Avaa päävalikko
Liettuan itsenäisyyssodat
Liettualaisia sotilaita Vievisissä vuonna 1920
Liettualaisia sotilaita Vievisissä vuonna 1920
Päivämäärä:

joulukuu 1918 - elokuu 1919
kesäkuu 1919 - joulukuu 1919
elokuu 1920 - marraskuu 1920

Paikka:

Liettua

Casus belli:

Venäjän keisarikunnan hajoaminen, Liettuan itsenäistyminen

Lopputulos:

Liettuan tasavallan voitto, Liettua itsenäistyi ja säilyi tasavaltana

Osapuolet

Liettuan lippu Liettuan tasavalta
Flag of the German Empire.svg Freikorps (1918-1919)

Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Neuvosto-Venäjä (1918-1919)
Flag of the Lithuanian-Byelorussian SSR.svg Liettuan SNT (1918-1919)
Flag of the Lithuanian-Byelorussian SSR.svgLiettualais-valkovenäläinen SNT (1919-1920)
Venäjän lippu Länsi-Venäjän vapaaehtoinen armeija (1919)
Puolan lippu Puolan toinen tasavalta (1920)
Flag of Central Lithuania.svg Keski-Liettuan tasavalta (1920)

Komentajat

Liettuan lippu Antanas Smetona
Liettuan lippu Aleksandras Stulginskis
Liettuan lippu Pranas Liatukas
Liettuan lippu Silvestras Žukauskas
Liettuan lippu Jonas Variakojis
Flag of the German Empire.svg Rüdiger von der Goltz

Flag of the Lithuanian-Byelorussian SSR.svg Vincas Mickevičius-Kapsukas
Venäjän lippu Pavel Bermondt-Avalov
Puolan lippu Adam Nieniewski
Flag of Central Lithuania.svg Lucjan Żeligowski

Liettuan itsenäisyyssodat, tunnetaan myös nimellä vapauskamppailut (liett. Laisvės kovos) viittaavat kolmeen Liettuan alueella käytyyn sotaan, joissa Liettuan tasavalta puolusti itsenäisyyttään ensimmäisen maailmansodan lopulla bolševistisia armeijoita (Liettuan–Neuvosto-Venäjän sota), Länsi-Venäjän vapaaehtoista armeijaa (bermontialaiset) ja Puolan toista tasavaltaa (Puolan–Liettuan sota) vastaan. Sodat viivästyttivät Liettuan kansainvälistä tunnustamista ja valtion rakenteiden luomista.

TaustaMuokkaa

Puolan jakojen jälkeen vuonna 1795 Liettuan suuriruhtinaskunta liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa. Liettuan kansallinen herääminen syntyi 1800-luvulla ja samalla syntyi liike ajamaan itsenäisen kansallisvaltion perustamista. Ensimmäisen maailmansodan aikana Liettuan alue oli Saksan keisarikunnan miehittämänä vuodesta 1915 sodan loppuun marraskuuhun 1918.

16. helmikuuta 1918 Liettuan neuvosto julisti Liettuan itsenäisyysjulistuksen, jossa Liettua julistettiin itsenäiseksi tasavallaksi. Itsenäisyysjulistuksen julkaisemisen esti aluksi Saksan armeija, mutta 23. maaliskuuta 1918 Saksa hyväksyi julistuksen. Saksan uutena tavoitteena oli luoda satelliittimaiden verkosto (Mitteleuropa). Julistuksen hyväksymisestä huolimatta Saksa ei sallinut neuvoston perustaa Liettualle omaa armeijaa, poliisivoimia tai kansallisia toimielimiä. 11. marraskuuta 1918 Saksa allekirjoitti Compiègnen aselevon. Aselevossa se hävisi virallisesti sodan ja menetti Liettuan kontrolloimisen. Liettuan ensimmäinen hallitus, jota johti Augustinas Voldemaras, muodostettiin. Voldemaras antoi lausuman, ettei Liettua tarvinnut pienen miliisin lisäksi armeijaa, koska sillä ei ollut suunnitelmia ottaa osaa sotilaallisiin konflikteihin. Näkemys ei ollut realistinen, sillä konfliktit Liettuaa vastaan puhkesivat pian lausuman jälkeen.

