Luotsikutteri Pitkäpaasi

Luotsikutteri Pitkäpaasi on Suomen merimuseon venekokoelmaan kuuluva purjehtiva museoalus, joka on alun perin hankittu vuonna 1898 luotsiveneeksi Pitkäpaaden luotsiasemalle silloisella Virolahdella. Luotsausaikojen jälkeen alus koki vaiheikkaita ajanjaksoja eri puolilla Atlantin valtamerta huviveneenä, kunnes vuonna 2000 se ostettiin takaisin Suomeen ja kunnostettiin purjehtivaksi museoalukseksi. Luotsikutteri Pitkäpaateen voi tutustua kesäisin Kotkassa Merikeskus Vellamon venelaiturissa.

Luotsikutteri Pitkäpaasi
Pitkäpaasi Merikeskus Vellamon venelaiturissa kesällä 2011.
Pitkäpaasi Merikeskus Vellamon venelaiturissa kesällä 2011.
Tyyppi kutteri
Lippuvaltio Suomi
Kotipaikka Kotka
MMSI-numero 230984910
Aiemmat nimet Pitkäpaasi, Sport, Inaé
Omistaja Suomen merimuseo
Aiemmat omistajat

1898-1929 Suomen luotsi- ja majakkalaitos
1929–1933 A. Klem
1933–1935 Albert Vilho Kääriä
1935–1955 Rio de Janeiron satamakapteeni
1955–1972 Gérard Borg
1972–1977 Dr. Gervais
1977–2000 Joseph Canton ja Michelle Moal
2000–2001 Suomen Merimuseo tuki ry

2001– Suomen merimuseo
Rakennustelakka Colin Archer veistämö
Luovutettu 1898
Status museoitu
Tekniset tiedot
Pituus 10,10 m peräsimen kanssa / 13,30 m keulapuomin kanssa / vesilinjan pituus 9.60 m
Leveys 3,70 m
Syväys 1,70 m
Uppouma 11 t
Koneisto Lombardini LDW 1404M
Koneteho suurin teho 38 hv (SAE) / 3600 rpm. kW
Miehistö 4–6

Luotsikutterin vaiheetMuokkaa

Venetyypin tarpeen syytMuokkaa

Taustalla uuden venetyypin suunnittelulle ja teettämiselle oli 21. lokakuuta 1896 tapahtunut englantilaisen Moss Brown -höyrylaivan uppoaminen myrskyssä Pirttisaaren luona. Kovan merenkäynnin takia luotsit eivät olleet päässeet alukselle ja pelastustoimetkaan eivät olleet mahdollisia myrskyssä. Onnettomuudessa hukkui 15 miehistön jäsentä.

Tilaaminen Muokkaa

Aluksi Luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallitus pyysi tarjouksia ja ehdotuksia suomalaisilta telakoilta ja veneenveistämöiltä, mutta päätyi ottamaan yhteyttä Kristianiaan Norjan luotsihallitukseen. Asiaa hoitamaan valtuutettiin Venäjän konsuli Norjassa, valtioneuvos A. T. Tötterman, joka neuvotteli asiasta tunnetun luotsiveneiden valmistajan Colin Archerin kanssa. Suomen luotsi- ja majakkalaitos oli tilannut Archerilta luotsiveneen jo 1877 Utöhön, joten kokemusta ja tietoa Archerin taidoista oli ennestään. Luotsi- ja majakkalaitos päätyikin valitsemaan Archerin uusien luotsikuttereiden valmistajaksi.

Samalla teetettiin Pitkäpaateen tulevan kutterin kanssa Söderskäriin tai Pirttisaareen tuleva luotsikutteri. Alukset valmistuivat elokuussa 1898 ja niitä hakemaan lähetettiin Viipurin luotsipiirin luotsipäällysmies, merikapteeni Gustaf Ahlstedt ja Pitkäpaaden luotsiaseman luotsivanhan Aleksanteri Seppä. Matka Norjan Larvikista taittui syys-lokakuussa 1898 Götan kanavan kautta Itämerelle ja alukset saapuivat 26. lokakuuta 1898 Hankoon. Luotsitirehtöörin päätöksellä toinen kuttereista sijoitettiin Pitkäpaateen, jonka vanha luotsivene siirrettiin Haapasaaren luotsiasemalle. Haapasaaren vanha alus puolestaan huutokaupattiin Helsingissä jo 1897. Sijoituspaikkansa mukaan Pitkäpaasi-nimen saaneen aluksen sisar sijoitettiin lopulta Pirttisaareen aiemmin suunnitellun Söderskärin sijaan.

