Avaa päävalikko

Lääkäri on Suomessa vähintään lääketieteen lisensiaatin (lyh. lääket. lis. ja LL[1]) tai ulkomailla vastaavan koulutuksen saanut terveydenhuollon ammattilainen, laillistettu ammattihenkilö. Suomessa terveydenhuoltoa valvoo ja lääkärinoikeudet antaa Valvira.[2] Kunnallisella tai julkisella sektorilla toimiessa lääkärit ovat useimmiten viranhaltijoita, joilla on virkavelvollisuuksia. Lääkärin ammatti on perinteisesti ollut hyvin arvostettu Suomessa, jopa niin että eräässä Suomen Kuvalehden julkaisemassa ammattien arvostusta käsitelleessä haastattelututkimuksessa kymmenen kärjessä oli seitsemän ammattia, joissa sana lääkäri oli mukana.

Lainsäädännön mukaan lääkäri vastaa lääketieteellisestä tutkimuksesta ja hoidosta. Hoidosta päättää potilas yhteistyössä hoidosta vastaavan lääkärin kanssa. Lääkäri toimii hoitotiimin johtajana ja vastaa antamastaan ja tiimin antamasta hoidosta. Lääkäri on vastuussa tekemisistään ensisijaisesti potilaalle.

Sisällysluettelo

KoulutusMuokkaa

Lääkärikoulutusta annetaan Suomessa Helsingin, Turun, Tampereen, Itä-Suomen (Kuopion kampus) ja Oulun yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa. Lääkärin peruskoulutus Suomessa on lääketieteen lisensiaatin tutkinto. Koulutus kestää kuusi vuotta ja sen laajuus on vähintään 360 opintopistettä (250 opintoviikkoa), joka on käytännössä lähes kokonaisuudessaan pakollista opetusta. Valinnaisia opintoja on tiedekunnasta riippuen enimmillään muutamia kymmeniä opintopisteitä.

Koulutuksen kahden ensimmäisen vuoden aikana (prekliininen vaihe) opiskellaan muun muassa terveen ihmiskehon rakennetta ja toimintaa, farmakologiaa, biokemiaa, kehitysbiologiaa, histologiaa sekä solu- ja molekyylibiologiaa. Prekliininen vaihe on luonteeltaan melko teoreettista ja tapahtuu pitkälti irrallaan potilaskontakteista. Ensimmäisten kahden tai kahden ja puolen vuoden jälkeen opiskelija saa arvonimen lääketieteen kandidaatti (lyh. lääket. kand. ja LK), mutta ei tutkintoa. Opintojen toisessa vaiheessa (kliininen vaihe) opiskellaan käytännön lääkärin työssä tarvittavia taitoja, potilastyötä ja sairauksien diagnosointia ja hoitoa käytännössä. Kliininen koulutus ja harjoittelu tapahtuu lähinnä opetussairaalassa.

Peruskoulutuksen rakenne vaihtelee hieman eri tiedekuntien kesken: osassa on käytössä perinteisempi malli, jossa eri oppiaineet ovat omia kokonaisuuksiaan, kun taas toisissa tiedekunnissa opetusta on integroitu oppiaineiden ja kliinisten ja prekliinisten opintojen välillä. Helsingin yliopistossa on maan ainoa ruotsinkielinen opintolinja, jolle hyväksytään 5 % lääkärikoulutukseen otettavien opiskelijoiden määrästä.

Peruskoulutuksen jälkeen lääkäri anoo Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastolta (Valvira) laillistamista eli oikeutta harjoittaa ammattia laillistettuna lääkärinä toisen johdon ja valvonnan alaisena. Jotta lääkäri voisi harjoittaa ammattiaan itsenäisesti, hänen tulee EU-säännösten mukaan suorittaa peruskoulutuksen lisäksi kolmivuotinen perusterveydenhuollon lisäkoulutus (eurovaihe).

Lisäkoulutukseen kuuluu käytännön lääkärinä työskentelyä sairaalassa ja terveyskeskuksessa sekä pieni määrä terveydenhuollon hallinnon koulutusta. Toukokuun alusta 2011 lähtien valmistuneen lääkärin on tullut suorittaa yleislääkärin erityiskoulutus eli YEK. Se vastaa entistä perusterveydenhuollon lisäkoulutusta eli ns. eurovaihetta ja mahdollistaa lääkärinä toimimisen EU/ETA-alueella. Tämä YEK kestää Suomesta tai Belgiasta valmistuneille lääketieteen lisensiaateille kaksi vuotta, kun taas muille kolme vuotta. Vuoden ero johtuu tutkintojen välisestä erosta. Esimerkiksi Latvian (Riian) tai Tarton yliopistojen lääketieteellisestä valmistunut on tutkinnoltaan maisteria vastaava MD ("Medical Doctor"), joka vastaa Ruotsin yliopistojen lääketieteellisestä valmistuneen läkarexamenia. EU/ETA-alueelta valmistuneet lääkärit ovat muuten samalla viivalla Suomesta valmistuneiden kanssa.

ErikoistuminenMuokkaa

Suuri osa lääkäreistä jatkaa kouluttautumista erikoislääkäriksi. Erikoisaloja on Suomessa 50, ja koulutuksen kesto on viisi tai kuusi vuotta.[3] Erikoistumisalat voi jaotella esimerkiksi operatiivisiin (kirurgia ja sitä tukevat alat) ja konservatiivisiin (muun muassa sisätaudit) aloihin. Erikoistumiskoulutus sisältää lähinnä käytännön työntekoa sairaalalääkärinä, esitelmiä ja teoriakoulutusta.

