Wikipedia

Työväenpuolue (Yhdistynyt kuningaskunta)

brittiläinen sosiaalidemokraattinen puolue
(Ohjattu sivulta Labour-puolue)
Hakusana ”Labour” ohjaa tänne. Myös Irlannin Työnväenpuolue tunnetaan samalla nimellä.

Työväenpuolue eli Labour-puolue (The Labour Party) on toinen Britannian kahdesta pääpuolueesta konservatiivipuolueen ohella. Aatteeltaan se on keskusta-vasemmistolainen ja sosiaalidemokraattinen. Työväenpuolue on ollut Britannian hallituksen johdossa vuosina 1924, 1929–1931, 1945–1951, 1964–1970, 1974–1979 ja 1997–2010. Puoluetta ovat edustaneet pääministerit Ramsay MacDonald, Clement Attlee, Harold Wilson, James Callaghan, Tony Blair, Gordon Brown ja Keir Starmer. Hallituksessa olevan puolueen puheenjohtaja on vuodesta 2020 alkaen ollut Keir Starmer.[4]

Työväenpuolue
Labour Party

Perustettu 1900
Puheenjohtaja Keir Starmer
Ideologia
Poliittinen kirjo keskusta-vasemmisto
Värit punainen
Alahuone[2]
411 / 650
Ylähuone[3]
172 / 775
Kansainväliset jäsenyydet – Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue
– Sosialistinen internationaali
Nuorisojärjestö Young Labour
Opiskelijajärjestö Labour Students
Kotisivu www.labour.org.uk

Työväenpuolue kuuluu Sosialistiseen internationaaliin[5] ja Euroopan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen[6].

Historia

muokkaa

Varhaiset vaiheet

muokkaa

Britannian työväenpuolue on perustettu 27. helmikuuta 1900 Lontoossa. Sen alkuperäinen nimi oli Labour Representation Committee, ja sen toiminta oli työväenliikkeen tukemien parlamenttiehdokkaiden kannattamista. Saatuaan 29 paikkaa ryhmän parlamentin jäsenet päättivät ottaa nimen The Labour Party vuonna 1906. Vuonna 1908 Labour liittyi Toiseen internationaaliin.[7]

Labour muodosti ensimmäisen vähemmistöhallituksensa liberaalipuolueen tuella tammikuussa 1924 pääministerinään Ramsay MacDonald. Konservatiivit kuitenkin palasivat valtaan kuusi kuukautta myöhemmin Daily Mailin julkaistua väärennetyn muka Neuvostoliiton johdolta työväenpuolueelle osoitetun kirjeen (Zinovjev-kirje) neljä päivää ennen vaaleja.

Toukokuun 1929 vaaleissa Labour sai jälleen enemmistön alahuoneessa ja MacDonald muodosti toisen hallituksensa liberaalien tuella. Vuoden 1931 talouskriisin jälkeen MacDonald ja osan ministereistä meni hallitukseen konservatiivien ja liberaalien kanssa ja puolue hajosi kahtia. Suurin osa puolueesta jäi oppositioon. MacDonaldin ”National Labour” menetti nopeasti kannatustaan, ja opposition työväenpuolue keräsi entisen tukensa muodostaen Winston Churchillin konservatiivien kanssa toukokuussa 1940 sota-ajan koalitio­hallituksen.

Toisen maailmansodan jälkeinen kausi

muokkaa

Sodan päätyttyä Euroopassa toukokuussa 1945 työväenpuolue vetäytyi hallituksesta ja sai heinäkuun 1945 vaaleissa murskavoiton, 46 prosenttia äänistä ja 146 paikan enemmistön.

Clement Attleen muodostama hallitus aloitti kansallistamistoimet ottaen keskuspankki Bank of Englandin, hiilen, sähkön, kaasun, rautatie- ja terästeollisuuden valtion haltuun, ja pyrki kehittämään hyvinvointivaltiota. Vuonna 1948 luotu kansallinen terveydenhuolto National Health Service on pysyvimpiä saavutuksia tuolta ajalta. Hallitus jakaantui puolustusmenojen vuoksi, joihin meni Korean sodan aikana jopa kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Työväenpuolue sai vuoden 1951 parlamenttivaaleissa enemmän ääniä kuin konservatiivit, mutta hävisi paikkamäärissä.

