutuilla alueilla. Vanhoja kotkia on kuitenkin nähty entistä useammin talvella Etelä-Suomessa, mikä saattaa johtua niiden nuoruuden tottumuksesta saada siellä valmis ateria vähäisellä vaivannäöllä.

Elinympäristö

Maakotka elää ja pesii vuoristoissa ja laajoissa ylänkömetsissä, erämaissa. Suotuisia ympäristöjä ovat vanhat metsät ja tunturialueet, jotka ovat mahdollisimman erillään ihmisasutuksesta. Joskus maakotka pesii myös pienemmissä metsissä alangoilla ja rannikkoseuduilla. Vaatii avoimen maaston.

Kotkan reviiri on 150–300 neliökilometrin kokoinen alue, jossa sillä on tavallisesti 2–3 vaihtopesää. Kotkat koristelevat niitä tuoreilla havuilla, vaikka naaras ei kykenisikään munimaan johtuen jänis- tai lintukadosta. Maakotka on paikkalintu etenkin etelässä, mutta pohjoisen nuorilla ja pesimättömillä yksilöillä on välillä tapana muuttaa.

Maakotka Johann Andreas Naumannin teoksessa Naturgeschichte der Vögel Mitteleuropas vuodelta 1899.

Uhat

Nykyisin pahin uhka Suomen maakotkille on lähinnä kaikenlainen häirintä pesäpaikoilla. Niiden vaino on vähentynyt, mutta sopivien pesäpuiden puute, kanalintujen vähentyminen sekä kemikalisoituminen saattavat myös olla kasvava uhka lajille.

Pesintöjen tahallinen häirintä ja kotkien vaino on nykyisin niin harvinaista, ettei sen ole katsottu olevan enää varsinainen uhka maakotkakannalle poronhoitoalueella tai muuallakaan Suomessa. Suuremman ongelman muodostanee tahaton häirintä, jota esiintyy lähinnä kannan levinneisyysalueen eteläisimmissä osissa. Kovinkaan varmasti ei kuitenkaan vielä tiedetä, kuinka herkästi pesintä keskeytyy, vaikka pesää olisi tarkoitus vain käydä vilkaisemassa. Viime vuosina häirintä on kuitenkin ollut niin vähäistä, ettei tapauksilla ole katsottu olevan vaikutusta Suomen maakotkien kokonaiskantaan.

Suojelu

Suomen uhanalaisten lajien luettelossa maakotka on vaarantunut (VU), rauhoitettu ja erityisesti suojeltava laji. Sille on laadittu myös erityinen suojeluohjelma. Pesistä 44 prosenttia sijaitsee erilaisilla suojelukohteilla.

Maakotkien vaino on vähentynyt, sillä kotkien reviiriperusteinen korvausjärjestelmä on koettu melko toimivaksi. Korvausjärjestelmässä porovahingot maksetaan paliskunnille kotkien pesintätilanteen ja pesien poikastuoton perusteella laskettujen reviirikohtaisten kertoimien avulla. Aikaisemmin korvaukset olivat perustuneet löydettyihin raatoihin ja jäänteisiin. Tuolloin järjestelmä sai osakseen tyytymättömyyttä, koska kaikkia saaliiksi joutuneita vasoja ei kyetä aina löytämään.

Suomessa Metsähallitus vastaa maakotkan valtakunnallisesta seurannasta sekä niiden porotaloudelle aiheuttamien vahinkojen reviiriperusteisen korvausjärjestelmän vaatimista töistä. Metsähallitus osallistuu lajin suojelutoimiin yhteistyössä myös muiden ympäristöviranomaisten kanssa. Ohjeita pesimäympäristöjen säästämisestä on laadittu 1960-luvulta alkaen, ja Metsähallituksen metsätalousalueille on tehty pesäkohtaisia suojelurajauksia. Aluetta koskevista rajauksista riippuen metsätaloustoimet on joko saatettu kieltää kokonaan tai niitä on pesintäaikana rajoitettu. Metsähallitus on ilmaissut tavoitteekseen säilyttää pohjoinen maakotkakanta vakaana ja edistää lajin paluuta eteläiseen Suomeen.

