Wikipedia

Dominanttiseptimisointu

musiikissa septimisointu, jonka pohja­sävelenä on sävellajin viides sävel

Dominanttiseptimisointu eli huippu­neli­sointu on septimisointu eli nelisointu, jonka pohja­sävelenä on duuri- tai mollisävellajin viides sävel, dominantti eli huippusävel. Sekä duurissa että harmonisessa mollissa dominanttiseptimisoinnun muodostavat pohja­sävelen lisäksi suuri terssi, puhdas kvintti ja pieni septimi. Laajemmassa mielessä dominanttiseptimisointu on mikä tahansa rakenteeltaan vastaava sointu, jossa on suuri terssi, puhdas kvintti ja pieni septimi. Tällainen sointu voidaan käsittää duuri­kolmi­soinnuksi, johon on lisätty septimi.

Dominanttiseptimisointu, jonka pohjasävel on C: C: C7 Septymowo dominanta.ogg Soita (ohje).
C-duuriasteikko ja sen dominanttisointu G7.

Dominanttiseptimisointu on tonaalisessa musiikissa vanhastaan tärkein kaikista septimisoinnuista ja samalla toonikan kolmi­soinnun eli peruskolmisoinnun ohella sävellajin tärkein sointu. Se esiintyy länsi­maisessa musiikissa lähes yhtä usein kuin dominantin kolmisointu.[1]

Populaarimusiikin sointu­merkinnöissä dominanttiseptimisointu merkitään lisäämällä pohja­sävelen nimen jälkeen ylä­indeksi "7".[2] Esimerkiksi G7 tarkoittaa C-duurin dominanttiseptimisointua, jonka pohja­sävel on G ja jossa sen lisäksi esiintyvät sävelet H, d, ja f. Sointuanalyysissä dominanttiseptimisoinnulle, jonka pohja­sävelenä on sävel­lajin dominantti, käytetään merkintää V7.

Soinnun käännökset ja muunnelmia muokkaa

Muiden sointujen tavoin dominanttiseptimisointukin esiintyy usein myös käännöksinä, jotka voidaan ajatella muodostettavan siirtämällä sen alimmat sävelet oktaavia korkeammalle. Tämän soinnun käännöksiä nimitetään myös sen mukaan, missä kohdassa sen alimmasta sävelestä luettuna esiintyy kaksi asteikon peräkkäistä säveltä. Niinpä sen ensimmäistä käännöstä (esimerkiksi H-D-F-G) sanotaan myös kvinttisekstisoinnuksi, toista käännöstä (D-F-G-H) terssikvarttisoinnuksi ja kolmatta käännöstä (F-G-H-D) sekuntisoinnuksi.[3]

Varsin usein jätetään dominanttiseptimisoinnusta sen kvintti pois, mikä ei oleellisesti muuta soinnun luonnetta.[3] Myös duurin tai mollin VII asteen sointu, joka on vähennetty kolmisointu, käsitetään usein eräänlaiseksi vaillinaiseksi dominanttiseptimisoinnuksi, vajaa­soinnuksi josta pohjasävel on jätetty pois.[4]

Toisinaan dominanttiseptimisointuun lisätään vielä viides sävel, jolloin saadaan viisisointu, dominanttinoonisointu.lähde?

Luonne ja merkitys muokkaa

 
Toonikasointuun johtava dominanttiseptimisointu C-duurissa (V -I).   Soita (ohje)
 
Tritonuksen sisältävä kadenssi Beethovenin b-molli-pianosonaatissa, Op. 22 (1800).[5]   Soita (ohje)

Toisin kuin kolmi­soinnut, dominanttiseptimisointu on luonteeltaan riita­sointu eli dissonanssi. Siinä esiintyy dissonoiva intervalli toisaalta pohja­sävelen ja septimin, toisaalta myös terssin ja septimin välillä; viimeksi mainittu intervalli on vähennetty kvintti, joka soinnun eräissä käännöksissä vastaa yli­nouseva kvartti eli tritonus. Klassisen soinnutusopin mukaan tällaiset dissonoivat intervallit on purettava tiettyjen sääntöjen mukaan niin, että ne johtavat konsonoivaan sointuun.[3]

Sävellajin dominantti­soinnulle ominaista on sen dynaaminen, tonaalista ja harmonista jännitystä luova luonne. Se pyrkii purkautumaan toonikasointuun, joka sen sijaan on luonteeltaan staattinen ja pysäyttävä ja johon sävellykset ja niiden osat tyypillisesti päättyvätkin.[6] Dominanttiseptimisointu esiintyykin toonika­soinnun edellä myös kadensseissa.lähde?

Dominanttiseptimisoinnun terssi on sävel­lajin johtosävel, jolla on voimakas taipumus edetä perus­säveleen eli toonikaan. Esimerkiksi C-duurin dominanttiseptimisointu on G7, jonka terssi, H, on C-duurin johto­sävel. Myös soinnun septimillä on erään­lainen ylä­johto­sävelen luonne, sillä se johtaa sitä puoli­askelen verran alempana olevaan asteikon kolmanteen säveleen (edellä mainitussa soinnussa septimi on F, joka siis johtaa duuri­asteikon kolmanteen säveleen, E:hen).[7] Tämä yhdessä sen kanssa, että jo dominanttikolmisoinnulla on pyrkimys purkautua toonikasointuun, on johtanut siihen, että dominanttiseptimisointu ja sitä seuraava toonika­sointu yhdessä muodostavat luontevan lopukkeen, joka säännöllisesti esiintyy sävellyksen tai sen osan lopussa. Tämä alkuperäinen käyttö­tapa on toisaalta tehnyt mahdolliseksi harhauttaa kuulijaa harhalopukkeen avulla, jossa dominanttiseptimisointua seuraakin poikkeuksellisesti sävel­lajin kuudennen asteen sointu. Dominanttiseptimisointu voi esiintyä myös osana kvinttiympyrän mukaisesti etenevää sointu­kulkua (VI – II – V – I), jossa sitä edeltää supertoonikan sointu. Tämä on yleistä muun muassa jazzpianomusiikissa.lähde?

Rock- ja muussakin populaarimusiikissa sointu­kulku noudattaa usein niin sanottua blueskaavaa. Tällöin sävellajin V asteen sointu on lähes aina dominanttiseptimisointu, toisin sanoen duuri­kolmi­sointu, johon on lisätty pieni septimi, ja usein myös IV asteen sointuun lisätään pieni septimi, kun taas toonika- eli I asteen sointu on useimmiten pelkkä duuri­kolmi­sointu. Tyypillisiä esi­merkkejä ovat Bill Haleyn "Rock Around the Clock" ja Chuck Berryn "Fanny Mae". Sitä vastoin esimerkiksi Chuck Berryn kappaleessa "Back in the U.S.A" ja Loggins and Messinan kappaleessa "Your Mama Don't Dance" toonika­sointuunkin on lisätty pieni septimi.[8] Tämä olikin yleistä rock­musiikin ensimmäisten 15 vuoden aikana, mutta kuulostaa nykyisin jossakin määrin "retro­spektiiviseltä". Muita esimerkkejä kappaleista, joissa toonika­sointuun on lisätty pieni septimi, ovat Little Richardin "Lucille", Beatlesien "I Saw Her Standing There", Harry Nilssonin "Coconut", Jim Crocen "You Don't Mess Around With Jim" ja The Drifters -yhtyeen "On Broadway".[8] Chuck Berryn kappaleessa "Rock and Roll Music" esiintyy dominanttiseptimisoinnun kaltainen sointu sekä sävellajin I, IV että V asteen sointuna.[9]

Välidominanttisoinnut muokkaa

 
C-duurissa asteikon toiselle asteelle muodostettu septimisointu, dominantin dominantti (V7/V)   Soita (ohje).

Käyttämällä sävel­lajiin varsinaisesti kuulumattomia kromaattisia muunnesäveliä voidaan sävellajin muillekin kuin V asteelle muodostaa dominanttiseptimisoinnun kaltainen sointu, jota sanotaan välidominantti­soinnuksi.[10] Yleisin tällainen sointu on ns. dominantin dominantti (V7/V), sävellajin II asteen septimisointu, jossa terssi on korotettu.[11] Tämä sointu pyrkii purkautumaan sävel­lajin varsinaiselle dominantti­soinnulle samaan tapaan kuin dominantti­sointu purkautuu toonika­soinnulle.[11]

Välidominantti­soinnun aikana soinnun pohjasävel saa ainakin hetkeksi ikään kuin dominantin ja sitä kvinttiä alempana oleva sävel toonikan luonteen.[11] Usein tämä sävelten luonteen vaihtuminen on aivan tilapäistä, mutta dominanttiseptimisoinnulla on suuri merkitys myös modulaatioissa eli sävellajin vaihdoksissa. Tällöin tätä sointua ei sen voimakkaan tonaalisen tehon vuoksi yleensä kuitenkaan käytetä vielä sävel­lajista toiseen siirryttäessä, vaan vasta siirtymisen jälkeen uuden sävel­lajin vakiinnuttamiseksi.[12]

Nämä dominanttiseptimisoinnun käyttötavat ovat klassiselta kaudelta saakka olleet erittäin yleisiä, ja soinnusta on kehitetty useita muunnelmia, kuten laajennettu (V/V/V) ja korvattu (♭V7/V) dominanttisointu.lähde?

Muita samankaltaisia sointuja muokkaa

Ylinousevat sekstisoinnut muokkaa

 
Saksalainen sekstisointu ja dominanttisointu, johon se purkautuu.  Soita (ohje)
 
Saksalainen sekstisointu ja sitä enharmonisesti vastaava dominanttiseptimisointu   Soita (ohje).

Dominanttiseptimisointu on enharmonisesti saman­lainen kuin ylinouseva sekstisointu, jossa sen septimi on korvattu ylinousevalla sekstillä. Tällainen sointu tunnetaan nimellä saksalainen sekstisointu. Esimerkiksi sävelet G, H, D ja F tai Fis, Ais, Cis ja E muodostavat dominanttiseptimisoinnun, sävelet G, H, D ja Eis tai Ges, B, Des ja E sen sijaan saksalaisen seksti­soinnun.[13]

Saksalainen seksti­sointu esiintyy yleensä vain sävellajin alennetun II tai VI asteen sointuna. Siinä kaikki muut sävelet paitsi terssi sekä mollissa VI asteen saksalaisen seksti­soinnun pohja­sävel ovat sävellajin kannalta muunnesäveliä. Esiintyessään II asteen sointuna se purkautuu sävellajin toonikasointuun (esimerkiksi C-duurissa: Des-F-As-H => C-E-G-C ja c-mollissa: Des-F-As-H => C-Es-G-C), VI asteen sointuna esiintyessään dominantti­kolmi­sointuun (esimerkiksi C-duurissa tai c-mollissa: As-C-Es-Fis => G-H-D-G).[14]

Jos myös soinnun kvintti korvataan sitä enharmonisesti vastaavalla kaksin­kertaisesti yli­nousevalla kvartilla, saadaan niin sanottu englantilainen seksti­sointu (esimerkiksi Des-F-Gis-H).[14]

Harmoninen septimisointu muokkaa

 
Puhdas harmoninen C-septimisointu   Soita (ohje)

Harmoninen septimisointu on neli­sointu, jossa sävelten taajuuksien suhteet ovat 4:5:6:7.  Soita (ohje)[15] Tällaista sointua ei esiinny puhtaasti viritetyllä duuri- tai muulla diatonisella tai edes kromaattisella asteikolla, kuten ei yleensäkään sellaisia intervalleja, joissa taajuuksien suhteissa esiintyisi tekijänä luku 7. Sen sijaan tämän soinnun sävelet esiintyvät kyllä kahta oktaavia alemmaksi siirretyn pohja­sävelen harmonisessa yläsävelsarjassa.lähde?

Dominanttiseptimisointu käsitetään usein eräänlaiseksi harmonisen septimisoinnun likiarvoksi. Tämä perustuu siihen, että puhtaasti viritetyllä asteikolla varsinaisen eli V asteen dominantti­­septimi­­soinnun sävelten taajuuksien suhde on 36:45:54:64, kun taas I asteen kolmi­­soinnulla, kun siihen on lisätty pieni septimi, vastaava suhde on 20:25:30:36.  Soita (ohje),[16], ja molemma suhteet ovat varsin lähellä suhdetta 4:5:6:7 (lavennettuna 20:25:30:35 tai 36:45:54:63).lähde?

Harmonisessa septimisoinnussa esiintyvää välistä intervallia, jossa taajuuksien suhde on 4:7, nimitetään myös luonnonseptimiksi.[17] Sentteinä (oktaavin 1200:sosina eli puoliaskelen sadasosina) ilmaistuna harmoninen septimi on 968,8 c.[17]. Täten se sattuu suuruudeltaan tasavireisen suuren sekstin (900 c) ja pienen septimin (1000 c) väliin, mutta lähemmäksi jälkimmäistä. Jos tämän intervallin alempi sävel on C, sattuu siis ylempi sävel A:n ja B:n väliin, mutta selvästi lähemmäksi B:tä.lähde?

Historia muokkaa

 
Dominanttiseptimisointu (sinisellä) käsiteltynä konservatiiviseen tapaan, "valmistettuna ja purkautuvana pidätyksenä, joka selvästi osoittaa, että sitä vielä barokkiaikana (1600–1750) pidettiin dissonanssina. Esimerkki Monteverdin teoksesta Lamento d'Arianna, "Lasciatemi Morire" -osa (1608).[18]   Soita (ohje)
 
Dominanttiseptimisointu Beethovenin viidennen sinfonian (1804–1808) viimeisessä osassa.[19]   Soita (ohje)
 
Dominanttiseptimisointuja Chopinin f-molli-masurkassa (1849), op. 68, nro 4, tahdit 1–4: "Tänä aikana [Romantiikan kautena (1825—1900)] septimisointu oli jo saanut lähes konsonanssin aseman."[18]  Soita (ohje)

Renessanssiajan säveltäjät ajattelivat enemmänkin intervallien kuin sointujen käsittein. Aikakauden musiikissa dominanttiseptimisointu esiintyikin vain satunnaisesti. Sen sijaan 1600-luvulta alkaen siitä tuli uudemman musiikin varsinainen tunnusmerkki ja samalla tärkein sen kehitykseen vaikuttanut tekijä. [20] Monteverdin katsotaan yleensä käyttäneen sitä ensimmäisenä ilman valmistavaa sointua[21] Hän ja muut varhaiset barokki­säveltäjät alkoivat käyttää V7 -sointua osana johdantona funktionaaliseen harmoniaan. V7 -sointu oli jatkuvasti käytössä koko klassisen aikakauden, ja sitä käsiteltiin samaan tapaan kuin barokkiaikanakin. Romanttisella kaudella kehittyivät vähitellen vapaammat sävelkulut, jotka johtivat siihen, että jälkiromanttisena ja impressionistisena kautena dominanttiseptimisoinnun funktionaalinen käyttö alkoi hiipua, samaan aikaan kuin vielä selvemmin dissonoivat soinut yleistyivät, kun taas duuri- ja mollisointujen käyttö dominanttisointuina väheni. Lopulta suuressa osassa 1900-luvun taidemusiikkia V7 -sointua ei käytetty lainkaan. Sitä vastoin jazzissa ja populaarimusiikissa funktionaalista harmoniaa ja sen mukaisesti myös V7 -sointua käytetään edelleen.[18]

Sointukulut ja purkautuminen muokkaa

 
Dominanttisointu, jossa pohjasävel on kaksinnettu ja kvintti jätetty pois, sekä toonikasoitu, johon se purkautuu   Soita (ohje).
 
Dominanttisoinnussa esiintyvä tritonus ja sen purkautuminen   Soita (ohje).
 
Dominanttiseptimisoinnussa esiintyvän tritonuksen purkautuminen toonikasointuun, jossa pohjasävel esiintyy kolmeen kertaan   Soita (ohje).
 
C-duurin täydellinen ja epätäydellinen dominanttiseptimisointu: G7 and h°   Soita (ohje).

Dominanttiseptimisointu purkautuu yleensä siten, että sen terssi ja kvintti eli sävellajin johtosävel ja supertoonika, purkautuvat toonikasävelelle, kun taas soinnun septimi eli sävellajin subdominantti purkautuu sävellajin kolmannelle sävelelle eli mediantille, joka on samalla toonikasoinnun terssi. Myös soinnun pohjasävel purkautuu yleensä bassossa esiintyessään sävellajin toonikasävelelle,[22][23][24] mutta muissa asemissa esiintyessään se pysyy yleensä ennallaan.lähde?

Eri sävellajien dominanttiseptimisoinnut muokkaa

Seuraava taulukko osoittaa eri sävellajien dominanttiseptimisoinnut ja niiden sävelet. Muunnos­sävel­lajeilla eli duurilla ja mollilla, joilla on sama perussävel, on dominanttiseptimisoinnussa samat sävelet.lähde?

Sävelten nimistä ja sointumerkinnöistä on huomattava, että saksalaisessa nimistössä, jota Suomessakin vanhastaan käytetään, H merkitsee alentamatonta ja B sitä vastaavaa alennettua säveltä. Kitaran sointu­merkinnöissä kuitenkin käytetään yleensä englantilaisen käytännön mukaista nimistöä, jolloin B merkitsee alentamatonta säveltä, joka Suomessa käytetyn saksalaisen nimistön mukaan on H. Tällöin alennetulle sävelelle, suomalaisittain B:lle, käytetään merkintää B♭. Tässä taulukossa on sävelten nimet esitetty sekä saksalaisen (suomalaisen) että (suluissa) englantilaisen, mutta sointumerkintä vain englantilaisen käytännön mukaisesti.lähde?

Sävellajin perussävel Dominanttiseptimisointu Pohjasävel Suuri terssi Kvintti Pieni septimi
F C7 C E G B
Fis C♯7 Cis (C♯) Eis (E♯) Gis (G♯) H
Ges D♭7 Des (D♭) F As (A♭) Ces (C♭)
G D7 D Fis (F♯) A C
Gis D♯7 Dis (D♯) Fisis (F ) Ais (A♯) Cis (C♯)
As E♭7 Es (E♭) G B (H♭) Des (D♭)
A E7 E Gis (G♯) H D
Ais E♯7 Eis (E♯) Gisis (G ) His (H♯) Dis (D♯)
B F7 F A C Es (E♭)
H F♯7 Fis (F♯) Ais (A♯) Cis (C♯) E
Ces G♭7 Ges (G♭) B (H♭) Des (D♭) Fes (F♭)
C G7 G H D F
Cis G♯7 Gis (G♯) His (H♯) Dis (D♯) Fis (F♯)
Des A♭7 As (A♭) C Es (E♭) Ges (G♭)
D A7 A Cis (C♯) E G
Dis A♯7 Ais (A♯) Cisis (C ) Eis (E♯) Gis (G♯)
Es B♭7 B (B♭) D F As (A♭)
E B7 H Dis (D♯) Fis (F♯) A

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Music: In Theory and Practice, 1. osa, 7. p., s. 199. Benward & Saker, 2003. ISBN 978-0-07-294262-0.
  2. ↑ Music: In Theory and Practice, 1. osa, 7. p., s. 77. Benward & Saker, 2003. ISBN 978-0-07-294262-0.
  3. ↑ a b c Erkki Salmenhaara: ”Dominanttiseptimisointu”, Soinnutus, s. 102–107. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0.
  4. ↑ Erkki Salmenhaara: ”VII asteen septimisoinnut”, Soinnutus, s. 255. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0.
  5. ↑ Forte, Allen (1979). Tonal Harmony in Concept & Practice, s. 145. 3. p. ISBN 0-03-020756-8.
  6. ↑ Erkki Salmenhaara: ”Kolmisointujen rakenne ja tonaaliset funktiot”, Soinnutus, s. 102–103. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0.
  7. ↑ Richard Franco Goldman: Harmony in Western Music, s. 34–35. W. W. Norton, 1965. ISBN 0-214-66680-8.
  8. ↑ a b Ken Stephenson: What to Listen for in Rock: A Stylistic Analysis, s. 82. Yale University Press, 2002. ISBN 978-0-300-09239-4.
  9. ↑ Ken Stephenson: What to Listen for in Rock: A Stylistic Analysis, s. 75. Yale University Press, 2002. ISBN 978-0-300-09239-4.
  10. ↑ Erkki Salmenhaara: ”Tonaaliset muunnesoinnut”, Soinnutus, s. 212-213. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0.
  11. ↑ a b c Erkki Salmenhaara: ”Dominantin dominantti”, Soinnutus, s. 219. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0.
  12. ↑ Erkki Salmenhaara: ”Tonaaliset muunnesoinnut”, Soinnutus, s. 399. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0.
  13. ↑ Benward & Saker (2008). Music in Theory and Practice, Vol. II, s. 222. ISBN 978-0-07-310188-0.
  14. ↑ a b Erkki Salmenhaara: ”Ylinousevien sekstisointujen muodot ja purkaukset”, Soinnutus, s. 336–341. Otava, 1980. ISBN 951-101005-0.
  15. ↑ J. M. Benitez: Contemporary Music Review: Listening 2, s. 34. Lainaus Leonhard Euler. Harwood Academic Publishers, 1988. ISBN 3-7186-4846-6. Teoksen verkkoversio.
  16. ↑ David Wright: Mathematics and Music, s. 140–141. American Mathematical Society, 2009. ISBN 978-0-8218-4873-9. Teoksen verkkoversio.
  17. ↑ a b Otavan iso musiikkitietosanakirja, 4. osa (Laulu–Rantasalo), s. 124. Otava, 1978. ISBN 951-1-04763-9.
  18. ↑ a b c Benward & Saker (2003), s. 201.
  19. ↑ Forte (1979), s.142.
  20. ↑ ”Dominantti”, Tietosanakirja, 2. osa (Confrater–Haggai), s. 367. Otava, 1910.
  21. ↑ Richard Franco Goldman: Harmony in Western Music, s. 39. W. W. Norton, 1965. ISBN 0-214-66680-8.
  22. ↑ Benjamin, Horvit, Nelson: Techniques and Materials of Music, s. 46–47. Cengage Learning, 2008. ISBN 0-495-50054-2.
  23. ↑ Saker (2003), s. 202–204
  24. ↑ Benward & Saker (2008), s. 343

Aiheesta muualla muokkaa

 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Dominant seventh chord
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Dominanttiseptimisointu&oldid=20673870”