1950- ja 1960-luvut puolue oli jakaantuneina perinteisempiin sosialisteihin ja maltillisempaan haaraan. Tämä hajaannus piti työväenpuolueen pois vallasta 13 vuotta. Vuoden 1966 parlamenttivaaleissa työväenpuolue sai vaalivoiton ja 97 paikan enemmistön parlamenttiin. Työväenpuolueen saama äänimäärä oli ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1951 vaalien yli 13 miljoonaa.[8]

Kriisejä ja kohua 1970-luvulla

muokkaa
 
Työväenpuolueen pitkäaikainen puheenjohtaja Harold Wilson oli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 1964–1970 ja uudelleen 1974–1976. Kuva vuodelta 1967.

Konservatiivihallituksen ajauduttua kannatustaan vahingoittaviin skandaaleihin työväenpuolue palasi hallitukseen Harold Wilsonin johdolla 1964 ja pysyi vallassa vuoteen 1970 asti. Tällä hallituskaudellaan se muun muassa laillisti homoseksuaalisuuden ja lakkautti kuolemanrangaistuksen. Wilsonin hallitus hävisi niukasti 1970 vaalit Edward Heathin konservatiiveille, mutta palasi valtaan 1974.

1970-luku talouskriiseineen osoittautui katastrofaaliseksi. Britannia joutui turvautumaan Kansainvälisen valuuttarahaston apuun talousvaikeuksissaan, ja lainan ehtojen mukaan omaksumaan työväenpuolueen suunnitelmaa vapaamman talousohjelman. 1970-lukua riivasivat myös laajat lakot ja ammattijärjestöjen taisteluhaluisuus. Puolueen kannatus laski tasaisesti koko vuosikymmenen ajan.

Vuonna 1976 Harold Wilson jäi eläkkeelle, ja hänet korvasi James Callaghan. Skotlannin edustajat osoittivat tyytymättömyytensä luvatun Skotlannin parlamentti -hankkeen hitaaseen edistymiseen, ja kaksi edustajaa erosi puolueesta. Vuonna 1977 puolue joutui menemään liberaalien kanssa Lib-Lab-liittoon hallituspaikkansa turvaamiseksi, mutta kärsi jo vuonna 1979 vaalitappion Margaret Thatcherin konservatiivipuolueelle.

Paitsiossa Thatcherin konservatiivien kautena

muokkaa

Vaalitappio aiheutti tyytymättömyyttä ja työväenpuolue jakautui kahteen siipeen. Vuonna 1981 puolueesta irtosi oikeistolaisempi ryhmä, joka muodosti uuden sosiaalidemokraattisen puolueen. Se liittoutui vanhan liberaalipuolueen jäänteiden kanssa 1988 ja ne muodostivat Liberaalidemokraattisen puolueen.

Vasemmistosiiven jäätyä jäljelle työväenpuolue ehdotti 1983 vaaliohjelmassaan laajaa teollisuuden kansallistamista, eroamista Euroopan yhteisöstä ja Britannian ydinaseista luopumista. Puolueen veteraanipoliitikko Gerald Kaufman kuvasi ohjelmaa ”historian pisimmäksi itsemurhaviestiksi”. Samaan aikaan Thatcherin hallitus oli kansansuosionsa huipulla Falklandin sodan voiton jälkeen.

Puolueen kärsittyä massiivisen tappion se joutui uudistumaan ja siirtyi politiikassaan keskustaa kohti. Puolueelle koitti pitkä oppositiokausi sen hävittyä vaalit vuosina 1987 ja 1992. Vuoden 1992 häviön jälkeen puolueen johtoon nousi John Smith. Hän muutti sääntöjä siten, että ammattiyhdistysliikkeen valta ehdokkaiden valintaan väheni. Smith kuoli yllättäen sydänkohtaukseen toukokuussa 1994.

Valtaanpaluu Tony Blairin aikana

muokkaa
 
Toisen kauden pääministeri Tony Blair (vas.) Naton ja Venäjän välisessä kokouksessa Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin kanssa vuonna 2002.

Smithin jälkeen puolueen johtoon nousi Tony Blair. Hänen johdollaan puolueen ohjelmasta poistettiin sinne 1918 lisätty tavoite tuotannon tekijöiden yhteisestä omistuksesta. Blair kuvasi ideologiaansa keskitieksi (Third Way; kolmas tie) Thatcherin ajan uusliberalismin ja sosialismin välillä. Yksi suosituimmista ajettavista asioista oli uusi vähimmäispalkkalaki. Puolue itse brändättiin nimellä New Labour vaalikampanjassa. Labour sai lisää kannattajia keskiluokasta sitoutuessaan pitämään menot edellisen hallituksen tasolla ja olemaan koventamatta verotusta.