Pitkäpaasi palveli Pitkäpaaden luotsiasemalla vuosina 1898–1929. Aluksen aktiivinen käyttö päättyi vuoden 1918 sisällissodan aikana, kun Pitkäpaaden purje varastettiin pakenevien valkoisten matkaan. Luotsaus oli myös seisoksissa vuoteen 1921 asti Suomenlahden suuren miinavaaran takia. Vuonna 1920 Pitkäpaaden luotsiasema lakkautettiin ja luotsit siirtyivät läheiseen Kokkoluotoon vieden veneen mukanaan. Samaan aikaan asemalle saatiin myös ensimmäinen moottoroitu luotsivene, joka nopeasti syrjäytti purjeveneet ammattikäytössä. Viimeiset vuodet Pitkäpaasi seisoi enimmäkseen Kokkoluodon telakalla.

Pitkäpaaden myyminenMuokkaa

Kesällä 1929 Viipurin luotsipiirin päällikkö esitti merenkulkuhallitukselle aluksen myymistä. Veneen myynnistä kuulutettiin Karjala-lehdessä ja ilmoituksen perusteella ilmaantui kolme halukasta ostajaa. Tarjotut rahasummat eivät kuitenkaan tyydyttäneet Viipurin luotsipiiriä, vaan syksyn aikana käytyjen neuvotteluiden tuloksena alus myytiin lopulta 4 350 markalla K. Lundille ja Arttu Klemille. Seuraavat vuodet Pitkäpaasi olikin huviveneenä Viipurinlahdella ja Haminan edustalla.

MaailmallaMuokkaa

Vuonna 1933 Pitkäpaaden osti lavansaarelainen laivuri Vilho Kääriä, joka seuraavana vuonna purjehti ensimmäisenä suomalaisena yksin Atlantin yli Sportiksi nimetyllä Pitkäpaadella. Alun perin Kääriän ajatuksena oli ollut purjehtia maailmanympäri, mutta Atlantin myrskyjen jälkeen hän laski maihin Rio de Janeirossa, myi aluksensa ja ryhtyi maanviljelijäksi Brasiliassa vuonna 1935. Kääriä palasi toisen maailmansodan sytyttyä Suomeen ja sodan jälkeen hän kuljetti virolaisia pakolaisia kaljaasilla Virosta Yhdysvaltoihin.

Pitkäpaaden vaiheet vuosilta 1935–1954 ovat tuntemattomat, mutta ilmeisesti alus oli huvivenekäytössä Rio de Janeirossa. Kääriä oli myynyt aluksen Rio de Janeiron satamapäällikölle ja sen jälkeen alus oli vaihtanut omistajaa useasti, kokien erilaisia vaiheita ja kerran jopa upoten karilleajon seurauksena. Vuonna 1954 aluksen huomasi Riossa psykoterapeuttina työskennellyt ranskalainen Gérard Borg, joka myös kirjoitti filosofisia matkakirjoja. Borg ihastui alukseen, osti sen enimmäkseen iltapäiväkalastelua harrastaneelta vanhalta herralta ja kunnostutti aluksen Riossa. Gérard Borg nimesi aluksen uudestaan brasilialaisen Macumba-kultin merenjumalattaren mukaan Inaeksi. Aluksen korjausten valmistuttua 1957 Gérard Borg ja Pierre Jollois lähtivät Inaella kohti Eurooppaa kiertäen Karibian ja Välimeren kautta. Vaiheikkaan matkan jälkeen Inae-Pitkäpaasi saapui elokuussa 1958 Ranskan Rivieran Saint-Tropeziin. Borg ja Jollois kirjoittivat matkasta kumpikin muistelmateoksen: Borg teoksen Les tetragonautes ja Jollois teoksen Courir la mer. Seuraavan kerran Inae-nimeä kantava Pitkäpaasi suuntasi merelle vuonna 1964 Gérard Borgin ja hänen vaimonsa Maya Borgin ohjaamana, määränpäänään Mayan kotikaupunki Hamamatsu Japanissa.