Armeijan muodostaminenMuokkaa

Ensimmäinen laillinen säädös armeijan luomisesta Liettualle hyväksyttiin 23. marraskuuta 1918. Armeijan luominen ja organisointi oli hidasta johtuen rahoituksen, aseiden, ammusten sekä kokeneiden sotilashenkilöiden puutteesta. 20. joulukuuta Antanas Smetona ja Voldemaras matkustivat Saksaan pyytämään apua armeijan muodostamisessa. Apu saapui vuoden 1918 lopulla, kun Saksa maksoi Liettualle sata miljoonaa Saksan markkaa sotakorvauksina. Näin Liettuan armeijan muodostuminen eteni Saksan armeijan suojeluksessa, jonka joukot olivat perääntymässä. Smetonan ja Voldemarasin lähtö Saksaan aiheutti kuitenkin vaikean tilanteen Liettuassa. Voldemarasin hallituksen kaaduttua Liettuan neuvosto julisti Mykolas Sleževičiusin uudeksi Liettuan pääministeriksi 26. joulukuuta 1918. Sleževičius hahmotti naapurimaiden ja liettualaisten kommunistien uhan ja antoi julistuksen, jossa hän kehotti kaikkia liettualaisia miehiä liittymään armeijaan Liettuan puolustamiseksi.

Vapaaehtoisille armeijaan astujille Liettuan hallitus lupasi vapaata maata. Täyttääkseen aselevossaan antaneen lupauksensa Liettuan itsenäisyyden tukemiseksi, Saksa yritti koota vapaaehtoisjoukkoa Liettuan alueella vielä olleista saksalaisista sotilaista. Yritykset kuitenkin epäonnistuivat. Lopulta Saksassa luotiin divisioona vapaaehtoisia saksalaisia. Sotilaiden palkka oli viisi markkaa päivältä ja 30 markkaa kuukaudelta. Ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat Liettuaan tammikuussa 1919. Osa joukoista lähetettiin kuitenkin pois niiden huonokuntoisuuden takia. Tammikuun loppuun mennessä Liettuassa oli 400 vapaaehtoista saksalaista asemissa Alytusissa, Jonavassa, Kėdainiaissa ja Kaunasissa. Viimeiset Freikorps-joukot lähtivät Liettuasta heinäkuun 1919 aikana. 5. maaliskuuta 1919 Liettua aloitti virallisen liikekannallepanon, joka koski vuosina 1897-1899 syntyneitä miehiä. Kesän lopulla 1919 Liettuan puolustusvoimat koostuivat 8000 sotilaasta. Liettuan itsenäisyyssodissa on arvioitu kuolleen 1 444 vapaaehtoista liettualaista sotilasta.[1]

Sota bolševikkeja vastaanMuokkaa

 
Liettualainen panssarivaunu taistelussa Kerštasissa

5. marraskuuta 1918 Saksa luopui Brest-Litovskin rauhasta, jossa Liettua oli luovutettu Neuvosto-Venäjältä Saksalle. Venäjän neuvostohallitus luopui sopimuksesta 13. marraskuuta.[1] Puna-armeija ja sen tukemat muut bolševistiset joukot hyökkäsivät Liettuaan idästä estääkseen Liettuan itsenäistymisen joulukuussa 1918. Hyökkäyksen tarkoitus oli myös levittää maailmanvallankumousta. Liettuan armeija vastasi hyökkäykseen puolustautumalla.[2]

8. joulukuuta 1918 väliaikainen kommunistinen vallankumoushallitus muodostettiin Vilnassa. Suurin osa hallituksen jäsenistä oli Liettuan kommunistisen puolueen jäseniä. Vincas Mickevičius-Kapsukas nimitettiin hallituksen johtajaksi. Vallankumoushallitus julisti Liettuan Liettuan sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja Vilna julistettiin neuvostotasavallan pääkaupungiksi. Kuitenkin Liettuan tasavallan hallitus ja puolalainen komitea julistivat hallitsevansa kaupunkia samaan aikaan. Saksalaiset joukot lähtivät Vilnasta 31. joulukuuta 1918. 5. tammikuuta 1919 Puna-armeija miehitti Vilnan ja jatkoi etenemistään länteen. Paikalliset puolisotilaalliset Władysław Wejtkon johtamat puolalaiset joukot taistelivat kommunistisia joukkoja vastaan viiden päivän ajan; Liettuan hallituksella ei ollut joukkoja Vilnassa saksalaisia sotilaita lukuun ottamatta. 1. tammikuuta 1919 paikalliset kommunistit Šiauliaissa, 200 kilometriä länteen Vilnasta, kapinoivat ja muodostivat 1000 sotilaasta koostuneen "Žemaitijan rykmentin". Kun Puna-armeija miehitti kaupungin 15. tammikuuta, oli kaupunki jo kommunistien vallassa. 18. tammikuuta Neuvosto-Venäjä ja Saksa sopivat rajalinjasta, joka esti Puna-armeijaa hyökkäämästä suoraan Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Kaunasiin. Rajalinjasta johtuen Puna-armeijan joukkojen täytyi hyökätä ensin Alytusiin ja Kėdainiaihin.

 
Kommunististen joukkojen eteneminen (punaiset nuolet). Punainen viiva esittää rintamalinjaa tammikuussa 1919.
 
Puolalaisten (siniset nuolet), liettualaisten (liilat nuolet), latvialaisten ja saksalaisten (valkoiset nuolet lännestä) ja virolaisten ja latvialaisten (valkoiset nuolet pohjoisesta) joukkojen eteneminen. Sininen viiva esittää puolalaisten rintamalinjaa toukokuussa 1920.

Rüdiger von der Goltzin johtamat vapaaehtoiset saksalaisjoukot saapuivat Liettuaan ja asettuivat taisteluasemiin Hrodna-Kaišiadorys-Kaunas -linjalla. Lisäksi saksalaiset auttoivat Jonas Variakojisin johtamia liettualaisjoukkoja pysäyttämään Puna-armeijan kulku lähellä Kėdainiaita. 8. helmikuuta ensimmäinen liettualainen sotilas, Povilas Lukšys, sai surmansa tiedustelutehtävässä lähellä Taučiūnaita. 10. helmikuuta liettualaiset ja saksalaiset joukot valtasivat Šėtan ja pakottivat Puna-armeijan perääntymään. Voiton Šėtassa kerrotaan nostaneen liettualaisten sotilaiden mielialaa ja taistelutahtoa. Vapaaehtoisten saksalaisten rykmentti oli sijoitettuna Kaišiadorysin ja Žiežmariain väliselle linjalle. Saksalaiset ottivat osaa taisteluihin linjallaan ja olivat mukana valtaamassa Jieznasia. Jieznasin valtauksen aiheuttaman takaiskun seurauksena Puna-armeijan joukot alkoivat hajota ja osa sotilaista luopui aseista.

12. helmikuuta Puna-armeija hyökkäsi Alytusiin. Neljä liettualaista komppaniaa joutuivat puolustamaan kaupunkia ilman taustatukea, kunnes saksalaisia sotilaita saapui kaupunkiin. Alytusissa tapahtuneissa taisteluissa liettualainen komentaja Antanas Juozapavičius sai surmansa, mikä johti liettualaisten sotilaiden perääntymiseen kohti Marijampolėa. Helmikuun 14. ja 15. päivien välisenä yönä saksalaiset joukot valloittivat Alytusin takaisin ja pakottivat Puna-armeijan perääntymään.

Vuoden 1918 loppuun mennessä liettualainen komentaja Povilas Plechavičius aloitti veljensä Aleksandrasin kanssa liettualaisten partisaanien organisoimisen Skuodasissa. Toinen partisaaniryhmä perustettiin Joniškėlisissa.

Puna-armeijan joukkojen kulku kohti Itä-Preussia huoletti Saksaa, minkä seurauksena kenraali Rüdiger von der Goltz lähetettiin vapauttamaan Liepājan, Mažeikiain, Radviliškisin ja Kėdainiain välistä rautatielinjaa. Helmikuun lopulla liettualaiset partisaanit saksalaisen tykistön tukemana ottivat haltuunsa Mažeikiain ja Sedan sekä pakottivat bolševikit Kuršėnaihin. 27. helmikuuta 1919 saksalaiset vapaaehtoiset Plechavičiusin ja Joniškėlisin partisaanien tukemana löivät Puna-armeijan rykmentin lähellä Luokėa. Samana päivänä kommunistit yhdistivät Liettuan neuvostotasavallan ja Valko-Venäjän neuvostotasavallan Liettualais-valkovenäläiseksi neuvostotasavallaksi. 7. maaliskuuta saksalaiset valtasivat Kuršėnain kaupungin, 11. maaliskuuta Šiauliain ja 12. maaliskuuta Radviliškisin. 14. maaliskuuta liettualaiset partisaanit ja saksalaiset joukot valtasivat Šeduvan. Saksalaiset sotilaat toimivat Liettuassa 31. toukokuuta 1919 saakka.

