Avaa päävalikko

Leksikologia eli sanasto-oppi tutkii sanojen alkuperää (etymologia), esineiden ja asioiden nimitysperusteita (onomasiologia) ja sanaston kuvauksen ja esittämisen periaatteita (leksikografia). Käytännössä leksikografi on sanakirjankirjoittaja.

Leksikologiassa voidaan tutkia myös, mitä elementtejä sanastossa on. Tällöin leksikaalisessa morfologiassa tutkitaan sananmuotoja ja leksikaalisessa semantiikassa tutkitaan sananmuotojen merkityksiä.

Yleensä leksikologiassa tutkimuskohteena on yleiskieli tai jokin murre, mutta kun kohteena jonkin ammattialan sanasto, kyseessä on oppisanasto. Yleiskielen sanastotyössä työ lähtee sanasta (materiaalista), jonka sisältö pitää selittää. Ammattikielen sanastotyössä lähtökohtana on käsite, jolle pitää löytää sopiva sana (termi) ja määritelmä. Termillä on aina tarkkarajainen merkitys päinvastoin kuin yleiskielen sanalla, jolla voi olla hyvinkin rönsyilevä merkitys. Terminologisessa sanastotyössä käsiteanalyysi on välttämätön työvaihe.

Esimerkiksi käsi-sana on etymologisen tutkimuksen mukaan suomalais-ugrilainen sana, minkä takia sen alkuperäinen motivaatio on täysin hämärän peitossa. Ymmärtämistä tarkoittava sana käsittää on saanut merkityksensä konkreettisesta käsin kiinni ottamisesta, esimerkiksi varas on voitu käsittää. Onomasiologinen tutkimus tuo tietoon, että tämä konkreettinen tekeminen on muuttunut abstraktiseksi älyllä ja tietoisuudella kiinni ottamiseksi, eli nykyään sanaa käsittää voidaan käyttää vitsin tai tehtävän ymmärtämisestä tai vaikkapa jonkin ryhmän koon ilmaisemisesta (Ryhmä käsitti 1 488 jäsentä).

Leksikografiassa nämä tiedot esitetään jonkin periaatteen mukaisesti. Esimerkiksi etymologisessa sanastossa tai sanakirjassa hakusanana on käsi, jonka alaluvussa esitetään johdokset (käsittää, käsite, käsitys, kättely, kätevä ja niin edelleen). Niin sanotussa tavallisessa sanastossa sekä käsi että käsittää ovat omina hakusanoinaan yleensä ilman mitään viittausta toisiinsa. Lisäksi periaatteena voi olla esimerkiksi mainita jokaisen sanan sanaluokka.

Yksikielisessä terminologisessa sanastossa termi on selitettynä (laveasti) toisin sanoin. Kaksi- tai useampikielisessä sanastossa termille annetaan vain yksisanainen vastine. Usein kahden kielen termit eivät kuitenkaan täysin vastaa toisiaan, jolloin joudutaan yhden kielen termi selittämään toisella kielellä hyvinkin laajasti. Tällöin jälleen joudutaan pohtimaan sanakirjan leksikografista puolta, kuten mikä on monikielisen termisanaston niin sanottu normikieli, jonka suhteessa sanat pitää selittää muilla kielillä.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Tyysteri, Laura & Lehtosalo, Kaisa: Hyvä sanakirja – tieteellisiä, käytännöllisiä ja eettisiä näkökulmia leksikografiaan. Suomen kieli ja suomalais-ugrilainen kielentutkimus, Turun yliopisto, 2014.

Katso myösMuokkaa