Gavrila Deržavin

Vladimir Borovikovski: Gavrila Deržavin.

Gavrila Romanovitš Deržavin (ven. Гаврила Романович Державин, 14. heinäkuuta (J: 3. heinäkuuta) 1743 Kazan20. heinäkuuta (J: 8. heinäkuuta) 1816 Zvanka) oli Venäjän suurin runoilija ennen Puškinia[1].

ElämäMuokkaa

 
14-vuotias Puškin lausuu runon vanhan Gavrila Deržavinin edessä. Maalaus Ilja Repin, 1911

Deržavin syntyi Kazanissa ja siellä hänet myös koulutettiin. Hän nousi elämänsä aikana tavallisesta sotilaasta valtakunnan ylimpiin virkoihin Katariina Suuren aikana. Hän toimi kuvernöörinä Aunuksessa 1784, Tambovissa 1785, keisarinnan henkilökohtaisena sihteerinä 1791, kauppakollegion johtajana 1794 ja oikeusministerinä 1802. Hän jäi eläkkeelle 1803 ja vietti loppuelämänsä Zvankassa lähellä Novgorodia kirjoitellen idyllejä ja anakreonttisia runoja. Hänet haudattiin Hutynin luostariin Zvankan lähelle. Neuvostoliiton aikana hänet haudattiin uudelleen Novgorodin kremliin ja myöhemmin taas Hutyniin.lähde?

Deržavin polveutui vanhasta tataarilaisesta suvusta. Käytyään kolme vuotta lukiota Kazanissa hänen täytyi 1762 lähteä sotamieheksi Preobrazenskin kaartiin. Kaksitoista vuotta hän eli keskellä suurta raakuutta ja hurjastelua ja lueskeli öisin saksalaista ja venäläistä runoutta. Koska hän oli Kazanista kotoisin hän upseeriksi ylennyttyään pääsi kenraali Aleksandr Bibikovin mukaan vuosiksi 1773−1776 Itä-Venäjälle, kun Bibikov oli siellä Jemeljan Pugatšovin kapinaa kukistamassa. Siellä hän kirjoitti "Tsitalagain vuoren luona (Saratovin kuvernementissa) sepitetyt ja käännetyt oodinsa". Vuonna 1777 hänet nimitettiin Venäjän senaatin virkamieheksi, mutta hän joutui riitaan yliprokuraattorin, ruhtinas Aleksandr Vjazemskin kanssa. Deržavin sai virkaeron. Hänet määrättiin pian Aunuksen kuvernööriksi, josta toimesta hän vuoden päästä siirrettiin Tambovin kuvernööriksi. Runoilijan into epäkohtien parantamisessa ei miellyttänyt ylempiä, ja häntä vastaan nostettiin oikeudenkäynti, joka kuitenkaan ei johtanut mihinkään tulokseen. Eräs Deržavinin runo tuotti hänelle kuitenkin hovin suosion uudestaan. Vuonna 1791 hänet nimitettiin keisarinnan valtiosihteeriksi. Aleksanteri I:n aikana hän oli 1802−1803 oikeusministerinä.[1]

TuotantoMuokkaa

Deržavin tunnetaan parhaiten oodeistaan,lähde? joista tärkeimmät "На смерть князя Мещерского" (1779), "Oodi Felicialle" (1784), "Jumala" (1785) ja "Vesiputous" (1794). Hän on myös sanaillut laulun Grom pobedy, razdavaisja!.

Deržavin oli Venäjän suurin runoilija 1700-luvulla. Hänen tyylinsä on paljon yksinkertaisempi ja samalla sirompi kuin hänen edeltäjiensä. Hän käyttää kansanomaisia runokuvia ja ottaa aiheensa venäläisestä elämästä. Oltuaan ensin Mihail Lomonosovin jäljittelijä hän joutui vuodesta 1779 sivistyneiden pietarilaisten ystäviensä, varsinkin sen aikaisen hienoimman kirjallisuusarvostelijan ruhtinas Nikolai Lvovin vaikutuksen alaiseksi ja hänen esikuvansa runoilijana on Horatius. Vuosisadan lopulla hän joutui kuten monet muut samanaikaiset kirjailijat Ossianin runojen voimakkaan vaikutuksen alaiseksi jäljitellen samalla myöskin Anakreonia. Suurta huomiota herätti hänen 1783 ilmestynyt runonsa "Felitsa", siro Katariina II:n ylistely. Sen kautta runoilija saavutti keisarinnan erityisen suosion, jonka hän kuitenkin myöhemmin menetti. Deržavin joutui uudestaankin keisarinnan erityisen huomion kohteeksi, mutta turhaan Katariina sai enää odottaa uusia ylistyksiä, sillä totuutta rakastava runoilija oli hovielämän varjopuolet nähtyään kovin kylmennyt. Muutamat Deržavinin oodeista ja runoista, kuten "Jumala" (1784) ja "Koski" (1794) ovat säilyttäneet arvonsa venäläisessä runoudessa. Deržavinin myöhemmällä iällään kirjoittamat näytelmät eivät ole erityisen merkittäviä. Sitä vastoin huomattavia ovat hänen runoihinsa tekemät selitykset (1809−1810) ja Muistelmat (ilmestynyt vasta 1859).[1]

Jakov Grot on toimittanut Deržavinin kootut teokset (1864−1883) ja kirjoittanut tämän elämäkerran (1880).[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Deržavin, Gavriil Romanovitš, Tietosanakirja osa 2, palsta 258, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1909