Toukokuussa 1997 työväenpuolue voitti vaalit ja nousi valtaan. Yksi ensimmäisistä toimista oli antaa keskuspankille vapaus asettaa korkotaso. Menot pidettiin edellisen hallituksen tasolla huolimatta puolueen radikaalimman siiven vaatimuksista.

Puolue voitti selvästi myös vuoden 2001 parlamenttivaalit, ja ensimmäistä kertaa historiassaan työväenpuolue pystyi pysymään vallassa kaksi kokonaista perättäistä hallituskautta. Toisella kaudella menoja lisättiin etenkin terveydenhuoltoon ja koulutukseen.

Työväenpuolueen politiikka piti Yhdistyneen kuningaskunnan Yhdysvaltain läheisenä liittolaisena. Blair suostutteli Bill Clintonin ottamaan aktiivisemman roolin Bosniassa 1999. Maa oli myös Yhdysvaltain ainoa merkittävä liittolainen vuoden 2003 Irakin sodassa. Kysymys sodan oikeutuksesta vaikutti merkittävästi Blairin kannatukseen seuraavissa vaaleissa.

Vuoden 2005 vaalissa työväenpuolue menetti merkittävästi kannatustaan, mutta saavutti 356 paikkaa, kun konservatiivit saivat 197 ja liberaalidemokraatit 62 paikkaa.

Gordon Brownin johdolla oppositioon, Ed Miliband ja Jeremy Corbyn

muokkaa
 
Parlamenttivaaleissa 2017 valitut edustajat. Punaisella kuvattuna työväenpuolue, joka sai vaaleissa 232 paikkaa. Joka vaalipiiristä valitaan yksi edustaja.

Puolueen tulevasta johtajasta ehdittiin keskustella jo vuosia, kunnes Blairia seurasi valtiovarainministeri Gordon Brown kesäkuussa 2007.[9] Brown tuli samalla myös pääministeriksi, mutta hävisi vuoden 2010 hajotusvaaleissa konservatiiveille ja Työväenpuolue joutui oppositioon. Tämän jälkeen Brown erosi puheenjohtajan paikalta ja hänen seuraajakseen valittiin vasenta laitaa edustanut Ed Miliband. Miliband erosi kevään 2015 vaalitappion jälkeen, ja kansanedustajien täyte-ehdokkaaksi valitsema laitavasemmistolainen Jeremy Corbyn valittiin yllättäen puheenjohtajaksi syksyllä 2015. Työväenpuolue sai myös lisää paikkoja vuoden 2017 vaaleissa, vaikkei yltänytkään enemmistöön.

Swansean yliopiston ja Sunday Times -lehden selvityksen mukaan lähes 6 500 venäläistä Twitter-tiliä, ainakin osa botteja, ylisti Corbyniä ja arvosteli konservatiiveja tavoitteena vaikuttaa vuoden 2017 parlamenttivaaleihin.[10] Ne tavoittivat miljoonia äänestäjiä yrityksessään kääntää vaalien voitto työväenpuolueelle.[11] Vaaleissa konservatiivit menettivät 12 paikkaa ja joutuivat ottamaan tuekseen Pohjois-Irlannin demokraattisen unionistipuolueen (DUP) jatkaakseen vallassa.[12]

Helmikuussa 2019 työväenpuolueen parlamentin edustajien määrä aleni 249 edustajaan, kun siitä erosi omaksi ryhmäkseen seitsemän edustajaa, jotka ottivat nimekseen Itsenäinen parlamenttiryhmä. Ryhmä syyttää työväenpuoluetta fanaattisuudesta, äärivasemmistolaisuudesta, juutalaisvastaisuudesta ja brexitiin liittyvästä petoksesta. Kyseessä on suurin edustajien ero työväenpuolueesta vuoden 1981 jälkeen.[13]

Vuoden 2019 joulukuussa käytiin aikaistetut parlamenttivaalit Brexitin vuoksi. Ne olivat Corbynin kannalta elämän ja kuoleman vaalit. Konservatiivipuolue voitti selvällä enemmistöllä, ja työväenpuolue koki murskatappion. Tulos oli työväenpuolueen huonoin sitten vuoden 1935. Syynä heikkoon tulokseen pidettiin Corbynin liian vasemmistolaista linjaa ja epäselvää EU-kantaa. Corbyn ilmoittikin eroavansa tehtävästään.[4]