Huhtikuussa 1919 Liettuan armeija alkoi siirtyä kohti Vilnaa vallaten Žąsliain ja Vievisin. Liettualaisten eteneminen pysähtyi kuitenkin 8. huhtikuuta. Samaan aikaan Puolan armeija valtasi Vilnan kommunistisilta joukoilta ja pakotti Puna-armeijan vasemman siiven perääntymään Neris-joen eteläpuolelta. Maaliskuun alkupuolella liikekannallepano alkoi, mikä vahvisti Liettuan armeijaa. Uudelleenorganisoitu ja vahvempi Liettuan armeija oli valmis ajamaan Puna-armeijan ulos Liettuan alueelta. 17. toukokuuta uudelleenorganisoitu armeija valtasi Kurkliain kaupungin. Kaksi päivää myöhemmin vallattiin Anykščiai, Skiemonys ja Alanta. Utenan kaupunki vallattiin kesäkuun alkuun mennessä.

19. toukokuuta Liettuan armeija valtasi Panevėžysin ja Raguvan. Liettuan armeijan voittokulku jatkui; Subačius vallattiin 25. toukokuuta ja Rokiškis 30. toukokuuta. Puna-armeija vetäytyi Kupiškisista toukokuun lopulla ja kaupunki joutui Liettuan armeijan haltuun 1. kesäkuuta. Liettualaiset joukot saapuivat 10. kesäkuuta latvialaisten partisaanien hallitsemalle alueelle, joille liettualaiset toimittivat ammuksia.

Elokuun lopulla 1919 Liettuan armeija löi Puna-armeijan lähellä Zarasaita. Liettualaiset joukot jatkoivat etenemistään Väinäjoelle saakka Latvian rajan lähelle. Sodassa saatujen häviöiden johdosta Lietutalais-valkovenäläisen neuvostotasavallan hallitus lopetti toimintansa.

12. heinäkuuta 1920 Liettua allekirjoitti Neuvosto-Venäjän kanssa Liettuan-Neuvosto-Venäjän rauhansopimuksen. Venäjä tunnusti Liettuan tasavallan itsenäisyyden ja sen oikeuden Puolan valtaamaan Vilnan alueeseen. Puola ja Valko-Venäjän kansallinen tasavalta eivät tunnustaneet rauhansopimusta. Monien historioitsijoiden arvioiden mukaan huolimatta Venäjän kanssa kirjoitetusta rauhansopimuksesta, Liettuan tasavalta oli erittäin suuressa vaarassa joutua paikallisten kommunistien vallankaappauksen uhriksi, mutta Puolan-Neuvosto-Venäjän sota esti vallankaappaushankkeen toteutumisen.[3][4][5][6]

Sota bermontialaisia vastaanMuokkaa

Bermontialaisiksi kutsuttiin Pavel Bermondt-Avalovin johtamaa Länsi-Venäjän vapaaehtoista armeijaa, joka koostui saksalaisista ja venäläisistä sotilaista. Armeijan venäläiset sotilaat olivat sotavankeja, jotka Saksa oli vapauttanut sillä ehdolla että nämä taistelisivat bolševikkeja vastaan Venäjän sisällissodassa. Armeijan saksalaiset sotilaat koostuivat Freikorpsin sotilaista, jotka olivat jääneet Liettuaan ja Latviaan Saksan hävittyä sodan.[7] Länsi-Venäjän vapaaehtoisen armeijan päällimmäinen päämäärä oli taistella kommunistisia joukkoja vastaan Aleksandr Koltšakin joukkojen tuella, mutta sen todellinen tarkoitus oli Saksan vaikutusvallan säilyttäminen Saksan ensimmäisessä maailmansodassa valtaamilla alueilla.[8]

Aluksi bermontialaiset toimivat pääosin Latviassa, mutta kesäkuussa 1919 he ylittivät Liettuan ja Latvian välisen rajan ja valtasivat Kuršėnain. Samaan aikaan liettualaiset joukot olivat taisteluissa Puna-armeijaa vastaan, mistä johtuen Liettua pystyi antamaan ainoastaan diplomaattisen protestin.[7] Lokakuun aikana bermontialaiset valtasivat huomattavia alueita Liettuan länsiosissa sisältäen Šiauliain, Biržain ja Radviliškisin kaupungit. Valtaamissaan kaupungeissa bermontialaiset ilmoittivat, että ainoa hallinnollisena kielenä käytettävä kieli oli venäjä.[9] Lisäksi bermontialaiset tulivat pahamaineisiksi varastelemisesta ja paikallisen väestön ryöstelemisestä, mikä johti paikallisten partisaaniryhmien syntyyn.

