Itävallan miehitysvyöhykkeet

Itävalta, joka vuodesta 1938 oli ollut liitettynä Saksaan, jaettiin neljään vyöhykkeeseen toisen maailmansodan päätteeksi vuonna 1945. Myös Wien jaettiin, mutta Neuvostoliiton ja Yhdistyneen kuningaskunnan miehitysvyöhykkeet eivät olleet maantieteellisesti yhtenäisiä kuten Berliinissä. Lisäksi Wienin keskusta oli kaikkien neljän vallan yhteisenä vyöhykkeenä.

Itävallan tasavalta Republik Österreich
1945–1955
lippu vaakuna
Itävallan miehitysvyöhykkeiden jakaantuminen.
Valtiomuoto	sotilashallinto
osa	liittoutuneiden miehitysvaltaa
Liittoutuneiden sotilaskuvernööri	Ivan Konev (Neuvostoliiton vyöhyke) Antoine Béthouart (Ranskan vyöhyke) Richard McCreery (Yhdistyneen kuningaskunnan vyöhyke) Mark W. Clark (Yhdysvaltain vyöhyke)
Pääkaupunki	Wien
Uskonnot	kristinusko
Historia
– perustettiin	27. huhtikuuta 1945
– Itävallan valtiosopimus	27. heinäkuuta 1955
– Itävallan puolueettomuussopimus	26. lokakuuta 1955
Viralliset kielet	saksa
Valuutta	Itävallan šillinki
Edeltäjä	Saksa
Seuraaja	Itävalta
Infobox OK

Itävallan miehitys loppui vuonna 1955 solmitun valtiosopimuksen myötä, jolloin maa sai täyden suvereniteetin. Miehitysvallat sopivat Itävallan asemasta puolueettomana valtiona eikä maahan jäänyt ulkomaisia sotajoukkoja.

Taustaa

Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta olivat vuoden 1943 Moskovan konferenssissa yhdessä päättäneet, että Saksan Itävallan liittäminen vuonna 1938 katsottaisiin mitättömäksi. Samoin kaikki hallinnolliset ja oikeudelliset toimenpiteet vuodesta 1938 lähtien jätettäisiin huomiotta. Konferenssi julisti aikovansa luoda vapaan ja itsenäisen Itävallan sodan jälkeen, mutta totesi myös, että Itävallalla on vastuu ”osallistumisesta sotaan hitleriläisen Saksan puolella”.

Miehityksen ensimmäinen vuosi 1945–1946

Neuvostohallinto ja Itävallan hallituksen uudelleen perustaminen

29. maaliskuuta 1945 Neuvostoliiton komentaja Fjodor Tolbukhinin joukot ylittivät entisen Itävallan rajan Klostermarienbergissä Burgenlandissa. 3. huhtikuuta Wienin hyökkäyksen alkaessa itävaltalainen poliitikko Karl Renner, joka silloin asui Etelä-Itävallassa, loi yhteyden Neuvostoliittoon. Josif Stalin oli jo perustanut tulevan Itävallan hallituksen maanpaossa olevista kommunisteista, mutta Tolbukhinin sähke muutti Stalinin mielen Rennerin hyväksi.

20. huhtikuuta 1945 neuvostoliittolaiset kehottivat Renneriä muodostamaan väliaikaisen hallituksen. Seitsemän päivää myöhemmin Rennerin hallitus astui virkaan, julisti Itävallan itsenäiseksi natsi-Saksasta ja vaati ensimmäisen Itävallan tasavallan kaltaisen demokraattisen valtion luomista. Neuvostoliiton hyväksymä Renner ei ollut yksittäistapaus; heidän virkailijansa perustivat uudelleen piirihallinnon ja nimittivät paikalliset pormestarit, usein paikallisten neuvojen mukaan, jo ennen taistelun päättymistä.

