Lavansaari
Lavansaari (myös nimellä Lavassaari,[1]lähde tarkemmin? ven. Мощный, Moštšnyi, "Voimakas", vir. Lavassaar, ruots. Lövskär, "Lehtisaari", vuoteen 1951 ven. Лавенса(а)ри, Lavensa(a)ri) on yksi itäisen Suomenlahden ulkosaarista ja entinen Suomen kunta. Nykyään Lavansaari kuuluu Venäjän Leningradin alueen Kingiseppin piiriin. Kuuluessaan Suomeen se oli Seiskarin jälkeen Suomen tiheimmin asuttu maalaiskunta[2], mutta nykyisin siellä asuu vain muutama henkilö.[3]
Lavansaaren kauppalaivoja saaren satamassa
| Muut nimet |
Moštšnyi Lövskär |
|---|---|
| Sijainti | |
| Vesialue | |
| Korkein kohta |
30 m |
| Pinta-ala |
15,3 km² |
| Lavansaari | |
|---|---|
  Lavansaari |
|
|
Koordinaatit: |
Saaren maantiede ja kallioperä muokkaa
Lavansaari on Suomenlahden ulkosaarista toiseksi suurin, ja suurin saari omassa saariryhmässään, johon kuuluu 22 saarta kokonaisalaltaan 15,9 neliökilometriä. Näistä asuttuja ovat Lavansaari ja Peninsaari (n. 8 km itään Lavansaaresta). Lavansaari muodostuu kahdesta osasta: varsinaisesta pääsaaresta ja kapean vetokannaksen (Taipale) yhdistämästä Suisaaresta. Kannas saattaa kovalla myrskyllä jäädä veden alle. Se muodosti kaksi Kappalahtea (Kappellahtea), pohjoisen ja eteläisen. Taipaleen Lavansaaren puoleisessa päässä maasto nousee muodostaen Kankarmäen ja Vanhankirkonmäen (ent. kirkon tai kappelin paikalla) ja Suisaaren puolella vastaavasti Tulipuinmäen. Saarten yhteenlaskettu pinta-ala on 15,3 neliökilometriä ja korkein kohta (30 m merenpinnasta, suunnilleen Lounatkylän ja Taipaleen puolivälissä) on Puokinmäki.[4] Saaressa on yksi järvi (Suurjärvi) ja kaksi lampea: Honträsk ja Pienjärvi. Honträskin lounaispuolella sijaitsevat Järviniityt ja koillispuolella Kivikk'aho. Suurjärvestä laskee Päkinoja-niminen puro Päkkiniemen viereiseen Päkinlahteen. Kirkonkylä, joka oli muodostunut yhteensulautuneista Lounatkylästä (viron 'lõuna' = etelä) ja Pohjakylästä, sijaitsi saaren pohjoisrannalla, missä Lankoorin saari jakoi luonnonsataman kahteen osaan: läntiseen Piensatamaan ja itäiseen Suursatamaan. Kierkourin majakkaniemelle (Puokkiniemi, ruotsin 'båk' = majakka tai maamerkki) johti kapea kannas, Norvi, jonka halki oli kaivettu kanava, nimeltään Norvinjuoma.
Lavansaari sijaitsee Suomenlahden itäosassa, 70 kilometriä Kotkasta ja noin 60 kilometriä Viron rannikolta. Venäjän Inkerin rannikolle on matkaa noin 30 km. Saari on suurimmaksi osaksi hieta- ja hiekkakangasta. Viljeltyä maa-alaa oli aikanaan noin 150 hehtaaria. Saaren metsät ovat pääasiassa kuusi- tai mäntymetsää, ja kosteikot ovat joko kuusta kasvavaa korpea tai puuttomiksi soistuneita.
Saaressa on vain muutamia asukkaita. He ovat töissä majakkalaitoksessa, diesel-asemalla, säähavaintoasemalla tai merivartioston vartioyksikössä.[3]
Luonto muokkaa
Alavana saarena Lavansaaressa esiintyy rämesoita, joissa pohjakasvina rahkasammalta ja suovarpuja kuten variksenmarjaa, juolukkaa ja suopursua.[5] Hiekkaisessa maaperästä löytyy hiekka- ja savikiviä. Saaren hiekkaisesta maaperästä hyötyy muurahaisleijona[6].