Paluu maltilliseen vasemmistolaisuuteen

muokkaa

Laitavasemmistolaisena pidetyn Corbynin jälkeen puolueen puheenjohtajaksi nousi huhtikuussa 2020 maltillinen sosiaalidemokraatti Keir Starmer. Tämä voitti puheenjohtajavaalissa ylivoimaisesti ”corbynilaisen” Rebecca Long-Baileyn ja oikeistodemari Lisa Nandyn. Starmer on toisen kauden kansanedustaja, joka on tullut tunnetuksi myös ihmisoikeusjuristina.[4]

Starmerin johdolla työväenpuolue voitti vuoden 2024 parlamenttivaalit ja saavutti historansa toiseksi suurimman paikkamäärän alahuoneessa.

Irlannin-politiikka

muokkaa

Labour on tukenut Irlannin yhtenäisyyttä jo vuosia. Aiemmin puolue ei hyväksynyt Pohjois-Irlannin asukkaiden jäsenhakemuksia, vaan ohjasi heidät Pohjois-Irlannin sosiaalidemokraattisen ja työväenpuolueen (SDLP) riveihin. Vuonna 2003 puolueessa päädyttiin kuitenkin muuttamaan sääntöjä, sillä lakiteknisesti jäsenhakemusten hylkääminen asuinpaikan perusteella oli heikosti perusteltavissa.[14] Puolue ei edelleenkään osallistu vaaleihin Pohjois-Irlannissa.

Puheenjohtajat

muokkaa

Vaalimenestys parlamenttivaaleissa

muokkaa
Vaalit Puheenjohtaja[15][16] Ääniä Ääniosuus % Paikkoja
1900 Hardie, KeirKeir Hardie 62 698 1,8
2 / 670

[17]

1906 321 663 5,7
29 / 670

[18]

tammikuu 1910 Henderson, ArthurArthur Henderson 505 657 7,6
40 / 670

[19]

joulukuu 1910 Barnes, George NicollGeorge Nicoll Barnes 371 802 7,1
42 / 670

[20]

1918 Adamson, WilliamWilliam Adamson 2 245 777 20,8
57 / 707

[21][22][23]

1922 Clynes, J. R.J. R. Clynes 4 237 349 29,7
142 / 615

[22][24]

1923 MacDonald, RamsayRamsay MacDonald 4 439 780 30,7
191 / 615

[22][25]

1924 5 489 087 33,3
151 / 615

[22][26]

1929 8 370 417 37,1
287 / 615

[27][22][28]

1931 Henderson, ArthurArthur Henderson 6 649 630 30,9
52 / 615

[22][29]

1935 Attlee, ClementClement Attlee 8 325 491 38,0
154 / 615

[22][30]

1945 11 967 746 48,0
393 / 640

[22]

1950 13 266 176 46,1
315 / 625

[22]

1951 13 948 883 48,8
295 / 625

[22]

1955 12 405 254 46,4
277 / 630

[22]

1959 Gaitskell, HughHugh Gaitskell 12 216 172 43,8
258 / 630

[22]

1964 Wilson, HaroldHarold Wilson 12 205 808 44,1
317 / 630

[22]

1966 13 096 629 48,0
364 / 630

[22]

1970 12 208 758 43,1
288 / 630

[31][22]

helmikuu 1974 11 645 616 37,2
301 / 635

[22]

lokakuu 1974 11 457 079 39,3
319 / 635

[22]

1979 Callaghan, JamesJames Callaghan 11 532 218 36,9
269 / 635

[22]

1983 Foot, MichaelMichael Foot 8 456 934 27,6
209 / 650

[32]

1987 Kinnock, NeilNeil Kinnock 10 029 807 30,8
229 / 650

[33]

1992 11 560 484 34,4
271 / 651

[34]

1997 Blair, TonyTony Blair 13 518 167 43,2
418 / 659

[35]

2001 10 724 953 40,7
412 / 659

[36]

2005 9 552 436 35,2
355 / 646

[37]

2010 Brown, GordonGordon Brown 8 606 517 29,0
258 / 650

[38]

2015 Miliband, EdEd Miliband 9 347 324 30,4
232 / 650

[39][40]

2017 Corbyn, JeremyJeremy Corbyn 12 877 918 40,0
262 / 650

[41]

2019 10 269 051 32,1
202 / 650

[42]