Renneria ja hänen ministereitä vartioivat ja tarkkailivat NKVD:n henkivartijat. Kolmannes osavaltion liittokansleri Rennerin kabinetista, mukaan lukien tärkeät sisäministerin ja opetusministeriön paikat, oli Itävallan kommunisteja. Länsiliittolaiset epäilivät nukkevaltion perustamista ja kieltäytyivät tunnustamasta Renneria. Britit olivat erityisen vihamielisiä; jopa Yhdysvaltain presidentti Harry Truman, joka uskoi Rennerin olevan luotettava poliitikko eikä Kremlin eturintama, kieltäytyi tunnustamisesta. Mutta Renner oli varmistanut puolueiden väliseen valvontaan nimeämällä kuhunkin ministeriöön kaksi alivaltiosihteeriä.

Heti, kun Hitlerin armeijat pakotettiin takaisin Saksaan, puna-armeija ja NKVD alkoivat vallata vangittuja alueita. Toukokuun 23. päivään mennessä he ilmoittivat pidättäneensä 268 entisen puna-armeijan sotilasta, 1 208 Wehrmacht-miestä ja 1 655 siviiliä. Seuraavina viikkoina britit luovuttivat yli 40 000 kasakkaa, jotka olivat paenneet Länsi-Itävaltaan Neuvostoliiton viranomaisia. Heinä- ja elokuussa neuvostoliittolaiset toivat neljä NKVD-joukkojen rykmenttiä ”siivoamaan” Wieniä ja sinetöimään Tšekkoslovakian rajan.

Puna-armeija menetti 17 000 sotilasta Wienin taistelussa. Neuvostoliiton joukot harjoittivat systemaattista naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa Neuvostoliiton voiton jälkeen. Siviilien tukahduttaminen vahingoitti puna-armeijan mainetta siinä määrin, että Moskova antoi 28. syyskuuta 1945 käskyn, jolla kiellettiin väkivaltaiset kuulustelut. Puna-armeijan moraali laski, kun sotilaat valmistautuivat lähetettäväksi kotiin; taisteluyksiköiden korvaaminen Ivan Konevin vakituisilla miehitysjoukoilla vähensi vain marginaalisesti ”huonoa käytöstä”. Vuosien 1945 ja 1946 ajan kaikki Neuvostoliiton komentotasot yrittivät turhaan hillitä karkotusta ja ryöstöä. Itävallan poliisin vuoden 1946 tietojen mukaan yli 90 % rekisteröidyistä rikoksista oli ”Neuvostoliiton univormussa pukeutuneita miehiä”, jotka yleensä olivat humalassa (verrattuna yhdysvaltalaisten sotilaiden osuus oli 5–7 %). Samaan aikaan Neuvostoliiton kuvernöörit vastustivat Itävallan poliisivoimien laajentamista ja aseistamista.

Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltain joukot

Yhdysvaltalaiset joukot, mukaan lukien 11. panssaridivisioona, ylittivät Itävallan rajan 26. huhtikuuta, jota ranskalaiset ja britit seurasivat 29. huhtikuuta ja 8. toukokuuta. Heinäkuun 1945 loppuun asti länsimaisilla liittolaisilla ei ollut ensikäden tiedustelupalvelua Itä-Itävallasta. Edes Rennerin hallituskaan ei tiennyt käytännössä mitään lännen olosuhteista.

Ensimmäiset yhdysvaltalaiset saapuivat Wieniin heinäkuun lopussa 1945, kun Neuvostoliitto painosti Renneria luovuttamaan Itävallan öljykentät. Yhdysvaltalaiset vastustivat ja estivät sopimuksen, mutta lopulta Neuvostoliitto otti haltuunsa itävaltalaisen öljyn alueellaan. Britit saapuivat syyskuussa. Neljän sotilaallisen kuvernöörin liittoutuneiden neuvosto kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa Wienissä 12. syyskuuta 1945. Se kieltäytyi tunnustamasta Rennerin vaatimusta kansallisesta hallituksesta, mutta ei estänyt häntä laajentamasta vaikutusvaltaa läntisille alueille. Renner nimitti äänekkäästi antikommunistisen Karl Gruberin ulkoministeriksi ja yritti vähentää kommunistien vaikutusvaltaa. 20. lokakuuta 1945 läntiset liittolaiset tunnustivat Rennerin uudistetun hallituksen ja saivat hyväksynnän ensimmäisille parlamenttivaaleille.