Saari on osa vuonna 2018 perustettua Itäisen Suomenlahden luonnonpuistoa.[3]
Historia muokkaa
Ensimmäiset merkit asutuksesta ovat Suursuonmäen kalmistosta ja ne ajoittuvat esiroomalaiselle rautakaudelle (noin 500 eaa. - 0). Vakituisen ruotsinkielisen asutuksen saari sai viimeistään 1300-luvun alkupuolella. Nämä asukkaat karkotti ja tuhosi Ruotsin ja Moskovan Venäjän välisen sodan, pitkän vihan, alkaminen 1570. Uudet, suomenkieliset asukkaat alkoivat muuttaa saareen 1630-luvun lopulla nykyisen Kotkan ja Viipurin väliseltä rannikolta.
Uudenkaupungin rauhansopimuksella vuonna 1721 saari joutui Venäjälle. Pietari Suuri läänitti sen ja muut Suomenlahden ulkosaaret hovinarrilleen Juhana da Costalle.[3] Vuonna 1812 ne liitettiin muun Vanhan Suomen mukana Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Lavansaarelaiset olivat alkuun kalastajia ja hylkeenpyytäjiä. Pietarin ja Viipurin kaupunkien voimakas rakentaminen sekä saaren erinomainen, suojainen satama tarjosivat mahdollisuuden 1800-luvun loppupuolelta alkaen myös kukoistavaan kauppamerenkulkuun. Lavansaaren kauppalaivastoon kuului enimmillään 132 purjealusta, etupäässä kaljaaseja ja jahteja.
Vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjä aikoi linnoittaa Lavansaaren ja tehdä siitä osan Pietari Suuren merilinnoitusta.[7] Suunniteltiin jopa saaren ottamista kokonaan sotilaskäyttöön, jolloin sen kaikki siviiliasukkaat olisi siirretty muualle, niin kuin muun muassa Viron Naissaaren asukkaille oli jo tehtykin, mutta Lavansaaren osalta tätä ei ehditty toteuttaa ennen Suomen itsenäistymistä.[8] Sota kuitenkin vähensi saarelaisten kauppamerenkulkua.
Venäjän bolsevikkivallankaappaus ja Suomen itsenäistyminen 1917 merkitsivät kuitenkin lavansaarelaisille taloudellisesti ankeiden aikojen alkua. Saarelaisten pääelinkeinona oli vanhastaan kalastus, ja suurin osa kalasaalista oli myyty Pietariin, mutta rajan sulkeuduttua tämä ei enää käynyt päinsä.[9] Lisäksi Tarton rauhansopimuksessa aluevesirajat vedettiin saarelaisten kannalta epäedullisella tavalla. Koska Lavansaari oli kaukana Suomen rannikolta mutta melko lähellä Venäjän (Inkerinmaan) rannikkoa, Manner-Suomen edustalla olleet yhtenäiset aluevedet eivät ulottuneet sinne saakka, vaan saarta ympäröivät erilliset aluevedet, jotka ulottuivat enimmilläänkin vain kolmen meripeninkulman päähän saaresta, kun taas manteren edustalla ne ulottuivat neljän merinpeninkulman päähän uloimmista saarista. Saaren kaakkoispuolella ne ulottuivat paikoitellen vain noin yhden meripeninkulman päähän, sillä siitä alkoivat jo Venäjän (myöhemmin Neuvostoliiton) aluevedet, joilla lavansaarelaiset eivät saaneet kalastaa.[10] Pietariin (vuodesta 1924 Leningradiin) johtanut laivaväylä, joka oli kansainvälistä vesialuetta, kulki Lavansaaren ja Suomen manteren välistä.
Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920 Neuvosto-Venäjä vaati Lavansaarta ja muita Suomenlahden saaria itselleen, mikä ei silloin kuitenkaan vielä toteutunut. Sopimuksessa kuitenkin määrättiin, että saaret oli demilitarisoitava[3] ja jätettävä linnoittamatta.
1920-luku oli köyhää sopeutumisen aikaa, jolloin kehitettiin tehokkaampia kalastusmenetelmiä, perattiin uusia nuotanvetopaikkoja ja perustettiin kalanjalostamoja. Lavansaarelaiset eivät yrityksistään huolimatta onnistuneet tekemään saaresta kovinkaan suosittua matkailukohdetta, joka olisi voinut kilpailla naapurisaarten Suursaaren tai Seiskarin kanssa,[9] jotka olivat tulleet tunnetuiksi kuvataiteilijoiden maisemamaalauksista ja lauluista.[9] Kun muita tulonlähteitä ei ollut riittävästi, monet lavansaarelaiset osallistuivat kieltolain aikana viinan salakuljetukseen hengissä pysyäkseen.[9] Enimmillään saaressa oli asukkaita 1 335 vuonna 1925. Asutus keskittyi saaren pohjoisosaan.
1930-luvun lopulla vaurastuminen oli päässyt jälleen hyvään alkuun ja asukasluku oli vakiintunut noin 1 200:een. Lavansaarelle perustettiin myös sairaala, joka palveli kaikkia Suomenlahden ulkosaaria.[3] Kaikki oli kuitenkin jätettävä 10. lokakuuta 1939[3] kahden tunnin varoitusajalla sodan uhatessa. Kaikki saaren 1 089 henkikirjoilla ollutta ihmistä joutuivat evakkoon.[11] Tuolloin aloitetuissa neuvotteluissa Neuvostoliitto vaati muun muassa Lavansaarta ja muita Suomenlahden ulkosaaria.[3] Talvisodan sytyttyä puna-armeija miehitti Lavansaaren ja Peninsaaren,[12] kunnes Suomen oli luovutettava ne Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940. Viisi lavansaarelaista kaatui talvisodassa.[11] Jatkosodassa venäläisten uloin tukikohta oli Lavansaaressa ja sinne rakennettiin muun muassa lentokenttä. Saareen pystytetty rannikkotykkipatteri tulitti raskailla aseilla noin 25 km luoteeseen sijainnutta Somerin linnaketta, joka oli suomalaisten hallussa.[13] 18. marraskuuta 1942 suomalaiset tunkeutuivat Jouko Pirhosen johtamana kolmella moottoritorpedoveneellä Lavansaaren satamaan upottaen torpedoilla 1 700 tonnin neuvostoliittolaisen tykkivene Krasnoje Znamjan.[14] Toisin kuin muita luovutettuja alueita, Lavansaarta ja Seiskaria suomalaiset eivät jatkosodan aikana missään vaiheessa vallanneet takaisin.
Liikenneyhteydet ja matkailu muokkaa
Suomen itsenäistyessä Lavansaareen ei ollut vakinaista liikenneyhteyttä. Vuonna 1923 alkoi höyrylaiva S/S Sampo liikennöidä kesäisin, neljä kuukautta vuodessa reitillä Kotka–Haapasaari–Suursaari–Lavansaari–Seiskari–Koivisto.[15] Vuonna 1927 se korvattiin vahvarunkoisella S/S Suursaari -nimisellä aluksella, joka pystyi kulkemaan jäissäkin. Se liikennöi koko avovesikauden, yleensä vuodenvaihteeseen saakka ja joinakin vuosina vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. [16]
Nykyään Lavansaareen ei ole julkisia liikenneyhteyksiä. Muiden kuin Neuvostoliiton tai Venäjän kansalaisilla ei ole ollut pääsyä Lavansaareen ja Peninsaareen vuoden 1940 jälkeen. Ainoastaan vuosina 1992, 2005 ja 2019 sinne on poikkeuksellisesti päästetty muutamia suomalaisia.[3]
Koska saarella ei ole entisenlaista sotilaallista merkitystä, Leningradin aluehallinto pitää mahdollisena, että se voidaan avata matkailijoille vuoteen 2035 mennessä.[3]
Lavansaaren kunta muokkaa
| Lavansaari Lövskär |
|
|---|---|
| Entinen kunta – luovutettu Neuvostoliitolle | |
 |
|
|
sijainti |
|
| Sijainti | |
| Lääni | Viipurin lääni |
| Maakunta | Karjalan historiallinen maakunta |
| Kihlakunta | Rannan kihlakunta |
| Kuntanumero | 412 |
| Perustettu | 1904 erotettu Koiviston mlk:sta |
| Lakkautettu |
1948 (luovutettu Neuvostoliitolle 1944) |
| Pinta-ala |
16,10 km² [17] (12.3.1940) |
| – maa | 15,30 km² |
| – sisävesi | 0,80 km² |
| Väkiluku |
1 089 [18] (31.12.1939) |
| – väestötiheys | 71,2 as./km² |
Lavansaari kuului aiemmin Koiviston maalaiskuntaan, josta se erotettiin vuonna 1904 omaksi kunnakseen.
Kylät muokkaa
Lavansaaren kylät olivat Klausinkylä, Lounatkylä ja Pohjakylä sekä Peninsaari, jossa oli oma kylänsä. Vuonna 1778 Pohjakylässä oli 15 savua, Lounatkylässä (+Klauksenkylä) 22 savua sekä Peninsaaressa 5 savua.[4]
Lavansaaren seurakunta muokkaa
Lavansaaren seurakunta perustettiin 1896 ja se kuului Savonlinnan hiippakunnan Viipurin rovastikuntaan. Oma pappi saarelle tuli 1897. Kirkko Lavansaaressa oli ollut jo 1700-luvulla ja uudempi rakennettiin Pohjankylään 1783, kun vanha oli rapistunut korjauskelvottomaan kuntoon.[19]
Elinkeinot muokkaa
Merenkulku on ollut Lavansaaressa tärkeä elinkeino. Tätä on edesauttanut saaren suojaisa luonnonsatama, joka mahdollisti laivojen talvisäilytyksen. Muita tärkeitä elinkeinoja ovat olleet kalastus ja hylkeenpyynti.