Lintuharrastajilla on seurannassa merkittävä rooli ja ovat mm. rakentaneet tekopesiä etenkin maakotkien levinneisyysalueen eteläosissa.

Ympäristöministeriön asetuksella (nro 9/2002) lähes kaikille Suomen pesimälintulintulajeille on määritelty ohjeellinen arvo. Kotkan ohjeellinen arvo on 4877 €.

Elintavat

Maakotka syömässä saalistaan.

Ravinto ja saalistus

Maakotkat ovat lihansyöjiä ja taitavia metsästäjiä, jotka elävät enimmäkseen riistalla. Ravinto koostuu lähinnä keskikokoisista nisäkkäistä ja linnuista. Tavallisia ravinnoksi joutuvia keskikokoisia nisäkkäitä ovat esimerkiksi kaniinit, jänikset ja maaoravat. Linnuista saaliiksi joutuvat yleensä erilaiset kanalinnut. Joskus maakotkat saattavat napata myös kaloja, käärmeitä, hyönteisiä tai jopa suurempiakin nisäkkäitä, kuten nuoria peuroja. Suuret saaliit joutuvat yleensä haaskoiksi sellaisina vuodenaikoina, jolloin ravintoa on muuten hyvin niukasti. Hankalina aikoina maakotka saattaa olla täysin riippuvainen haaskojen niille tarjoamasta ravinnosta. Suuren saaliin kotka joutuu yleensä syömään samassa paikassa, jossa se on saalistettu tai löydetty, sillä suurin painomäärä, jonka se voi nostaa ilmaan on noin 4–5 kg. Yleensä kotka metsästää liitämällä tähystyspaikaltaan käsin saaliinsa kimppuun ja iskien siihen melko matalalta tasolta. Jahtaamalla se saa harvoin saalista kiinni, mikäli ensimmäinen yllätyshyökkäys ei onnistu. Harvinaisemmissa poikkeustilanteissa kotka saattaa kumartua korkeammalta käsin saaliin napatakseen. Tällä tavoin saaliinsa kimppuun syöksyvä kotka saattaa saavuttaa nopeuden, joka vastaa muuttohaukkaa. Joidenkin arvioiden mukaan kotkan syöksynopeus saattaa tällöin olla 240–320 km/h. Pariutuneet kotkat saattavat myös yhdessä metsästää samaa saaliseläintä. Saaliin metsästys tapahtuu pääsääntöisesti joko varhain aamulla tai myöhään illalla. Kotkan päivittäinen ravinnontarve on noin 250 grammaa päivässä, mutta tarvittaessa se kykenee paastoamaan useita päiviä, mikäli on ensin saanut syödä hyvin. Erään tarhaolosuhteissa eläneen yksilön on tunnettu kyenneen hotkia viikkojen edestä ja selvinneen 3 viikkoa ilman ruokaa.

Suomessa maakotkan pääravintoa ovat haaskojen lisäksi jänikset, kanalinnut ja muut saman kokoluokan saaliseläimet. Pikkunisäkkäiden lisäksi ravinnoksi saattavat Suomessa joutua suuremmatkin, jopa ketun, lampaan ja poronvasan kokoluokan eläimet. Saalislintujen kesken koko vaihtelee rastaan kokoisista kurkeen tai joutseneen. Talvisin haaskat ovat Suomen maakotkille tärkeitä ravinnon lähteitä. Elinkelpoisen poronvasan kotka tappaa vain harvoin, vaikka se onkin välillä aiheuttanut poronhoitajille päänvaivaa. Muun muassa siitä syystä ihmisen ja kotkan välit ovat välillä olleet melko ongelmalliset, ja kotka on riistarosvona ja kotieläinten vihollisena joutunut joskus jopa vainon kohteeksi.

Lisääntyminen

Nuori maakotka tulee sukukypsäksi 4–5-vuotiaana ja puolison löydettyään pysyttelee tyypillisesti elinikäisessä parisuhteessa tämän kanssa.

Pesä

Kotkan pesä kallioseinämällä.