Ensimmäiset yleiset vaalit sodan jälkeen

25. marraskuuta 1945 pidetyt vaalit olivat isku Itävallan kommunistiselle puolueelle, joka sai vain hieman yli 5 % äänistä. Kristillisdemokraattien (ÖVP) ja sosiaalidemokraattien (SPÖ) koalitio, joka sai 90 % äänistä, otti hallituksen haltuunsa ja tarjosi liittokanslerin paikkaa kristillisdemokraatti Julius Raabille. Neuvostoliitto vetosi Raabiin, koska hän oli ollut austrofasistisen Isänmaarintaman jäsen 1930-luvulla ja Neuvostoliitto, toisin kuin länsi, suosi denatsifiointipolitiikkaa. Sen sijaan presidentti Renner nimitti parlamentin suostumuksella Leopold Figlin, jota Neuvostoliitto tuskin hyväksyi. Neuvostoliitto vastasi tähän Itävallan taloudellisen omaisuuden massiivisella ja koordinoidulla pakkolunastuksella.

Potsdamin sopimus salli ”saksalaisen ulkoisen omaisuuden” takavarikoinnin Itävallassa ja Neuvostoliitto käytti tämän määritelmän epämääräisyyttä täysimääräisesti. Alle vuodessa he purkivat ja toimittivat itään teollisuuslaitteita, joiden arvo oli noin 500 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Yhdysvaltalainen päävaltuutettu Mark W. Clark vastusti äänekkäästi Neuvostoliiton ekspansionistisia aikomuksia ja hänen raporttinsa Washingtoniin sekä George F. Kennanin The Long Telegram tuki Trumanin tiukkaa asennetta Neuvostoliittoa vastaan. Bischofin mukaan kylmä sota Itävallassa alkoi keväällä 1946, vuosi ennen maailmanlaajuisen kylmän sodan puhkeamista.

Liittoutuneet allekirjoittivat 28. kesäkuuta 1946 toisen valvontasopimuksen, joka antoi niille valta-aseman Itävallan hallitukseen nähden. Parlamentti vapautettiin liittoutuneiden hallinnasta. Tästä eteenpäin sen päätös voitiin kumota vain kaikkien neljän liittolaisen yksimielisellä äänestyksellä. Läntinen oppositio mitätöi rutiininomaisesti Neuvostoliiton veto-oikeudet. Seuraavien yhdeksän vuoden ajan maa vapautui vähitellen ulkomaalaisesta hallinnasta ja kehittyi ”huoltajavaltiosta” itsenäiseksi. Hallituksella oli oma itsenäinen näkemys tulevaisuudesta reagoiden epäsuotuisiin olosuhteisiin ja toisinaan käänsi ne omaksi edukseen. Ensimmäiset liittoutuneiden neuvottelut Itävallan itsenäisyydestä pidettiin tammikuussa 1947, mutta ne ajautuivat umpikujaan Neuvostoliiton ”saksalaisesta omaisuudesta” johtuen.

Vyöhykkeet

Wienin miehitysvyöhykkeet.

Neuvostoliiton miehitysvyöhyke

• Ala-Itävalta
• Burgenland
• Ylä-Itävallan luoteisosa

Ranskan miehitysvyöhyke

• Läntinen Tiroli
• Vorarlberg

Yhdistyneen kuningaskunnan miehitysvyöhyke

• Kärnten
• Steiermark
• Itäinen Tiroli

Yhdysvaltain miehitysvyöhyke

• Salzburg
• Suurin osa Ylä-Itävallasta

Katso myös

• Saksan miehitysvyöhykkeet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itävallan miehitysvyöhykkeet Wikimedia Commonsissa