Lokakuun 1919 aikana liettualaiset joukot hyökkäsivät bermontialaisia vastaan saavuttaen tärkeän voiton 22. marraskuuta lähellä Radviliškisia. Siellä liettualaiset saivat merkittävän sotasaaliin, joka sisälsi muun muassa 30 lentokonetta ja 10 tykkiä.[7] Myöhemmät yhteenotot esti ympärysvaltojen edustajan Henri Niesselin väliintulo, joka valvoi saksalaisten sotilaiden vetäytymistä.[9] Liettualaiset joukot seurasivat perääntyviä bermontialaisia estääkseen muun muassa ryöstelyn. 15. joulukuuta 1919 mennessä bermontialaiset olivat perääntyneet Liettuasta.

Sota Puolaa vastaanMuokkaa

Pääartikkeli: Puolan–Liettuan sota

Kesäkuussa 1920 venäläiset kommunistiset joukot olivat valloittaneet Vilnan. Pian Puna-armeijan häviön jälkeen Varsovan taistelussa venäläiset luovuttivat kaupungin Liettualle Liettuan-Neuvosto-Venäjän rauhansopimuksen mukaisesti. Samalla Liettua ja Puola aloittivat neuvottelut aseellisen konfliktin estämiseksi toisiaan vastaan. 7. lokakuuta allekirjoitettiin Suwałkin sopimus. Kuitenkin 8. lokakuuta, jolloin sopimus ei vielä ollut astunut voimaan, puolalainen kenraali Lucjan Żeligowski Józef Piłsudskin käskyvallassa järjesti kapinan puolalaisten sotilaiden keskuudessa. Puolalaiset sotilaat valtasivat Vilna ja muun Suwałkin alueen nopeasti. Alussa puolalaiset joukot eivät kohdanneet paljoakaan sotilaallista vastarintaa ja myöhemmin Kansainliiton sotilaskomissio esti Liettuan aikoman vastaiskun. Vilna ja sen lähialueet pysyivät Puolan hallinnassa, minkä johdosta Liettua nimesi Kaunasin Liettuan väliaikaiseksi pääkaupungiksi. Riita Vilnan omistuksesta jatkui läpi koko sotien välisen ajan.[2]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b Eidintas Alfonsas, Edvardas Tuskenis, Vytautas Zalys: Lithuania in European Politics: The Years of the First Republic, 1918–1940 1999. Macmillan. Viitattu 7.7.2011. (englanniksi)
  2. a b Kallio, Aulis: Liettuan historia, s. 194, 202. Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry, 2009. ISBN 978-951-98665-3-6.
  3. Senn, Alfred Erich: The Formation of the Lithuanian Foreign Office 1918–1921, osa 21, No. 3. s. 500–507. Slavic Review, syyskuu 1962. (englanniksi)
  4. Senn, Alfred Erich: Lietuvos valstybes, s. 163. (liettuaksi)
  5. Ruksa, Antanas: Kovos del Lietuvos nepriklausomybes, s. 417. (liettuaksi)
  6. Rudokas, Jonas: Józef Piłsudski - wróg niepodległości Litwy czy jej wybawca?. Veidas (käännös), 25.8.2005. (puolaksi)
  7. a b c Simas, Sužiedėlis: Encyclopedia Lituanica, s. 335–336. Boston, Massachusetts, 1970–1978. (englanniksi)
  8. Kamuntavičius, Rūstis; Vaida Kamuntavičienė, Remigijus Civinskas, Kastytis Antanaitis: Lietuvos istorija 11–12 klasėms, s. 354–355. Vaga, 2001. ISBN 5-415-01502-7. (liettuaksi)
  9. a b Eidintas, Alfonsas; Vytautas Žalys, Alfred Erich Senn: Lithuania in European Politics: The Years of the First Republic, 1918–1940, s. 38–39. New York: St. Martin's Press, 1999. ISBN 0-312-22458-3. (englanniksi)