Maakotka rakentaa usein valtavan kokoisen risulinnan, joka elinympäristöstä riippuen sijoittuu yleensä joko vanhaan puuhun tai kallionkielekkeelle. Vuoristoisemmilla seuduilla kotka valitsee pesänrakennuspaikakseen mieluimmin jonkinlaisen kielekkeen tai halkeaman rosoisella kallioseinämällä. Suomessa tällaisia paikkoja on kuitenkin vähän, ja pesäpaikoiksi valikoituvat lähinnä syrjäseutujen jykevät petäjät tai muut vanhat ja kestävät puut. Pesää kasvatetaan vuosi vuodelta niin, että se saattaa saavuttaa jopa 2 metrin leveyden ja 3 metrin korkeuden. Kotkat rakentavat useita varapesiä, joita ne käyttävät vuorovuosina. Tällaisia vaihtopesiä kotkalla on 150–300 neliökilometrin kokoisella reviirillään tavanomaisesti 2–3. Kaikki pesät on yleensä rakennettu järeistä oksista, joita kotkat ovat pikkuhiljaa keränneet ympäristöstä. Kotkat vuoraavat pesät ympäristöstä löytyvillä pehmeillä aineksilla, kuten varvuilla, ruohoilla, turpeilla, sammalilla ja jäkälillä ja koristelevat niitä vielä tuoreilla havuilla ja männynoksilla. Tavallisesti samat pesät ovat kotkaparien käytössä vuosikausia.

Parittelu

Maakotka etsii parittelukumppanin noin neljän vuoden ikäisenä, jolloin sukukypsyyden saaneena se alkaa samalla muodostamaan omaa reviiriä ja rakentelemaan pesiä. Kun vastakkaista sukupuolta edustava tarjokas on löytynyt, on soidinmenojen vuoro. Näytös suoritetaan lennossa, jolloin nämä syöksevät ja tekevät keskenään silmukoita. Sopivan kumppanin löydyttyä maakotkat solmivat usein elinikäisen parisuhteen.

Muninta ja hautominen

Maakotkan munia.

Saavutettuaan 3–5 vuoden iän maakotkat alkavat pesiä. Niiden lisääntyminen ajoittuu maantieteellisestä sijainnista riippuen maaliskuusta elokuun loppuun. Suomessa naaras munii maaliskuun alkupuolelta alkaen toukokuuhun. Munien määrä vaihtelee yhden ja kolmen välillä. Neljänkin munan saaminen saattaa olla mahdollista, mutta on pesivän pariskunnan maantieteellisestä sijainnista riippuen useimmiten erittäin harvinaista. Kunkin munan jälkeen kestää 3–4 päivää, ennen kuin naaras alkaa jälleen munia uutta munaa. Maakotkan muna on väriltään samean valkoinen ja laikullinen tai ruskean/punaruskean ”tahrainen”. Munien hautominen alkaa heti ensimmäisen munan tultua, ja pariskunnasta munia hautoo useimmiten lähinnä naaras. Haudonta-aika on yleensä 41–45 vuorokautta (keskimäärin 42 vuorokautta), mutta saattaa joskus jäädä lyhyeksi ja kestää jopa vain 35 vuorokautta. Haudonta-aikana uros osallistuu tilanteeseen enimmäkseen tuomalla ruokaa hautovalle naaraalle, vaikka saattaa välillä itsekin osallistua haudontatehtävään. Maakotka kykenee munimaan vuosittain, mutta joinakin vuosina pesintä saattaa jäädä välistä esimerkiksi jänis- tai lintukadosta johtuen, jolloin ravintoa on vähemmän saatavilla. Välivuosista johtuen esimerkiksi Ruotsin Norrlannissa vuotuinen syntyvyys on keskimäärin 0,5 poikasta kotkapariskuntaa kohti.

Poikaset

14 vuorokauden ikäinen maakotkapoikanen.