2024 Starmer, KeirKeir Starmer 9 686 329 33,7
411 / 650


Lähteet

muokkaa
  1. ↑ United Kingdom Parties and Elections in Europe. 2015. Viitattu 5.5.2015. (englanniksi)
  2. ↑ State of the parties Britannian parlamentti. Viitattu 7.7.2024. (englanniksi)
  3. ↑ Lords membership Britannian parlamentti. Viitattu 7.7.2024. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Työväenpuolue sai uuden johtajan: Näyttävän juristinuran tehnyt Keir Starmer korvaa Corbynin – Boris Johnson kutsui opposition heti koronayhteistyöhön hs.fi. 4.4.2020. Viitattu 5.4.2020.
  5. ↑ http://www.socialistinternational.org/viewArticle.cfm?ArticlePageID=931
  6. ↑ http://www.pes.org/en/parties/labour-party-0 (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ Vahteri, Antti: Työväen kansainvälinen sosialistinen järjestö. Lyhyt katsaus sen vaiheisiin, s. 47. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1927.
  8. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 118. Otava, 1966.
  9. ↑ Brown nousi Labourin johtoon yle.fi. 24.6.2007.
  10. ↑ Selvitys: Venäjään yhdistetyt Twitter-tilit ilmaisivat tukeaan työväen­puolueelle vaikuttaakseen Britannian vaaleihin Helsingin Sanomat. 29.4.2018.
  11. ↑ Exposed: Russian Twitter bots tried to swing general election for Jeremy Corbyn The Sunday Times. 29.4.2018. (englanniksi)
  12. ↑ Britanniassa May jatkaa pääministerinä, muodostaa hallituksen Pohjois-Irlannin DUP:n kanssa Kaleva. 9.6.2017.
  13. ↑ Kokkonen, Yrjö: Britannian työväenpuolue rakoilee – seitsemän kansanedustajaa lähti ovet paukkuen yle.fi. 18.2.2019. Viitattu 22.8.2019.
  14. ↑ Labour NI ban overturned BBC News. 1.10.2003. Viitattu 1.9.2009. (englanniksi)
  15. ↑ (2005) A Short History of the Labour Party, 12th, New York: Palgrave Macmillan, 210. ISBN 1-4039-9313-0. 
  16. ↑ "A quick guide to Labour's leaders", 23 September 2016. 
  17. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 1. ISBN 0-333-17154-3. 
  18. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 7. ISBN 0-333-17154-3. 
  19. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 14. ISBN 0-333-17154-3. 
  20. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 23. ISBN 0-333-17154-3. 
  21. ↑ Representation of the People Act 1918 parliament.uk.
  22. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r UK Election Statistics: 1918–2023 A Long Century of Elections researchbriefings.files.parliament.uk. 9 August 2023.
  23. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 27. ISBN 0-333-17154-3. 
  24. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 35. ISBN 0-333-17154-3. 
  25. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 44. ISBN 0-333-17154-3. 
  26. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 54. ISBN 0-333-17154-3. 
  27. ↑ On this day in May 1929 women vote in general election on same terms as men parliament.uk. 30 May 2018.
  28. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 69. ISBN 0-333-17154-3. 
  29. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 89. ISBN 0-333-17154-3. 
  30. ↑ Craig, F.W.S. (1975). British General Election Manifestos 1900–1974. London: Macmillan, 101. ISBN 0-333-17154-3. 
  31. ↑ 1969 Representation of the People Act parliament.uk.
  32. ↑ General Election Results 9 June 1983 parliament.uk.
  33. ↑ General Election Results 1987 parliament.uk.
  34. ↑ General Election Results parliament.uk.
  35. ↑ General Election results 1 May 1997 researchbriefings.files.parliament.uk. 29 March 2001.
  36. ↑ General Election results 7 June 2001 researchbriefings.files.parliament.uk. 18 June 2001.
  37. ↑ General Election 2005 researchbriefings.files.parliament.uk.
  38. ↑ General Election 2010 researchbriefings.files.parliament.uk. 2 February 2011.
  39. ↑ "UK 2015 general election results in full", The Guardian, 7 May 2015. 
  40. ↑ General Election 2015 researchbriefings.files.parliament.uk. 28 July 2015.
  41. ↑ General Election 2017: results and analysis researchbriefings.files.parliament.uk. 29 January 2019.
  42. ↑ General Election 2019: results and analysis researchbriefings.files.parliament.uk. 28 January 2020.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Työväenpuolue_(Yhdistynyt_kuningaskunta)&oldid=22497465”