Avaa päävalikko
Tämä artikkeli kertoo päähineestä. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Laulaja Frank Sinatra päässään silinterihattu

Hattu on tavallisesti jäykästä materiaalista valmistettu päähine, jossa on kupu ja usein lieri.[1] Hattua voidaan käyttää esimerkiksi pään suojaamiseen ja lämpöenergian säilyttämiseen, koristeena, itseilmaisuna tai kantajansa aseman merkkinä.

HistoriaMuokkaa

Ensimmäiset tunnetut kuvaukset hatuista löytyvät hautamaalauksista muinaisen Egyptin Thebasta noin vuodelta 3200 eaa. Näissä kuvissa esiintyy olkihattuinen mies. Muita viittauksia miesten, ja etenkin orjien, käyttämiin hattuihin löytyy myös Antiikin Kreikasta ja Antiikin Roomasta. Samaan aikaan naiset kuvattiin esimerkiksi huppujen tai huivien kanssa.[2]

Hattuja alettiin 1300-luvun jälkeisessä Euroopassa käyttää sääsuojana muiden päähineiden sijaan. Miesten aiemmin käyttämät huput ja päähineet kehittyivät näyttäviksi varakkaiden herrojen hatuiksi, joita alettiin käyttää muotipukineena. Naisten hattu kehittyi keskiajalla apostolikan eli nunnahunnun tapaisesta kaulan ja pään ympäri kääritystä huivista, joka oli tullut Eurooppaan Lähi-idästä ristiretkeläisten mukana. Keskiaikaan mennessä tämä huivi oli kehittynyt koristeelliseksi ja näyttäväksi päähineeksi. Huivin alle lisättiin pehmusteita ja korkeita tukirakenteita, jolloin saatiin kartion, torven tai sydämen muotoisia kankaalla verhottuja pukineita.[3]

1500-luvulla naisten hattumalli yksinkertaistui. Hattujen lisäksi naiset käyttivät huntuja ja leuan alta solmittavia myssyjä. Jotkin naistenhatut ottivat vaikutteita miesten hattumalleista. Suosituimmat miesten hatut valmistettiin 1500-luvulla pehmeistä materiaaleista, ja kangas kurottiin päälaen kohdalta kasaan. Koristeluna käytettiin usein sulkia tai korukiviä. Hatun korkeus kuvasti kantajansa yhteiskunnallista asemaa.[4]

 
Sotilaan kaksikolkkahattu

1600-luvulla miesten hatut valmistettiin huovasta, ja ne olivat aiempaa matalampia ja leveälierisempiä. Koristeina käytettiin pitkiä, riippuvia strutsinsulkia tai nauhoja. Hieman myöhemmin huopahatut ylitti pitkäksi aikaa suosiossa kolmikolkkahattu. 1700-luvulla kaksikolkkahattu otettiin armeijaväen asuun ja aatelisunivormuun.[5]

1600-luvun lopulla peruukit nousivat suosioon erityisesti Ranskassa, ja miehet alkoivat kuljettaa hattujaan lähinnä kainalossaan, jotta päähine ei päässyt sotkemaan kampausta. Myös naisilla peruukki oli korkea ja koristeellinen, ja hattu asetettiin sirosti sen päälle. Tavallisen kansan hatut 1700-luvulla olivat nauhoilla sidottuja leveälierisiä olkihattuja tai hilkkoja.[6]

Suurelliset peruukit ja hatut menettivät suosionsa Ranskassa vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen, sillä ne yhdistettiin aristokratiaan. Keski- ja yläluokkaiset miehet alkoivat suosia muotoiltuja hattuja, silintereitä ja knalleja. Naiset käyttivät olki- ja huopahattuja, jotka oli usein koristeltu sulilla.[7]

 
Naisten koristeellista hattumuotia vuodelta 1911.

Suuret ja koristellut päähineet palasivat muotiin 1900-luvun alussa, ja kaikki käyttivät hattuja ikään tai sosiaaliseen taustaan katsomatta, kerjäläisiä lukuun ottamatta. Naisten hatut olivat 1920-luvun alussa suhteellisen yksinkertaisia, ja huovasta tai oljesta tehdyt syvällä istuvat kellohatut olivat muotia. Seuraavalla vuosikymmenellä naisten hattuja oli monentyylisiä, ja erityisen suosittu oli nutturaverkko.[8]

Toisen maailmansodan jälkeen hattujen käyttö väheni merkittävästi, eivätkä ne enää osoittaneet sosiaalista asemaa kuten ennen. 1950-luvun hatut olivat pieniä ja päätä myötäileviä tai suuria leveälierisiä hellehattuja. 1960-luvulla käytettiin pillerihattuja, harsoja, rusetteja tai kukkia, ja vuosikymmenen lopulla suosittiin rentoja lätsiä ja roikkuvalierisiä hellehattuja. 1970-luvulla nekin väistyivät käytöstä. Nykyaikana mikä tahansa yksilöllinen hattutyyli on mahdollinen.[9]

ValmistusMuokkaa

 
Fedora-hattu on yleisin miesten lierihatuista. Se on puolipehmeä huopahattu, jonka nimi on peräisin Giordanon Fedora-oopperan päähenkilöltä, ruhtinatar Fedora Romazovalta.

Hattuja on tehty esimerkiksi huovasta, nahasta, muovista ja erilaisista kankaista. Tuohi, taula, olki ja pahvi ovat erikoisempia hattumateriaaleja.

Usein hatussa on koristeita, kuten nauhoja ja sulkia. Suruaikaan mustaan hattuun on voitu liittää myös huntu. Hattu voi sisältää lisäosia kuten lipan tai korvaläpät. Korvaläpät voidaan kääntää kylmällä ilmalla korvien suojaksi.

Hattuja on valmistettu jo pitkään teollisesti. Miesten hattuja tekee hatuntekijä. Naisten hattujen tekijä on modisti, joka myös valitsee tyyliin pitsit, koristeet ja muut asusteet.[10] Modisti on ammattilaisena keskittynyt etenkin naisten kalliiden, yksilöllisten hattujen suunnitteluun.

KäyttöMuokkaa

Oppiarvon tunnuksenaMuokkaa

Suomessa tärkeä symboliarvo on tohtorinhatulla. Nykyään oppiarvoja osoittavien hattujen ja lakkien käyttö on rajoitettu erityisiin tilaisuuksiin. Tohtorinhattua käytetään promootion lisäksi vain kustoksen ja vastaväittäjän asemassa väitöstilaisuudessa sekä yliopiston erityisissä juhlatilaisuuksissa.

PalkintonaMuokkaa

Suomen sarjakuvaseura jakaa Puupäähattua ansioituneille sarjakuvapiirtäjille. Ola Fogelbergin sarjakuvasankarin Pekka Puupään hattu on tyypillinen pitkänmallinen.

MetsästyksessäMuokkaa

Hattua on käytetty myös merkinantoon. Metsästäjä viestittää punaisella hatulla matkan päähän olevansa ihminen, jotta muut metsästäjät eivät ampuisi häntä.

TilaisuuksissaMuokkaa

Hatun katsotaan olevan tärkeä osa asukokonaisuutta esimerkiksi häissä tai muissa tilaisuuksissa, jossa edellytetään muodollista pukeutumista.

ItsekorostuksessaMuokkaa

Toisinaan halutaan korostaa omaa persoonallisuutta pitämällä tavalliseksi mielletystä poikkeavaa hattua.

HattuetikettiMuokkaa

Toisinaan hatun päässä pitäminen merkitsee kunnioitusta, toisinaan sen pois ottaminen. Esimerkiksi juutalaiset pitävät hattua päässä synagogassa ja sisätiloissa, kun taas kristityt miehet ”paljastavat” päänsä tullessaan sisätilaan tai kirkkoon. Ulkona käytettäväksi tarkoitettu päähine riisutaan usein sisätiloihin mennessä samalla muidenkin ulkovaatteiden kanssa. Länsimaissa hyviin tapoihin kuuluu, että hattu päässä ei syödä.[11]

Väinö Linna käyttää Tuntemattomassa sotilaassa näitä tapoja kuvatessaan ironisesti suomalaista kansanluonnetta. Määtän kysyessä mitä on urheus, Vanhala vastaa urheuden ilmenevän siinä, ettei ”korpisoturi – – ota lakkia päästänsä muualla kuin kun kirkossa ja lakituvassa”.

SanonnoissaMuokkaa

Kuvaannollisesti hattu voi viitata henkilön asemaan tai rooliin. Tällä tavoin termiä käyttää esimerkiksi Edward de Bono (1990) viitatessaan keskustelijoiden erilaisiin rooleihin ilmauksella ajatteluhattu.[12] Kaunokirjallisuudessa Mario Puzon romaanissa Kummisetä hattu osoittaa tietyn ajatusmaailman omaksumista seuraavassa Tom Hagenin repliikissä Michael Corleonelle: "[P]anin sisilialaisen hatun päähäni ja lopulta tajusin senkin."[13] Hattuun liittyy monia sanontoja, kuten (kerjätä) hattu kourassa, (tehdä) hattutemppu tai nostaa hattua.

Erilaisia hattujaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Talbot, Stephanie: Pieni suuri hattukirja. Päähineet kautta aikojen. (The Hat Book, 2011.) Suomentanut Nelli Iivanainen. Helsinki: Minerva, 2016. ISBN 978-952-312-282-6.

ViitteetMuokkaa

  1. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: hattu. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.
  2. History of Hats Hatsandcaps.co.uk. Viitattu 2.7.2011.
  3. Talbot 2016, s. 15.
  4. Talbot 2016, s. 15–17.
  5. Talbot 2016, s. 17.
  6. Talbot 2016, s. 17–18.
  7. Talbot 2016, s. 18.
  8. Talbot 2016, s. 18.
  9. Talbot 2016, s. 18–21.
  10. Talbot 2016, s. 79–81.
  11. Hatunkäyttäjän etiketti Fredrikson. Viitattu 13.2.2012.
  12. De Bono, Edward: Kuusi ajatteluhattua. Helsinki: MARK kustannus, 1990. ISBN 952-9569-01-7.
  13. Puzo, Mario: Kummisetä : Romaani mafiasta, s. 450–451. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1972. ISBN 951-0-02991-2.

KirjallisuuttaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hattu.