Avaa päävalikko

Hakovuori eli Vanajan Hakovuori eli Linnanpää on Kanta-Hämeessä Hämeenlinnan Vanajassa oleva rautakautinen linnamäki, joka sijaitsee Vanajaveden länsirannalla. Vuoren harjanne on Hattelmalan harjun jatketta ja se sijaitsee valtatie 10:n ja valtatie 3 risteysalueen eli Hattelmalan tienliittymän itäpuolella.[1][2][3]

Hakovuori
Sijainti

Hakovuori
Koordinaatit 60°58′14″N, 24°28′57″E
Valtio Suomi
Paikkakunta Hämeenlinna
Historia
Tyyppi Linnavuori
Huippukausi rautakausi

MuinaislinnaMuokkaa

Hakovuori on viereisen Hattelmalanharjun harjujakson osa, joka sijaitsee Vanajan kirkosta noin 1,5 kilometriä lounaaseen. Mäkilinnan ympäristö on harjualueelle tyypillistä ja siinä on suuriakin korkeuseroja. Mäki kohoaa 45 metriä Vanajaveden pintaa korkeammalle ja se on 350 metriä pitkä ja 200 metriä leveä. Erityisesti Hakovuoren länsi- ja itärinteet ovat jyrkkiä. Vuoren länsipuolelta on otettu myös hiekkaa [4], mutta vuori on pääasiassa moreeniselänne. Sen sijaan vuoren luoteis-, pohjois- ja eteläpuolelta on harjulle helppo nousta. Vuoren lakiosa on 240 metriä pitkä mutta vain 10 metriä leveä. Linnapihan pinta-alaksi tulee 1,5 hehtaaria. Laella erottuu kaksi pienempää nyppylää. Pohjoissivulla harjun laki päättyy terassimaiseen muodostumaan, jonka alareunassa on kahden kivivallin jäänteitä. Alempi kivivalli poikkeaa ylemmästä kivivallista siinä, että se on kasattu hyvin erikokoisista kivistä eikä se välttämättä kelpaisi puuvarustuksen tueksi. Etelärinteessä on myös kivivallin jäänteitä, jotka ovat ihmistoiminnan turmelemia. Vuonna 2007 eteläinen vallirakenne olisi jo hävinnyt kokonaan. Harjun laella on erotettavissa myös kolme portin paikkaa. Alueella on myös luonnon muodostamaa kivikkoa, joka on paikoin vaikeasti erotettavissa ihmistoiminnasta syntyneestä vallittamisesta.[1][5][6][3]

Paikka on Hämeenlinnan kaupungin luonnonhoitotoimiston hoitokohde. Museoviraston hoitoryhmä on avannut näköalan Mantereenlinnan ja Vanajaveden suuntaan. Vuoren laella on pystytetty opastaulu.[1]

TutkimuksiaMuokkaa

Linnavuori tunnettiin jo 1800-luvulla. Hjalmar Appelgren suoritti alueen tarkastuksen vuonna 1886 ja Axel Heikel vuonna 1897. Aluetta tutkittiin pintapuolisesti vielä vuosina 1921 (Julius Ailio), 1935 (Jouko Voionmaa) ja 1939 (Esko Sarasmo). Ailio piti valleja luonnonmuodotelmina.[7] Sauramo löysi kuitenkin luoteispäässä vallin, joka oli hänen mukaansa ihmisen rakentama.[8] Ensimmäiset arkeologiset kaivaukset suoritti Jouko Voionmaa vuonna 1949. Hän avasi vuoren laelta pienen alueen, mutta siitä ei löytynyt lainkaan esineitä. Voionmaan kaivaukset kattoivat koko linnavuoren laesta vain alle 1 %. Tämän jälkeen linnavuorella on vierailtu tarkastus- ja inventointimatkoilla useasti. Siellä ovat käynneet Anna-Liisa Hirviluoto (vuosina 1968 ja 1974), Jyri Saukkonen (1981 ja 1984), Hans-Peter Schulz (1988), Sirkka-Liisa Seppälä (1999) ja Jari-Matti Kuusela (2007). Saukkonen ei hyväksynyt alinta vallia linnan rakenteisiin[9].[1][6]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Muinaisjäännösrekisteri: Linnanpää (Hakovuori) Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 29.2.2008. Museovirasto. Viitattu 21.9.2013.
  2. Karttapaikka: Vanajan Hakovuori (sijainti maastokartalla) Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 11.10.2019.
  3. a b Raito, Aatto: Vanajaveden muinaislinnoja. Geologi, 2011, 63. vsk, nro 2, s. 60-63. Helsinki: Suomen Geologinen Seura. ISSN 0046-5720. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 11.6.2016.
  4. Hirviluot, Anna-Liisa: Hämeenlinna Linnapää (Hakovuori) Maisemahoitosuunnitelman johdosta suoritettu linnavuoren tarkastus, 1968
  5. Sinivaara, Juha: Hämeen muinaislinnat, 06.03.2014, Viitattu 16.6.2016
  6. a b Taavitsainen, J.-P: Ancient Hill-forts of Finland, with special reference to the hill-fort of Kuhmoinen, s. 232. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 94. Helsinki: Museovirasto, 1990. ISBN 951-9056-97-1.
  7. Ailio, Julius: Hämeenlinna Linnanpää Linnavuoren vallien tarkastus, 1921
  8. Sauramo, Esko: Vanajan ja Hämeenlinna kiinteät muinaisjäännökset 7.8.-7.9.1939, 1939
  9. Saukkonen, Jyri: Hämeenlinna inventointi, 1984