Yleensä poikasia tulee vain yksi. Vastasyntynyt poikanen painaa vain noin 85 grammaa. Poikanen on pesäviipyinen ja sitä ruokitaan pesässä noin 65–80 vuorokautta (9–11 viikkoa). Mikäli poikasia kuoriutuu useampia, seuraava untuvikko kuoriutuu yleensä useamman päivän edellisen jälkeen, minkä takia vanhempi poikanen on useimmiten paljon nuorempaa suurempi. Poikasten välillä käy tällöin kova kilpailu vanhempien huomiosta, ja vanhemmat ja voimakkaammat kotkanpoikaset ovatkin usein taipuvaisia tappamaan nuoremmat sisaruksensa. Molemmat pariskunnan vanhemmista jakavat vastuun poikasten kasvattamisessa, kun sekä koiras että naaras tuovat niille ruokaa. Kuitenkin vain parhaina ravintovuosina ne kykenevät kasvattamaan kaksi tervettä poikasta, jotka kykenisivät jatkossa itsenäiseen elämiseen. Poikanen saattaa itsenäistyä jopa 32 vuorokautta kuoriutumisen jälkeen tai se saattaa tarvita vanhempia vielä 80 vuorokauden ikäisenä, mutta tulee lentokykyiseksi kuitenkin vasta 68–77 vuorokauden iässä, jolloin sen on joka tapauksessa valmistauduttava lähtemään pesästä. Pesän jättäminen alkaa 45–81 vuorokauden ikäisenä, kun poikaset astelevat ja hyppivät tai putoilevat pesästä.

Alalajit

Levinneisyysalueen eri osilta erotetaan normaalisti yhteensä kuusi eri alalajia. Maakotkien on arveltu muodostaneen lajiristeymiä (”superspecies”) kiilapyrstökotkien (Aquila audax) ja ehkä myös papuankotkien (Aquila gurneyi) kanssa. Alalajin A. c. kamtschatica kotkat on usein luettu kuuluvaksi samaan alalajin A. c. canadensis kanssa.

Aquila chrysaetos canadensis

Maakotkan pohjoisamerikkalainen alalaji, jonka nimesi Linnaeus vuonna 1758.

Aquila chrysaetos chrysaetos

Maakotkan tavallinen euraasialainen ”tyyppilaji”, jonka elinpiiri ulottuu Aasiassa idästä Länsi-Siperiaan saakka. Lännessä Pyreneiden niemimaa ei kuitenkaan enää kuulu alalajin levinneisyysalueelle. Alalajin nimesi Linnaeus vuonna 1758.

Aquila chrysaetos daphanea

Eteläisestä Kazakstanista itään päin Mantšuriaan ja lounaiseen Kiinaan sekä Pohjois-Intiaan ja Pakistaniin levinnyt maakotkan alalaji. Alalajin nimesi Nikolai Severtzov vuonna 1888.

Aquila chrysaetos homeyeri

Maakotkan alalaji, joka elää Pyreneiden niemimaalta ja Pohjois-Afrikasta itään päin Turkkiin ja Iraniin asti kattavalla alueella. Alalajin nimesi Severtzov vuonna 1888.

Aquila chrysaetos japonica

Maakotkan Japanissa ja Koreassa elävä alalaji, jonka nimesi Severtzov vuonna 1888.

Aquila chrysaetos kamtschatica

Maakotkan alalaji, joka elää itäisessä Siperiassa, Altain vuoristolta Kamtšatkan niemimaalle asti kattavalla alueella. Usein se sisällytetään samaan luokkaan A. c. canadensis -alalajin kanssa. Alalajin nimesi Severtzov vuonna 1888.

Kirjallisuutta

• Teuvo Suominen. Lintujemme katoava aateli. WSOY 1967.
• Pekka Helo. Kotka - lintujen kuningas. Luontokuva Pekka Helo 1981.
• Tunturi, Markkola, Hellström, Ylönen: Maakotka 2000; viisi vuotta suojelutyötä maakotkan elinmahdollisuuksien turvaamiseksi. Pohjois-Pohjanmaan luonnonsuojelupiiri, 2003 ISBN 951-98108-1-1
• Östling, Brutus: Kotka, ilmojen kuningas. Gummerus 2007. ISBN 978-952-5613-56-8
• Antti Leinonen, Pertti Koskimies. Kotkamailla. Otava 2009.
• Hannu Hautala (kuvat), Seppo Parkkinen (teksti), Kotka – 50 vuotta unelmista kuvaksi, Docendo, 2016 ISBN 978-952-291-270-1

Aiheesta muualla

• Maakotka (Arkistoitu – Internet Archive) Metsähallituksen verkkosivuilla
• LuontoPortti: Maakotka (Aquila chrysaetos)
• Maakotkakamera (Arkistoitu – Internet Archive) – webkamera maakotkan pesällä Pudasjärvellä