Fender Precision Bass

sähköbassomalli

Fender Precision Bass (P-Bass) on Fender -kitarayhtiön ensimmäinen massatuotantoinen lankkukoppainen sähköbasso.[1]

Fender Precision Bass
Perustiedot
Alkuperäinen valmistaja Fender
Valmistusvuodet 1950
Rakenne
Rungon tyyppi kokopuu
Kaulan kiinnitys pulttikiinnitys
Nauhat 20, 21, 22 tai 24
Materiaalit
Runko Leppä tai saarni (poppeli tai lehmus monissa japanilaisissa ja meksikolaisissa malleissa)
Kaula Vaahtera
Otelauta Ruusupuu, eebenpuu, vaahtera tai pao ferro
Tekniikka
Talla Kiinteä
Mikrofonit Jaettu kaksikelainen, ns. P-basson mikrofoni
Värit
Värivaihtoehdot Monia eri väri- ja pintakäsittelyvaihtoehtoja (mm. lakka, petsi, maali, kimalle-pinnoite...)
Fender Precision Bass

1940-luvulla sähköisellä äänentoistolla alkoi olla entistä suurempi rooli populaarimusiikissa, ja tätä myötä myös sähköinen äänenvahvistus alkoi kehittyä. Vuonna 1950 Leo Fender kehitti prototyypin ensimmäisestä sähköbassosta: Fender Precision Bass.[1]

Tekniikka ja rakenne

muokkaa

Ensimmäiset sähköbassot olivat malliltaan ja periaatteeltaan tavallisia akustisia kontrabassoja, joiden soittajat asettivat sähkökitaran sähkömagneettisen mikrofonin kontrabassonsa alle, ja yhdistivät tämän muunneltuun, bassotaajuuksia paremmin toistavaan kitaravahvistimeen. Vaihtoehtoisesti kitaristit soittivat kappaleiden basso-osuudet käyttäen kitaroidensa paksuimpia ja matalimmilla sävelillä soivimpia kieliä.[1]

Fender Precision Bass oli ensimmäinen varsinainen sähköbasso, jonka runko oli umpipuuta (ns. lankkubasso) ja siinä olivat sähkömagneettiset mikrofonit. Precision Bass (engl. precision = tarkkuus) sai nimensä basson kaulassa olevista nauhoista. Kontrabasson kaulassa ei ole nauhoja, joten oikeisiin nuotteihin osuminen vaatii ääretöntä tarkkuutta. Precision Bass toi basisteille mahdollisuuden soittaa bassoaan helpommin, ja saada sävelet nuotilleen. Precision Bassista on kuitenkin valmistettu myös nauhatonta mallia.[2]

Mikrofonit

muokkaa
 
Bassokitaran mikrofonit: ylempänä jaettu P-basson mikrofoni ja alempana yksikelainen jazzbasson stack-mikrofoni, molemmat Seymour Duncanin valmistamia.

P-bassossa mikrofoni oli alun perin yksikelainen, mutta vuonna 1957 kehitettiin ns. jaettu mikrofoni jossa mikrofoni jaettiin kahteen erilliseen osaan. Tässä mikrofonityypissä kela on kahden yksittäisen magneettisydämen ympärillä, ja kelat ovat limittäin toistensa päällä, kytkettynä sarjaan. Tämä rakenne ja kytkentä estää yksikelaisille mikrofoneille tyypillisen huminan.[1]

Näissä mikrofoneissa on yhteensä kahdeksan napapalaa, jotka vastaanottavat paremmin perinteisen yksikelaisen P-basson kielten voimakkaasti värähtelevien kielten signaalin.

P-basso on säilyttänyt suosionsa basistien keskuudessa näihin päiviin saakka sen omintakeisen soinnin ja vähäisen häiriöalttiudensa tähden. P-bassoja on saatavilla useilta eri valmistajilta korkealuokkaisista huippuinstrumenteista aina huokeisiin malleihin saakka.[1]

P-basson mikrofoni on myös muodostunut äänentoistoteknologiassa omaksi käsitteekseen jaettuna mikrofonina. Erillisiä jaettuja P-Bass -mikrofoneja valmistavat useat valmistajat, tunnetuimmista mainiten esimerkiksi EMG, Seymour Duncan, Bartolini ja DiMarzio.

Tunnettuja Precision-basson soittajia

muokkaa
 
Iron Maidenin kitaristi Janick Gers, ja basisti Steve Harris soittamassa perinteistä Fender Precision Bassia.

Joillekin tunnetuille basisteille, kuten esimerkiksi Duff McKaganille ja Green Dayn Mike Dirntille Fender on suunnitellut omat Signature- eli nimikkomallit Precision Bassista.

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. a b c d e Denyer, Ralph – Suuri kitarakirja (s. 60) (ISBN 951-0-20072-7)
  2. Nick Freeth: The Illustrated Directory of Guitars, s. 184–185. CGe, 2006. ISBN 0-681-44658-7 (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa