Avaa päävalikko

Lars Stenbäck

suomalainen runoilija ja pappi
(Ohjattu sivulta Lauri Stenbäck)

Lars (Lauri) Jakob Stenbäck (26. lokakuuta 1811 Kuortane21. huhtikuuta 1870 Isokyrö) oli suomalainen runoilija ja pappi. Hän liittyi ylioppilaana herännäisyyteen, ja hänet vihittiin papiksi 1842. Tämän jälkeen hän toimi Vaasan yläalkeiskoulun rehtorina vuosina 18461855, Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäisenä kasvatusopin professorina syyslukukauden 1855 sekä Isonkyrön kirkkoherrana 18551870.

Lars Stenbäck
Lars Stenbäck.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 26. lokakuuta 1811
Kuortane
Kuollut 21. huhtikuuta 1870 (58 vuotta)
Isokyrö
Ammatti pappi, rehtori, kirkkoherra, professori, kirjailija
Puoliso Ebba Katarina Vilhelmina Arppe
Vanhemmat Karl Fredrik Johaninpoika Stenbäck ja Eva Maria Gummerus
Kirjailija
Tuotannon kieli ruotsi
Aikakausi 1840-1855
Aiheet runot, hengelliset kirjoitukset
Pääteokset Dikter : I-II ,1840. (Runoja, 1900)
Aiheesta muualla
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Stenbäckin tunnetuin teos on kokoelma Dikter (1840) ja tunnetuimpia lyyrisiä runoja ovat Till sorgen ja Mitt finska fosterland. Hän on kirjoittanut myös uuden virsikirjan juhannusvirren 259 Kiitetty Herra, joka kansallensa toi pelastuksen sekä suosittuna hengellisenä lauluna ja Siionin virtenä aiemmin jo tunnetun virren 288 Silmäisi eteen, Jeesus, tuon sydämeni syyllisen. Lopulta Stenbäck luopui runoudesta, koska piti sitä vaarallisena uskonelämälleen.

Pietismistään tunnettu Stenbäck pyrki dosentiksi Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan vuonna 1844 väitöskirjalla De principiis quibus innituntur ecclesia et theologia christiana. Yliopiston konsistorissa dosentuurihakemuksesta syntyi kiista, johon yliopiston ulkopuolelta puuttui muun muassa arkkipiispa Erik Gabriel Melartin. Hänen kirjeensä yliopiston rehtori N. A. af Ursinille oli käytännössä poliittinen ilmianto. Melartin pyysi rehtoria yhdessä teologisen tiedekunnan opettajien kanssa (he olivat jo hyväksyneet väitöskirjan) ryhtymään toimiin pietismin separatistisen harhan torjumiseksi. Melartin esitti Stenbäckin dosentuurin torjumisen voitoksi niin tieteelle kuin Suomen kirkollekin. Pietismin leviämisestä ei ollut huolissaan vain hän, vaan myös "isänmaan tosiuskonnolliset, valistuneet ja järkevät kansalaiset", Melartin kirjoitti.

Nikolai I:n hallituskauden yleispoliittisista syistä Stenbäckin dosentuurianomus hylättiin, vaikka pääosa yliopiston professoreista, myös tuolloin opettajakuntaan kuulunut venäläisprofessori Jakov Grot, kannatti dosentuurin myöntämistä. Puolustaessaan Stenbäckin dosentuuria suomalaisoppineet puolustivat eivät pietismiä, vaan tieteen vapautta ja yliopiston oikeutta itse nimittää omat opettajansa. Erityisen selväsanaisesti Stenbäckiä puolusti konsistorin kokouksissa kirkkohistorian professori Bengt Olof Lille, joka itse oli tullut tunnetuksi pietismin kriitikkona. Hän arvosteli yliopiston rehtorin näkemyksiä esittäessään, että yliopisto oli ensisijaisesti tieteellinen instituutio, olipa se sitten sen ohessa vaikkapa rehtorin kuvaama virkamieskoulu. Täten hän piti mitä suurimpana epäoikeudenmukaisuutena, jos hänen lahjakkaaksi kuvaamaltaan ja hyvän väitöskirjan laatineelta Stenbäckiltä kiellettäisiin dosentuuri. Arkkipiispa Melartinin ilmiantokirje ei hänen mielestään ollut sovellettavissa Stenbäckin tapaukseen; olihan arkkipiispa itse vihkinyt Stenbäckin papiksi. Kaikki teologisen tiedekunnan professorit puolustivat dosentuurin myöntämistä, ja vain kaksi konsistorin professoria kannatti Melartinin näkemyksiä. Sijaiskansleri Thessleff liitti dosentuurin hakemusasiakirjoihin oman kirjelmänsä, jossa hän esitti nimityksellä olevan haitallisia seurauksia yliopistolle sekä uskoi sen edistävän pietististä lahkolaisuutta. Dosenttinimitystä ei tullut.

Eräänlaisen hyvityksen Stenbäck sai kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1854, kun tuntemattomiksi jääneet professoriystävät kehottivat häntä hakemaan teologiseen tiedekuntaan perustettua Suomen ensimmäistä pedagogiikan professuuria. Hänen virkaa varten laatimansa virkaväitöskirja herätti julkista huomiota ja sai kritiikkiä erityisesti J. V. Snellmanilta. Pietististen näkemystensä kanssa johdonmukaisesti Stenbäckin näkemys koulutuksesta oli uskonnollisesti ahdas ja koulutuksen sivistävää tehtävää halveksiva sekä sen käytännössä sivuuttava. Hän luopui professuurista vain yhden lukukauden jälkeen, jonka jälkeen koko virka siirrettiin pois teologisesta tiedekunnasta. Kasvatustiede ei ollut Stenbäckin ala eikä hänellä ollut pätevyyttä sen akateemiseen opettamiseen. Koulutuskysymyksissä hän muiden samanhenkisten Pohjanmaan pappien kanssa jäi historiaan myös kansakoulun vastustajana.

TeoksetMuokkaa

  • De principiis quibus innituntur ecclesia et theologia christiana. Dissertatio historico-dogmatica. Laurentius Stenbäck, 1844.
  • Om pedagogien och dess närvarande utveckling. Lars Stenbäck, 1855.
  • Kaksi saarnaa. Kustantaja tuntematon, 1880.
  • Kaksi saarnaa. K. F. Kivekäs, 1893.
  • Tytön rukous ; Skokloster ; Kuolemakuvaus ; Huokaus keväällä ; Aamu ; Vanhus. Suom. Irene Mendelin. Kansanvalistus-seura, 1894.
  • Runoja. Suom. Yrjö Weijola. Otava, 1900.
  • Runot, Suom. Jaakko Haavio. WSOY, 1973.

Aiheesta muuallaMuokkaa

Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
  • Eliel Aspelin-Haapkylä: Lauri Stenbäck. Otava, 1917.
  • Aarne Anttila: Lauri Stenbäck runoilijana ja muita tutkielmia. Suomalaisen kirjallisuuden seuran vuosikirja 13, 1954.
  • Lars Stenbäck Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitos
  • Tarja-Liisa Luukkanen: B. O. Lille ja kirkkohistorianopetuksen alkuvaiheet Aleksanterin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Historiallisia tutkimuksia 207. Helsinki: SKS.
  • Tarja-Liisa Luukkanen: Lars Stenbäckin pietistipedagogiikka ja J. V. Snellmanin siitä esittämä kritiikki. Teologinen Aikakauskirja 4/2013.
  • Taustakuvaus virrestä 259.
  • Taustakuvaus virrestä 288.
Tämä kirjailijaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.