Konevitsan luostari

Konevitsan luostari; Коневский Рождество-Богородичный монастырь
Kirkkokunta	Venäjän ortodoksinen kirkko
Tyyppi	Munkkiluostari
Perustaja	Arseni Konevitsalainen
Perustettu	1393
Johtaja	Arkkimandriitta Aleksander
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
	Infobox OK

Konevitsan Jumalansynnyttäjän syntymän luostari (ven. Коневский Рождество-Богородичный монастырь, Konevski Roždestvo-Bogoroditšnyi monastyr) on Laatokan Konevitsan saarella sijaitseva ortodoksinen munkkiluostari. Luostarin perusti vuonna 1393^[1] pyhittäjä Arseni Konevitsalainen.^[2] Luostarin toiminta oli Neuvostoliiton aikana pitkään lamaantuneena, mutta on sittemmin elpynyt Venäjän ortodoksisen kirkon luostarina.

Historia

Luostarin perustaja

Pääartikkeli: Arseni Konevitsalainen

Luostarin perustaja pappismunkki Arseni oli venäläinen Valamon luostarin munkki, alun perin kotoisin Novgorodista. Hän eli kolmisen vuotta Kreikassa Athos-vuorten luostarissa ja palasi sieltä takaisin Venäjälle tuoden mukanaan uusia tapoja ja käytäntöjä venäläiseen ja karjalaiseen uskonelämään, muun muassa hesykastisen mystiikan perusteet.

Lähtiessään Athokselta hän sai luostarin johtajalta, igumeenilta, lahjaksi Jumalanäidin ikonin, jota nykyään nimitetään Konevitsan Jumalanäidin ikoniksi, ja igumeeni ennusti Arsenin perustavan luostarin Pohjolaan. Arseni kilvoitteli ensin Valamon luostarissa. Oleskeltuaan jonkin aikaa Valamossa Arseni jatkoi matkaansa löytääkseen uudelle luostarille sopivan paikan. Kertomusten mukaan Arseni purjehti luostaria etsiessään Laatokalla, jossa hän joutui myrskyn kouriin, ja hänen veneensä ajautui Konon (Konevitsan) saarelle. Arseni rantautui saarelle ja pystytti puisen ristin kummulle, joka nykyään tunnetaan Pyhänä Vuorena.

Konevitsan saari oli vanha karjalainen pakanallinen uhripaikka. Kuuluisin uhripaikoista oli Hevoskivi (ven. konj kamenj), jossa uhrattiin keväisin uhreja muun muassa karjaonnen parantamiseksi. Tarinan mukaan pyhittäjä Arseni nousi tälle kivelle ja toimitti eksorkismirituaalin, jonka päätteeksi vihmoi vanhan uhripaikan pyhitetyllä vedellä, jolloin kivestä irtosivat siinä asuneet pahat henget; ne lensivät varisparven muodon ottaneena mantereelle lahteen jota on siitä pitäen kutsuttu Sortanlahdeksi (ven. Tsort = piru). Kivi muistuttaa hevosen päätä ja sen laelle rakennettiin rukoushuone, joka on 2000-luvun alussa uudiskorjattu.

Konevitsan luostari

Luostarin perustaminen

Arseni koki joutumisensa saarelle Jumalan johdatuksena ja hän nousi saarella olevalle kukkulalle, pystytti ristin ja ryhtyi rakentamaan itselleen asumusta, keljaa. Tätä pidetään Konevitsan luostarin alkuna.

Seuraavien vuosisatojen aikana Konevitsan luostari koko monia mullistuksia ja oli usein Ruotsin ja Novgorodin välisten sotien jaloissa. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 alue oli alistettu Novgorodin arkkipiispan alaisuuteen ja luostari kukoisti. Keskiajalla Konevitsa oli yksi Venäjän suurista ortodoksisista kulttuurikeskuksista, jonka tuotoksia kirkkotaiteen eri saroilta levisi ympäri Karjalaa ja Venäjää.

1500-luvulla luostari koki useita vastoinkäymisiä. Vuonna 1553 tulipalo poltti kirkkoja ja irtaimistoa ja kohta sen jälkeen sota Venäjän ja Ruotsin välillä ruhjoi luostaria ja veljestö pakeni turvaan Novgorodiin. Ruotsalaisten ei onnistunut kuitenkaan hävittää luostaria kokonaan ja vuonna 1597 munkit palasivat saarelle takaisin.

Luostari idästä päin katsottuna

Sotia ja myllerryksiä 1600–1800-luvuilla

Pienen rauhallisemman ajan ja rakentamisen jälkeen alkoi 1600-luvulla uusi ahdinko, jonka aiheutti muun muassa Laiska-Jaakkona tunnettu sotapäällikkö Jaakko De la Gardie. Munkit joutuivat jälleen lähtemään evakkoon saareltaan. Jaakko De la Gardien joukot tunkeutuivat saarelle, polttivat puurakennukset, hävittivät kaksikerroksisen kivikirkon perustuksiaan myöten. Tiilistä tehtiin muun muassa luterilaisia kirkkoja.

Suuren Pohjan sodan (vv. 1700–1721) voittojen ansiosta Konevitsa pääsi jälleen Venäjän ja sen tsaarin Pietari Suuren alaisuuteen ja hallintaan ja Konevitsan luostari perustettiin uudelleen vuonna 1718.

Seuraavien vuosisatojen aikana luostari koki niin nousuja kuin laskuja. Tulipalot vaivasivat ajoittain, uutta rakennettiin paljon ja henkisellä puolellakin koettiin niin hyviä aikoja kuin huonojakin aikoja.

Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen

Konevitsan viimeisen Suomen ajan igumeenin isä Mavrikin hauta

Vuodesta 1921 Konevitsa kuului Suomen (autonomisen) ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka veljestö valtaosin oli venäjänkielistä. Venäjän mullistuksien, vallankumouksen ja Neuvostoliiton syntymisen myötä siteet sinne kuitenkin heikkenivät ja toiveet menneestä taloudellisesta ja hengellisestä vauraudesta hiipuivat. Munkit alkoivat anoa Suomen kansalaisuutta ja vannoivat uskollisuuden valan Suomen hallitukselle juhlallisessa tilaisuudessa 29. toukokuuta 1921. Läsnä oli muun muassa Viipurin läänin maaherra, myöhempi tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander.

Venäläistä perinnettä edustaneen luostarin kohdalla ajanlaskukiista aiheutti juovan Suomen ortodoksien kanssa, ja sitä pahensi vielä Suomen ortodoksisen kirkon liittyminen Konstantinopolin Ekumeenisen Patriarkan alaisuuteen. Useita munkkeja erotettiin tai he erosivat luostarin veljestöstä ja luostarissa toimi erilaisia ryhmiä erilaisine tapoineen ja palveluksineen.

Luostarin johtaja kuitenkin päätti totella valtiovaltaa ja sai lopulta palautettua kurin luostariin. Konevitsaan määrättiin 1. tammikuuta 1924 sijoitettavan kotiarestiin lakkautuspalkalle asetettu entinen arkkipiispa Serafim; hänen valvojakseen ja rippi-isäkseen määrättiin silloinen luostarin valvoja, pappismunkki, myöhempi igumeeni Mavriki. Kaksi vuotta kestänyt oleskelu päättyi kun Serafim anoi ja sai siirtolaisviisumin Isoon-Britanniaan jonne hän sitten muuttikin – menettäen samalla lakkautuspalkkansa.

Talvisota ja jatkosota

Uusi sota katkaisi uudelleen luostarin toiminnan vuonna 1939. Kaikki komennettiin pois saarelta ja arvokkain omaisuus evakuoitiin samalla. Talvisodassa luostarin rakennukset säilyivät hyvin pommituksilta. Munkit olivat palanneet luostariin ja kokoontuivat pommituksien aikoina kirkkoon rukoilemaan. Välirauha pakotti veljestön kuitenkin jättämään luostarin maaliskuussa 1940. Hieman kaoottisessa tilassa tapahtuneessa muutossa jäi saarelle muun muassa suuri kirjasto, ikonostaasi ja kirkonkellot suurimmaksi osaksi.

Karjalan takaisinvaltauksen yhteydessä osa munkeista palasi saarelle lokakuussa 1941 inventoimaan neuvostoliittolaisten tekemiä vaurioita ja tuhoja. Seuraavan kevään kesän munkit saivat elää saarella melko rauhassa, mutta syksyllä 1942 alkoivat taas pommitukset ja munkit joutuivat lähtemään vielä kerran sotaa pakoon. Tällä kertaa pako jäi pysyvämmäksi.

Luostarin viimeinen Suomen-ajan johtaja, isä igumeeni Mavriki (Mihail Serechin) kuoli vuonna 1944 ja omasta pyynnöstään hänet haudattiin entisten igumeenien rinnalle Konevitsan luostarin pääkirkon alttarin taakse. Haudalle pystytettiin puinen risti, joka on vielä elokuussa 2008 jäljellä.

Evakkoluostari sodan jälkeen Suomessa

Veljestö muutti Suomeen asumaan ensin evakossa ollessaan Kannonkoskelle Terelän koululle, jossa he asuivat yli kolme kuukautta. Sodan loputtua pysyvämpi asuinpaikka löytyi Pohjois-Savosta Keiteleen kunnasta Hamulan kylästä. "Sinne Keiteleen Hiekkaan", kuten sitä myös kutsuttiin, perustettiin Saastamoinen Oy:ltä ostetulle tilalle jälleen kerran Konevitsan luostari. Erillistä kirkkoa ei rakennettu, vaan se sisustettiin tilan päärakennuksen suureen saliin. Pihalle rakennettiin erillinen katos muutamille kirkonkelloille.

Vanhentuva veljestö harveni, luostarin arkitöiden teko vaikeutui, kalusto ja kiinteistö rappeutui, taloudelliset vaikeudet alkoivat, kylmät ja ankarat sääolosuhteet huononsivat elinoloja. Monien muutosten ja vaikeuksien kautta luostarin toiminta päätettiin lopettaa vuonna 1956 ja jäljellä oleva veljestö siirtää Heinäveden Valamon luostariin, jolloin sinne oli muuttamassa enää vain yhdeksän veljestön jäsentä. Evakko-Konevitsan viimeinen johtaja oli igumeeni Pietari (Pauli Jouhki) joka sotilaspappina talvella 1940 yhdessä isä Paavalin, isä Iraklin, isä Simforianin ja insinööri Kudratsevin kanssa hoiti Valamon luostarin omaisuuden evakuoinnin.

Kesällä 2008 entisestä Hiekan luostarista on jäljellä vain metsittynyt hautausmaa.

1970-luvun lopussa metropoliitta Johannes herätteli henkiin ajatusta Konevitsan luostarin uudelleen avaamisesta; tarkoituksena oli että Mäntästä olisi ostettu tilava tyhjilleen jäänyt entinen hoitolaitos ja siitä olisi tullut Uusi Konevitsa. Hän vastusti tuolloin tekeillä ollutta Uuden Valamon kirkkoa ja katsoi kokonaan uuden luostarin perustamisen paremmaksi ajatukseksi. Ajatus kuitenkin tyrehtyi yleiseen vastustukseen.

Konevitsan luostari Laatokalla neuvostoajan jälkeen

Hevoskiven kappeli Konevitsassa; kappelin portailla pyhiinvaeltaja

Sotien jälkeen vanha Konevitsan luostari Laatokan saarella oli muussa käytössä, muun muassa sotilaiden tukikohtana lähes viidenkymmenen vuoden ajan. Olojen helpotettua saarelle alkoi muuttaa uusia rukoilijoita ja venäläisen luostarin toiminta alkoi elpyä. Vuonna 1991 Konevitsan luostariin määrättiin johtajaksi (venäläisen perinteen mukaan varajohtajaksi) arkkimandriitta Nazari, joka aloitti aktiivisen luostarin jälleenrakentamisen muun muassa suomalaisten ortodoksien ja pyhiinvaeltajien avulla ja talkootyöllä.^[3] Luostarin ilme on kohentunut huomattavasti, vaikka neuvostoajan tuhot olivat suuret: esimerkiksi vanha hautausmaa oli tasoitettu jalkapallokentäksi, rakennukset olivat hirvittävässä kunnossa ja satama ja monet muut paikat täynnä ympäristölle vaarallisia jätteitä ja roskia.

Konevitsan yläkirkon maalauksia elokuussa 2008

Joulukuussa 1991 Konevitsan luostarin pääkirkon alta löydettiin perustajan, pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen pyhäinjäännökset, joiden myötä luostarin toiminta on viime vuosien aikana suuresti elpynyt. Haudan päällä oli alun perin Pietarissa valmistettu hopeinen kenotafi eli muistoarkku; sen kansi esittää pyhittäjää arkussaan, kyljissä ja päädyissä on kuvat pyhän Arsenin siunaamisesta tehtäväänsä Jumalansynnyttäjän ikonilla Kreikassa, pyhittäjä Konevitsan saarella kotialttarinsa ääressä sekä pyhittäjän piispallinen hautauspalvelus.

Tämä alkuperäinen kenotafi evakuoitiin levyksi purettuna Suomeen vuonna 1940, mutta se joutui väliaikaisessa säilytyspaikassaan Kannonkoskella ryöstön kohteeksi: osa kannesta ja arkun kehykset katosivat, kansilevyä oli lisäksi leikattu metallisaksilla tai muulla työkalulla varsin rumasti, niin että jäljellä on vain pyhittäjän kuva epämuotoisella levyllä. Äärimmäisen kauniista hopeasepäntaidon näytteestä on siis jäljellä vain rippeet. Ilkivallan tekijöistä ei ole täyttä varmuutta, mutta hopeaa katosi useita kymmeniä kiloja.

Kenotafin jäännökset – irralliset kyljet ja päädyt sekä osa kannesta – ovat Kuopiossa Ortodoksisessa kirkkomuseossa. Säilyneet kappaleet on kiinnitetty puiselle alustalle lasivitriiniin. Alkuperäisen kenotafin paikalle luostarin entistettyyn alakirkkoon rakennettiin puuveistotyönä uudiskappale.