Jakov Grot

venäläinen filologi

Jakov Karlovitš Grot (ven. Я́ков Ка́рлович Грот, 27. joulukuuta (J: 15. joulukuuta) 1812 Pietari5. kesäkuuta (J: 24. toukokuuta) 1893 Pietari) oli venäläinen filologi. Vuosina 1840–1852 hän työskenteli Helsingin yliopiston ja vuosina 1852–1862 Pietarin lyseon professorina. Vuonna 1856 Grot nimitettiin Pietarin tiedeakatemian akateemikoksi.[1]

Jakov Grot vuonna 1869.

Grot oli saksalaista alkuperää. Hänen isoisänsä oli seitsenvuotisen sodan aikana muuttanut Venäjälle ja oli luterilainen pappi ja kirjailija sekä harrasti ensimmäisenä Venäjällä henkivakuutusta. Jakov Grotin isä oli finanssiministeriön virkamies. Koulusivistyksensä Grot sai kuuluisassa Tsarskoje Selon lyseossa.[2]

Grot on tutkinut venäjän oikeinkirjoitusta, sanastoa, venäläistä, ruotsalaista ja suomalaista kirjallisuutta sekä Skandinavian kansanperinnettä ja mytologiaa. Hänen tärkeimmät kielitieteelliset teoksensa käsittelevät venäjän kielen oikeinkirjoituksen historiaa ja perusteita. Grotin teoksessa Russkoje pravopisanije (1885) määriteltiin venäjän ortografian normit, joita noudatettiin lähes muuttumattomina vuosien 1917–1918 oikeinkirjoitusuudistukseen saakka.[3]

Grot oli myös merkittävä leksikologi ja leksikografi. Vuonna 1891 alkoi ilmestyä hänen toimittamansa normatiivinen sanakirja Slovar russkogo jazyka. Grotin laatima Slovar k stihotvorenijam Deržavina (1883) oli Venäjän ensimmäinen yksittäisen kirjailijan kieltä kuvaava sanakirja.[4]

Grot osasi hyvin sekä suomea että ruotsia, ja hän käänsi venäjäksi muun muassa Runebergin ja Lönnrotin teoksia[5] sekä otteita Kalevalasta.[6] Hän osallistui myös vuonna 1883 Helsingissä toimintansa aloittaneen Suomalais-Ugrilaisen Seuran perustamiseenlähde?.

Grot tuli 1832 virkamieheksi ministerikomitean kansliaan. Hän julkaisi Sovremennik-nimisessä aikakauskirjassa kirjoituksia ruotsalaisesta kirjallisuudesta. Hänen tekemänsä on Esaias Tegnérin Frithiofin sadun käännös (1841), jonka runoilija Vasili Žukovski luki käsikirjoituksena. Se miellytti Žukovskia suuresti, ja hän suositteli Grotia kreivi Robert Henrik Rehbinderille, joka 1840 otti hänet ministerivaltiosihteeristöön virkamieheksi. Grot nimitettiin 1841 venäjän kielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian ja tilaston professoriksi Suomen yliopistoon. Vuonna 1844 hänestä tuli myös venäjän kielen opetuksen tarkastaja Suomen oppilaitoksissa. Grot osoitti toiminnassaan tunnollisuutta ja tahdikasta älyä sekä lämmintä myötätuntoa kansallista kulttuurityötä kohtaan. Hänet kutsuttiin 1853 kirjallisuuden opettajaksi Pietariin siirrettyyn ja Aleksanterin lyseoksi nimettyyn entiseen oppilaitokseensa.[2][7] sekä samalla johtamaan Aleksanteri II:n poikien Nikolain ja Aleksanterin venäjän ja saksan kielen sekä historian ja maantiedon opetusta.[2]

Grotista tuli 1855 Pietarin tiedeakatemian apulainen, 1858 sen varsinainen jäsen ja 1889 akatemian varapresidentti. Grot oli ruotsalaisen kirjallisuuden ja myöskin Suomen kansanrunouden lämmin ystävä, ja hän julkaisi useita kirjoituksia sekä Ruotsin että varsinkin Suomen kirjallisen elämän alalta ja käännöksiä varsinkin Tegnérin ja Runebergin (muun muassa Hirvenhiihtäjät ja Nadeschda suorasanaisesti) teoksista. Venäjän kielen ja historian opetusta varten hän toimitti ruotsin kielellä venäjän kieliopin ja lukukirjan sekä Handbok i ryska rikets historia (1850–1851). Grotin kirjoitukset Suomen kulttuurioloista ja hänen laaja kirjeenvaihtonsa Pjotr Pletnevin kanssa sisältävät tarkkoja ja arvokkaita havaintoja sivistyselämästämme 1840-luvulla. Venäjän kirjallisuuden historian alalla on Grotin työ ollut huomattava. Hän on oivallisella tavalla julkaissut Gavrila Deržavinin teokset (1864–1883) sekä liittänyt tähän julkaisuun sangen laajan Deržavinin elämäkerran; niinikään Ivaramzinin kirjeet sekä useita Katariina II:ta koskevia tutkimuksia. Hänen monista venäjän kieltä käsittelevistä kirjoituksistaan ovat tärkeimmät hänen esityksensä venäjän kielen äänteistä ja venäläisestä oikeinkirjoituksesta. Grotin aloitteesta alkoi Pietarin tiedeakatemia toimittaa laajaa venäjän kielen sanakirjaa. Hänen kootut teoksensa on julkaissut hänen poikansa Konstantin Grot.[2]

Grotin poikia ovat filosofi Nikolai Grot ja slaavilaisen historian tutkija Konstantin Grot.[8]

LähteetMuokkaa

  1. Bolšaja sovetskaja entsiklopedija slovari.yandex.ru. Viitattu 8.4.2010. (venäjäksi)
  2. a b c d Grot. 1. Jakov Karlovitš G., Tietosanakirja osa 2, palsta 1617–1618, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1910
  3. Russki jazyk. Entsiklopedija, s. 62. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1979. (venäjäksi)
  4. Russki jazyk. Entsiklopedija, s. 63. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1979. (venäjäksi)
  5. Den resonliga Fritänkaren. Nr. 101 Advent 2001
  6. Perunitsa: Kalevala. Karelo-finski narodnyi epos perunica.ru. Viitattu 9.4.2010. (venäjäksi)
  7. A. P. Kupaygorodskaya: Saint Petersburg Encyclopaedia encspb.ru. The Likhachev Foundation. Viitattu 20.4.2020. (englanniksi)
  8. Grot. 2. Nikolai Jakovlevitš G. ja 3. Konstantin Jakovlevitš G., Tietosanakirja osa 2, palsta 1618, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1910

Aiheesta muuallaMuokkaa