Borgien purjehdus itään kulki Gérardin kehittelemän ”siksakodromian” myötä poukkoillen satamasta toiseen Välimerellä ja Suezin kanavan kautta Intian valtamerelle Malediiveille ja edelleen Kiinanmerelle. Japaniin asti Inae-Pitkäpaasi ei kuitenkaan koskaan päässyt. Matka päättyi 1969 Hongkongiin, mistä vanheneva pariskunta kääntyi paluumatkalle saapuen 1971 lopulta Seinejoelle. Seuraavana vuonna Borg myi Inaen raskain mielin tohtori Gervais’lle, joka puolestaan myi aluksen vuonna 1977 Joseph Cantonille ja Michéle Moalille. Gervais oli purjehtinut aluksen Seineltä Touloniin, missä se siirtyi Cantonille ja Moalille. He purjehtivat aluksen Ranskan kanavien kautta Bretagneen korjattavaksi vuosina 1980–1981. Vuonna 1982 Canton ja Moal lähtivät yhä Inae-nimeä kantavalla Pitkäpaadella pitkälle Atlantin-purjehdukselle. Matka kulki Bretagnesta Lissabonin kautta Kanariansaarten Las Palmasiin ja sieltä edelleen Kap Verdeen. Toukokuussa 1982 Canton ja Moal suuntasivat Atlantille päämääränään Brasilia. Inae saapui Recifeen 27. toukokuuta ja sen jälkeen Canton ja Moal risteilivät Etelä-Amerikan rannikolla ja Karibialla, kunnes he palasivat touko-heinäkuussa 1983 Ranskaan. Pitkän Karibian-purjehduksen jälkeen Inae oli Cantonin ja Moalin perhevene, jolla he tekivät tyttärensä kanssa matkoja Englantiin, Espanjaan ja Ranskan rannikolla. Vuonna 1997 Joseph Canton kuoli ja leskeksi jäänyt Michéle Moal halusi myydä veneen. Pariskunta oli perehtynyt aluksen historiaan ja Moal tiesi sen olevan kotoisin Suomesta.

Pitkäpaaden osto takaisin SuomeenMuokkaa

Michéle Moal otti vuonna 1999 ensiksi yhteyttä Pitkäpaaden Brasiliaan purjehtineen Vilho Kääriän sukulaiseen Tomi Kääriään, joka puolestaan informoi Suomen merimuseota harvinaisen luotsiveneen tilanteesta. Merimuseo kiinnostui aluksesta ja vuoteen 2000 mennessä valmistuivat Pitkäpaadesta teetetyt erilaiset selvitykset, minkä myötä Suomen merimuseo teki päätöksen aluksen ostosta. Merimuseolla, saati Museovirastolla, ei kuitenkaan ollut riittäviä rahavaroja lopulta 145 000 frangia maksaneen aluksen lunastamiseen. Suomen Merimuseon tuki ry. keräsi erilaisilta lahjoittajilta ja sponsoreilta tarvittavat rahat ja lopulta heinäkuussa 2000 kauppakirjat laadittiin. Pitkäpaatta Ranskan Douarnenez’sta noutamaan lähetettiin merimuseon tutkija Hannu Matikka, vanhempi kiinteistönhoitaja Timo Kuosmanen sekä Merimuseon tuki ry:n edustajana asiamies Matti Haajasalmi. Vene lastattiin rekan kyytiin Ranskassa ja kuljetettiin Saksan Lyypekkiin ja sieltä edelleen Finnjetin rahtilaivalla Helsinkiin.

Entisöinti ja sijoitus KotkaanMuokkaa

Pitkäpaaden saavuttua Helsinkiin alkoivat aluksen kunnostustyöt. Se päätettiin entisöidä purjehdittavaksi museoalukseksi, eli ulkona meressä purjeilla ja moottorillaan kulkevaksi veneeksi. Kunnostustyöt alkoivat vuonna 2001 Savonlinnan Laitaatsillan telakalla ja jatkuivat myöhemmin vuonna 2002 Helsingissä Kvaerner Masa-Yardsin telakalla Hernesaaressa. Kunnostus- ja entistämistyöt valmistuivat lopulta kesällä 2003 ja 15. heinäkuuta 2003 Pitkäpaadeksi jälleen ristitty alus laskettiin vesille. Suomen merimuseon kokoelmiin kuuluva alus sijoitettiin kesien ajaksi yleisön tutustuttavaksi Helsingin Kruununhaan Purjevenesatamaan, talvet alus vietti Suomenlinnan telakalla. Vuonna 2008 Suomen merimuseo muutti Helsingin Hylkysaaresta Kotkan uuteen Merikeskus Vellamoon ja myös Pitkäpaasi seilasi museon vanavedessä Helsingistä Kotkaan. Kotkassa alus sijoitettiin kesäkaudella yleisön nähtäväksi Merikeskus Vellamon yleisölaituriin Härniemessä ja talvet Pitkäpaasi viettää Suomen Puuvenekeskuksen tiloissa Kotkan Kantasatamassa. Ulkoilmamuseotoiminnan ohella Pitkäpaasi on osallistunut erilaisiin purjehdustapahtumiin niin Kotkassa kuin lähikaupungeissakin ja alus on myös mukana tukevassa nuorisotyössä toimien nuorten purjehduskoulutuksen aluksena.

LähteetMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa