Ifriqiya

keskiaikainen arabialainen nimitys Pohjois-Afrikan keskiosalle

Ifriqiya ("Ifrikija", "Afrikka"; arab. إفريقية‎) on keskiaikainen arabialainen nimitys Välimeren ja Saharan välissä sijaitsevalle Pohjois-Afrikan keskiosalle, alueelle joka kattaa Tunisian, Itä-Algerian ja Libyan Tripolitanian. Se on suurin piirtein sama alue kuin aiempi Rooman provinssi Africa, josta tulee nimi Ifriqiya.

Arabivaltakunnan laajentumisvaiheet islamilaisen tarinaperinteen mukaisesti:
  622–632 profeetta Muhammedin aika
  632–661 "oikeaanjohdettujen kalifien" aika
  661–750 umaijadien dynastian aika

HistoriaMuokkaa

Aiempi historiaMuokkaa

 
Myyttinen mielikuva muslimivalloittajasta kamelin selässä (1890)

Alue, josta tuli arabialainen Ifriqiya, oli ollut tärkeä koko antiikin ajan. Aikoinaan se oli ollut foinikialaisten perustaman mahtavan Karthagon valtakunnan keskus. Roomalaisten hävitettyä Karthagon se oli ollut vauras roomalainen provinssi, ja valtakunnan jakauduttua kahtia ja Länsi-Rooman hajottua siitä tuli vandaalien valtakunnan keskus. Kun Bysantti valloitti alueen 533, siitä tuli osittain itsehallinnollinen Karthagon eksarkaatti (Afrikan eksarkaatti) pääkaupunkinaan Karthago.

Arabivalloitus 600-luvullaMuokkaa

Bysantin ja Persian välisen sodan loppunäytöksenä sassanidien Persia alkoi valtiona hajota ja Bysantti joutui rahapulassa vetäytymään. valtaan nousivat paimentolaiskulttuuria edustavat arabiheimot, jotka sotivat myös toisiaan vastaan.[1] Arabien valloitusyritys Afrikassa 647 epäonnistui, mutta Muawijan 663 aloittama hyökkäys tuotti tuloksia. Bysantille uskolliset afrikkalaiset kykenivät kuitenkin 682 lyömään arabit takaisin. Arabit valtasivat lopulta Bysantin viimeisen linnakkeen Karthagon vuonna 698 tuhoten sen täydellisesti.

Aiemmin Bysantin valtakuntaan kuulunut kristitty Pohjois-Afrikka joutui pitkällisten levottomuuksien jälkeen vuosien 663 ja 703 välisenä aikana arabiheimojen haltuun. Arabivalloittajien johtajina olivat Uqba ibn Nafi, Hassan idn al-Numan ja Musa ibn Nusair. Erityisesti yhdistyneet berberiheimot johtajinaan Kusaila ibn Lemzem ja al-Kahina tekivät vastarintaa. Maa ei silti rauhoittunut, sillä pian puhkesi haridžien kansannousu johtajanaan muiden muassa Abu l-Chattab al-Maafiri. Vasta 700-luvun lopulla alkoivat rauhallisemmat ajat.

Arabien Pohjois-Afrikan valloituksen myötä Maghreb ja Andalusia joutuivat Ifriqiyan käskynhaltijoiden alaisiksi. Nämä olivat vuoteen 705 saakka Egyptin käskynhaltijoiden alaisuudessa. Alueen pääkaupunki oli ensin Kairouan, 900-luvulta lähtien enimmäkseen Mahdia (al-Mahdiya) ja 1200-luvulla Tunis. Arabivalloitus merkitsi Pohjois-Afrikassa vallinneen kristinuskon sekä latinankielisen kulttuurin tuhoutumista. Ifriqiyasta tuli tukialue Maghrebin berberiheimojen arabialaistamiselle.

Vuodet 750–1500Muokkaa

Ifriqiya ei umaijadien aikana koskaan ollut kovin hyvin Damaskoksen kalifien otteessa. Abbasidikalifien valtaannousun jälkeen vuonna 750 kalifit eivät enää saaneet herruuttaan palautettua sinne. Alueen käskynhaltijat, muhallabidit saavuttivat tällöin laajan itsehallinnon. Eräs sellainen oli Ibrahim ibn al-Aghlab, jonka kalifi nimitti vuonna 800 alueen käskynhaltijaksi. Al-Aghlab seuraajineen sai kuitenkin vallan haltuunsa vain Tunisiaan saakka. Aghlabidien dynastian (800909) pääkaupunki oli Kairouan. He menettivät sata vuotta myöhemmin valtansa kapinoiville šiialaisille berbereille, jotka pystyttivät fatimidien dynastian (909973). Se hallitsi ensin Mahdiasta, mutta vallattuaan Egyptin siirsi pääkaupunkinsa Kairoon ja luovutti Ifriqiyan käskynhaltijoilleen zirideille (9731152). Käskynhaltijat julistautuivat seuraavalla vuosisadalla itsenäisiksi ja hallitsivat Kairouanista käsin. Fatimidit lähettivät hilaliitteja (Banu Hilal) ziridejä vastaan, ja kun Kairouan tuhottiin, palasi pääkaupunki Mahdiaan.

Myöhemmin alueen valtasi maghrebilainen berberidynastia almohadit (11521229). Se ei kyennyt pitämään Ifriqiyaa hallussaan kauan, ja valtaan nousivat hafsidit (12291574), yksi pitkäaikaisimmista muslimidynastioista, joka kesti kunnes turkkilaiset osmanit ulottivat valtansa Pohjois-Afrikkaan.

Ifriqiya pysyi vuosisatojen ajan tärkeänä alueena islamilaiselle maailmalle, mutta alkoi menettää merkitystään myöhäiskeskiajalla. Ifriqiyasta käsin muslimit valloittivat Sisilian ja uhkasivat pitkään koko Italiaa. Euroopan kristittyjen valtioiden voimistuessa ja parantaessa laivastojaan keskiajan lopulla joutuivat Pohjois-Afrikan muslimit eurooppalaisten uhkaamiksi. Hafsidien aikana Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhä johti kahdeksannen ristiretken (toisen laskutavan mukaan seitsemännen) Tunisia vastaan 1270.

Italian kaupunkivaltiot, Ranska ja myöhemmin etenkin espanjalaiset tekivät hyökkäyksiä Afrikkaan tavoitteena lopettaa berberien 1400-luvulla aloittama merirosvous. Ryöstelyn vuoksi Välimeren etelärannikon maita nimitettiin barbareskivaltioiksi. Lunnaita maksettiin 1800-luvulle asti, kunnes siirtomaaherruus teki lopun ilmiöstä.

1500-luvulla pohjoisafrikkalaiset joutuivat Osmanien valtakunnan alaisuuteen. Tällöin muun muassa Tunisia sai nykyiset rajansa.

LähteetMuokkaa

  1. Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Prometheus Books, 2003. ISBN 1-59102-083-2.

Aiheesta muuallaMuokkaa