Avaa päävalikko
Tämä artikkeli käsittelee musiikkitermiä sointu. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
C-duurikolmisointu koostuu sävelistä c, e ja g.


Sointu eli akordi on vähintään kahden, tavallisesti kolmen tai useamman, eri korkuisen sävelen samanaikaisesti muodostama ääni.[1][2] Soinnun laatu määritellään sen intervallien mukaan. Esimerkiksi perussävelen kanssa soiva suuri terssi ja siihen yhdistyvä puhdas kvintti muodostavat duurikolmisoinnun.

Sointuja esiintyy laajasti myös muissa musiikkikulttuureissa, joskin esimerkiksi klassinen intialainen musiikki ei tunne sointuja länsimaisessa mielessä. Soinnun kuulohavaintoon vaikuttaa sävelten lisäksi myös instrumentaatio, eli se millä soittimella ja miten sointu soitetaan. Rock-musiikissa ovat yleisiä vain perussävelestä ja sen kvintistä ja mahdollisista oktaaveista koostuvat kahden sävelen voimasoinnut.

Sisällysluettelo

MerkintäMuokkaa

Kaikkia sointuja kattavaa nimeämisjärjestelmää ei ole. Esimerkiksi modernissa länsimaisessa taidemusiikissa käytetään ns. klustereita, joissa peräkkäiset kromaattiset äänet soivat yhtä aikaa, mikä tekee soinnun nimeämisen epämielekkääksi.

AstemerkintäMuokkaa

Klassisen musiikin teoriassa, varsinkin analyysissa, käytetään roomalaisia numeroita (I-VII) kuvaamaan sävellajin eri sointuasteita. Astemerkintä kuvaa pohjasävelen sijaintia sävellajin asteikolla. Esimerkiksi C-duuriasteikossa a-mollikolmisointu sijaitsee VI asteella. Soinnun intervallirakennetta voidaan tarvittaessa ilmaista arabialaisilla numeroilla. Astemerkit ilmaisevat myös soinnun tonaalisen tehon: I aste on toonikateho, IV subdominanttiteho ja V dominanttiteho. Muille asteille ei ole vakiintunut tällaisia nimityksiä.[3]

KirjainmerkintäMuokkaa

Kirjainmerkintää käytetään varsinkin Hugo Riemannin funktio-opin piirissä. Suomessa Ilmari Krohn on kehitellyt teoriaan sävelala -käsitteen; rinnakkaissävellajit merkitään yhdeksi sävelalaksi, esimerkiksi F-d. Soinnut merkintään niiden tonaalisen tehon mukaan kirjaimilla T, S ja D. T merkitsee toonikaa, S subdominanttia ja D dominanttia. Samaisten kirjainten pienillä kirjaimilla viitataan rinnakkaismollin vastaaviin tehoihin. Sointujen käännökset ilmaistaan kirjainten alle numeroilla.[4]

ReaalisointumerkintäMuokkaa

Reaalisointumerkintää (pohjasävelmerkintää) käytetään yleisesti erityisesti jazz-, pop- ja viihdemusiikissa. Kirjaimella, joka sijoitetaan esimerkiksi nuottiviivaston yläpuolelle, kuvataan soinnun pohjasävelen lisäksi myös laatu. Duurikolmisoinnun ollessa kyseessä käytetään vain pohjasävelen nimeä, kun taas mollikolmisoinnun tapauksessa kirjaimen perään lisätään pieni m-kirjain (esimerkiksi Dm). Septimisointua (pieni septimi) kuvaa numero 7, noonisointua puolestaan 9. Maj -merkinnällä muutetaan intervalli suureksi; esimerkiksi Fmaj7 sisältää suuren septimin.[5] Sointujen käännökset merkitään vinoviivan jälkeen kääntävällä sävelellä, esimerkiksi G/D on G-sointu, jossa matalimpana bassosävelenä on D. Lisäksi käytetään muita merkintöjä eri sointurakenteiden kuvaamiseen.

Esimerkkejä pohjasävel eli reaalisointumerkinnöistä:

Kolmisoinnut

1. duurikolmisointu = pohjasävelmerkki
2. mollikolmisointu = m, mi, min (minor = molli)
3. Vähennetty kolmisointu = -5, b5, ♭5, -
4. Ylinouseva kolmisointu = +5, #5, ♯5, +

Septimisoinnut

5. Pienseptimisointu = 7 (dom. 7 = pohjasävel ja 7)
6. Suuri septimi = maj7 (major = duuri)
7. Vähennetty septimisointu = 0, o, °, dim (diminished = vähennetty)

Neli ja viisisoinnut

8. Lisäsekstisointu = 6 (6 = s6)
9. Septimisekstisointu = 7 add 6 (added = lisätty)
10. Suuri nooni = 9 (sisältää p7)
11. Pieni nooni = -9, b9

Muut soinnut

12. Undesimisointu = 11 (7+9+11), tredesimisointu = 13 (7+9+13)
13. Pidätys = sus4, sus9 (suspension = pidätys)
14. Kromaattiset sävelet osoitetaan + tai - merkein tai kromaattisin merkein
15. Sointukäännökset ilmaistaan tarvittaessa käännös numeroiden tai basson sävelen avulla

KenraalibassomerkintäMuokkaa

Pääartikkeli: Kenraalibasso

Kenraalibassomerkinnässä ilmaistaan nuotinnetusta bassosävelestä rakentuvat intervallit numeroilla.[6]

SointutyypitMuokkaa

KolmisointuMuokkaa

Länsimaisessa tonaalisessa musiikissa kolmisointu on soinnullisen ajattelun perusta.[7] Se rakentuu pohjasävelestä, terssistä ja kvintistä. Kolmisoinnun perusmuoto rakentuu siis kahdesta päällekkäisestä terssistä. Jos alempi näistä tersseistä on suuri ja ylempi pieni, kyseessä on duurikolmisointu. Esimerkiksi C-duurisointu rakentuu sävelistä c-e-g. Jos taas alempi terssi on pieni ja ylempi suuri, kyseessä on mollikolmisointu. Kummassakin näistä, duuri- ja mollisoinnuissa, kvintti on puhdas. Vähennetyssä kolmisoinnussa molemmat terssit ovat pienet, ja kvintti vähennetty. Ylinousevassa kolmisoinnussa kumpikin tersseistä on suuri, ja kvintti ylinouseva.[8][9]

Tonaaliset tehot eli kolmisointujen funktiotMuokkaa

I = toonika (T); esim. c-e-g
II = supertoonika; esim. d-f-a
III = mediantti; esim. e-g-h
IV = subdominantti (S); esim. f-a-c
V = dominantti (D); esim. g-h-d
VI = submediantti; esim. a-c-e
VII = johtosävel; esim. h-d-f

Laajemmat sointumuodotMuokkaa

Jo barokkimusiikissa esiintyi nelisointuja eli neljän sävelen muodostamia sointuja. Näissä on kolmisoinnun päälle lisätty vielä yksi terssi eli septimi suhteessa perussäveleen. Kaikki nelisoinnut ovat dissonansseja ja vaativat sisältämänsä septimin purkausta.

Yleisin nelisoinnuista on sävellajin V asteen septimisointu eli dominanttiseptimisointu, jossa duurikolmisointuun on lisätty pieni septimi. Esimerkiksi C-duurissa se on G-duuriseptimisointu, jonka muodostavat sävelet g-h-d-f. Se esiintyy vanhastaan ennen kaikkea lopukkeissa eli kadensseissa yleensä niiden toiseksi viimeisenä sointuna, jota seuraa I asteen eli peruskolmisointu. Tavallinen on myös mollin VII asteelle rakennettu vähennetty septimisointu. Perinteisessä tonaalisessa musiikissa kaikille asteikon sävelille voidaan rakentaa septimisointuja, mutta usein nämä ovat luonteeltaan tilapäisiä ja voidaan tulkita hajasävelistä muodostuneiksi. 1900-luvun vapaatonaalisessa musiikissa ja erityisesti nelisoinnut saivat itsenäisemmän aseman.

Sointuja voidaan laajentaa tonaalisessa ympäristössä aina 6- tai jopa 7-sävelisiksi. Atonaalisessa musiikissa voidaan käyttää huoletta suurempiakin määriä säveliä luomaan sointikudosta. Tavallisen kuulijan korvalle tutuimpia ovat kuitenkin 3- ja 4-soinnut.

NelisoinnutMuokkaa

Nelisoinnut ovat nelisävelisiä duuri- tai molliseptimisointuja, siten että kolmisoinnun yläpuolelle on lisätty terssi. Nelisointu kutsutaan myös septimisoinnuksi, koska pohjasävelen ja ylimmän sävelen välinen ero on septimi.

Esim. C-duurin ja c-mollin septimisoinnut:

Viidennen asteen nelisointu, dominanttiseptimisointu, on sekä duuri- että mollisävellajeissa duurin pienseptimisointu (Dp7). Huomattavaa on, että nelisoinnun VII-aste on vähennetty, mutta mollinelisoinnun septimi on vähennetty septimisointu (vv7) kun se duuri-sävellajissa on vähennetty pienseptimisointu (vp7). Mollisävellajien septimisointuja on enemmän kuin duurisävelasteikossa.

ViisisoinnutMuokkaa

 
C-duurin ja mollin V-asteen noonisoinnut

Viisi- eli noonisoinnut esiintyvät yleensä vain soinnun viidennellä (V) asteella. Dominantti noonisointu on normaalisti kvintitön.

VajaasoinnutMuokkaa

 
Vajaasointu esimerkkejä.

Vajaasoinnut ovat sointumuotoja, joista puuttuu jokin sävel. Vajaadominanttisointuja voidaa tulkita eri tavoin riippuen siitä mikä otetaan pohjasäveleksi. Esim. VII = V7 ja VII7 = V9 (suuri nooni)

HajasäveletMuokkaa

Hajasävelet ovat sointuun kuulumattomia säveliä. Hajasävelet voivat olla joko diatonisia tai kromaattisia ja esiintyä pareittain tai ryhmittäin muodostaen hajasointuja. Hajasoinnut jaetaan loma-, sivu, vaihto-, ennakko-, pidätys-, appogiatura ja urkupistesäveliin.

Käännös ja asemointiMuokkaa

 
Kolmi- ja nelisoinnun käännökset. Vasemmalla kolmisointu: perusasema (terssikvinttisointu), sekstisointu (6), kvarttisekstisointu (4,6). Oikealla nelisointu: septimisointu (7), kvinttisekstisointu (5,6), terssikvarttisointu (3,4) ja sekuntisointu (2)

Kolmisoinnut, kuten muutkin soinnut, voidaan kääntää siirtämällä osa sen sävelistä oktaavia alemmaksi tai ylemmäksi niin, että jokin muu sävel kuin pohjasävel on alimpana. Jos kolmisoinnun terssi on alin sävel, sointua kutsutaan sekstisoinnuksi. Jos puolestaan kvintti on bassossa, nimeksi tulee kvarttisekstisointu. Perusmuodossaan olevaa kolmisointua kutsutaan joskus harvoin myös terssikvinttisoinnuksi. Nimitykset tulevat soinnun intervallien mukaan.

Nelisoinnusta käytetään perusasemassaan myös nimeä septimisointu. Sen käännökset ovat kvinttisekstisointu, terssikvarttisointu ja sekuntisointu.[10]. Tällöin nimessä otetaan huomioon vain ne soinnussa esiintyvät sävelet, jotka ovat sekunnin päässä toisistaan.

Soinnun asemoinnilla tarkoitetaan sävelten sijaintia toisiinsa nähden, ja erityisesti sitä, mikä sävel on ylä-äänessä. Soinnun ylimmän sävelen ollessa oktaavi, sanotaan asemointia oktaaviasemaksi. Samoin käytetään nimityksiä terssiasema ja kvinttiasema, asianmukaisten sävelten ollessa ylä-äänessä.[11]

Sointu on ahtaasti aseteltu jos ylimmän sävelen l. sopraanon ja tenorin välimatka on enintään oktaavi. Sointu on hajallisesti aseteltu, jos sopraanon ja tenorin välimatka on vähintään oktaavi. Soinnun asema määräytyy sopraanossa olevan sävelen mukaan. Sointu voi olla oktaavi-, terssi- tai kvinttiasemassa, mutta neliäänisessä asettelussa jokin soinnun sävelistä on kaksinnettava. Yleensä kaksinnetaan soinnun pohjasävel, joskus terssi tai kvintti.

LähteetMuokkaa

  • Encyclopædia Britannica. 2006. Encyclopædia Britannica Online. http://search.eb.com
  • Salmenhaara, Erkki. 1997. Sointuanalyysi. Keuruu: Otava.
  • Korhonen, Kimmo. 2002. Andante - Klassisen musiikin tietosanakirja. Porvoo: WSOY.
  • Linnala, Eino. 1968. Yleinen musiikkioppi 1. Jyväskylä: Gummerus.
  • Valpola et al. 1970. Facta, 10-osainen tietosanakirja. Osa 8. Helsinki: Tietosanakirja Oy.
  • Wegelius, M. 1922. Yleinen musiikkioppi ja analyysi, osa 1. Jyväskylä: WSOY.
  • Musiikkitietosanakirja, Otava, osa 1 ja 4.

ViitteetMuokkaa

  1. Linnala, s. 215
  2. Valpola et al, palsta 748
  3. Salmenhaara, s. 31-34
  4. Salmenhaara, s. 136
  5. Salmenhaara, s. 138-139
  6. Korhonen, s. 246
  7. Encyclopaedia Britannica, "Triad". Vierailtu 26.12.2006.
  8. Salmenhaara, s. 29-31
  9. Linnala, s. 216-218
  10. Wegelius, s. 49-52
  11. Linnala, s. 222