Erikoistumisen lisäksi lääkäri voi suorittaa lisäansiona erityispätevyyden tai lisäkoulutuksen, joiden tarkoituksena on täydentää lääkärin koulutusta suppealla osa-alueella. Suomen Lääkäriliitto valvoo ja koordinoi erityispätevyysjärjestelmää, yliopistot lisäkoulutusta.[4] Ammatillisen jatkokoulutuksen ohella lääkäri voi suorittaa tieteellisen jatkotutkinnon väittelemällä lääketieteen tohtoriksi (lyh. lääket. toht. ja LT[1]). Helsingin yliopiston vanhempi tutkintonimitys on lääketieteen ja kirurgian tohtori (lyh. lääket. ja kir. toht. ja LKT[1]), joka on viimeksi myönnetty Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan promootiossa vuonna 1999. Lääkärikouluttautumisen aloittamisesta erikoislääkärin oikeuksien saamiseen menee vähintään 11 vuotta.

TyönkuvaMuokkaa

Lääkärin työnkuva vaihtelee toimipisteestä ja erikoisalasta riippuen. Lääkäri voi toimia perusterveydenhuollossa eli terveyskeskuksessa tai sairaalassa. Terveyskeskuslääkärin työ on monenlaisten sairauksien ja vaivojen ensikohtaamista. Vaikeammat sairaudet ja vammat vaativat erikoissairaanhoidon kannanottoa, jonne potilaat lähetetään perusterveydenhuollon lääkärin lähetteellä. Erikoissairaanhoidon lääkäri on yleensä erikoistumassa tai erikoistunut jollekin erikoisalalle ja tekee pääsääntöisesti tälle erikoisalalle kuuluvien tautitilojen kanssa töitä. Yhteistyö eri erikoisalojen ja ammattiryhmien kesken on avainasemassa hyvän potilashoidon saavuttamiseksi. Sairaaloissa on useiden eri erikoisalojen vastaanottoja eli poliklinikoita ja vuodeosastoja.

PalkkausMuokkaa

Lääkärien palkka muodostuu peruspalkasta sekä erilaisista lisistä. Lääkärien peruspalkka Suomessa ikä- ja muine lisineen on keskimäärin n. 5 000 €/kk. Tärkeimmät lisätulot muodostuvat päivystyslisistä ja yksityislääkäritoiminnasta. Lisätulot voivat olla n. 20–50 % palkasta. Yksityisvastaanotolla tulot muodostuvat potilaspalkkioista. Lääkärit voivat saada palkkaa myös konsultaatiotyöstä ja luennoista [5].

Lääkäreiden sijoittuminenMuokkaa

Suurin osa lääkäreistä työskentelee julkisella sektorilla (terveyskeskukset, sairaalat, yliopistot).[6] Pääosin yksityispuolella työskentelee osa lääkäreistä (etenkin työterveyshuolto). Tuntipalkka yksityispuolella on usein parempi, mutta vastapainoksi julkinen sektori huolehtii pääosin lääkäreiden koulutuksesta ja lääketieteellisestä tutkimuksesta ja kehittämisestä.

Yleensä lääkärit ovat hyvin sitoutuneita työpaikkaansa. Mikäli pyritään pitkäaikaisiin hoitosuhteisiin ja hyvään hoitoon on olennaista, että lääkärit sitoutuvat työpaikkoihinsa pitkäaikaisesti. Kuitenkin esimerkiksi operatiivisilla aloilla ja erilaisissa tutkimus- ja hoitotoimenpiteissä pitkäaikaiset hoitosuhteet eivät ole välttämättömiä.

Suomessa oli vuonna 2013 yli 26 000 lääkäriä, joista noin 20 000 työikäisiä. Heistä työskenteli päätoimisesti sairaaloissa 44 prosenttia, terveyskeskuksissa 21 prosenttia ja yksityisvastaanottoa piti 18 prosenttia. Lisäksi lääkäreitä toimii muun muassa opetus- ja tutkimustyössä, hallintotehtävissä, lääketeollisuuden palveluksessa ja järjestöissä. Lääkärien työllisyystilanne on tällä hetkellä Suomessa hyvä.[6]

Ajoittain kiistellään vuokralääkäreistä. Vuokralääkärit ovat useimmiten nuoria. He voivat saada paremman ansiotason kuin suoraan julkisen sektorin palveluksessa olevat lääkärit sitoutumatta pitkäaikaisiin työsuhteisiin. Jotkin työnantajat ovat kuitenkin olleet pakkotilanteessa, sillä muuten lääkäreitä ei ole saatu töihin riittävästi.

LähteetMuokkaa

  1. a b c Lyhenneluettelo: L Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 12.10.2016.
  2. Ammattioikeudet Valvira. Viitattu 12.10.2016.
  3. Lääkärien jatkokoulutus 9.8.2016. Lääkäriliitto. Viitattu 12.10.2016.
  4. Lääkäriliiton erityispätevyysjärjestelmä 22.3.2016. Suomen Lääkäriliitto. Viitattu 12.10.2016.
  5. Suomen Lääkäriliitto Työllistyminen ja palkkaus.
  6. a b Lääkärit Suomessa: Tilastotietoja lääkäreistä ja terveydenhuollosta 2013. Suomen Lääkäriliitto, 2013. ISBN 978-951-9433-66-0. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muuallaMuokkaa