Lavansaaressa on ollut mm. Lavansaaren Kalanjalostus Oy. [20]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo – Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-735-4.
- Laurell, Seppo: Suomen majakat. Kustannusosakeyhtiö Nemo/Merenkulkulaitos, 1999. ISBN 952-5180-21-2.
- Piispa Heikki: Meri on meidän peltomme - Lavansaari ja sen merenkulku talonpoikaispurjehduksen kukoistuskaudella. Helsinki: SKS, 2003. ISBN 951-746-495-9.
- Ruusuvuori, Juha: Itämeren merirosvot – piraattitarinoita pohjoisesta. 2. p.. Helsinki: Teos, 2004. ISBN 951-851-005-9.
- Hamari, Risto, Korhonen, Martti, Miettinen, Timo, Talve, Ilmar: Suomenlahden ulkosaaret - Lavansaari, Seiskari, Suursaari, Tytärsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-879-4.
- Tuomikoski Pekka: Talvisota väestönsiirrot, s. 71–75. Kustannusosakeyhtiö AtlasArt, 2010. ISBN 978-952-5671-21-6.
- Peuranheimo, Orvo – Pirhonen, Jouko – Killinen, Kullervo: Laivat puuta, miehet rautaa: Moottoritorpedoveneiden taistelut Suomenlahdella 1941–1944. WSOY, 1956.
Viitteet muokkaa
- ↑ Facta-tietosanakirja, artikkeli Lavansaari
- ↑ Heikki Piispa, 2003, s. 9
- ↑ a b c d e f g h i j Jussi Konttinen: Suljetut saaret. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite, Syyskuu 2019, nro 9, s. 58–65.
- ↑ a b Hamari 1996, s. 120–122.
- ↑ Hamari 1996, s. 35–38.
- ↑ Hamari 1996, s. 42–43.
- ↑ Heikki Piispa, 2003, s. 9–10
- ↑ Heikki Piispa, 2003, s. 11
- ↑ a b c d Heikki Piispa, 2003
- ↑ Piispa, 2003, s. 30
- ↑ a b Talvisota väestösiirrot, Tuomikoski Pekka, 2010, sivut 71–75
- ↑ Uusi Suomi 4.12.1939. sivu 1 (etusivu), Päämajan tilannetiedotus 3.12.1939 kello 12
- ↑ Tuomo Soiri: Iskulaivue (Kymin torjuntahävittäjät Etelä-Suomen ja meririntaman puolustuksessa 1943-1944) WSOY 1991
- ↑ Peuranheimo, Orvo – Pirhonen, Jouko – Killinen, Kullervo: Laivat puuta, miehet rautaa: Moottoritorpedoveneiden taistelut Suomenlahdella 1941–1944, WSOY 1956
- ↑ Heikki Piispa, 2003, s. 149
- ↑ Heikki Piispa, 2003, s. 150
- ↑ Suomen tilastollinen vuosikirja 1940 (PDF) (sivut 2–3, taulukko 3. Suomesta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle Moskovan rauhassa maalisk. 12 p:nä 1940 luovutettujen alueiden sekä vuokra-alueen pinta-ala) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
- ↑ Väestösuhteet vuonna 1939 (PDF) (Laskettu väkiluku seurakunnankirjojen ja siviilirekisterin mukaan, kunnittain) Suomen virallinen tilasto VI: Väestötilastoa 93. Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
- ↑ Hamari 1996 s.238-240
- ↑ https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109468?page=3
Kirjallisuutta muokkaa
- Piispa, Heikki: Lavansaari – Itäisen Suomenlahden villit vuodet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. ISBN 978-952-222-452-1.
Aiheesta muualla muokkaa
- Luovutetun Karjalan linkit: Lavansaari (Arkistoitu – Internet Archive)
- Hannes Jukonen : Lavansaari Suomenlahden myrskyjen vartija, Helsingin Sanomat, 06.05.1928, nro 123, s. 29, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kesäinen Lavansaari, Suomen Kuvalehti, 04.08.1928, nro 32, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Ulkosaarten pääkaupunki - Lavansaari, Helsingin Sanomat, 05.09.1937, nro 238, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Rolf Palmgren : Hiekkasaari meren sylissä. Lavansaaren muistelmia, Helsingin Sanomat, 17.07.1938, nro 188, s. 25, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot