Etelä-Afrikan siirtomaahistoria
Etelä-Afrikan siirtomaahistoria alkoi ensimmäisten hollantilaisten siirtolaisten saapuessa maahan vuonna 1652. Ajanjaksoa leimasivat konfliktit toisaalta siirtolaisten ja maan alkuperäisasukkaiden ja toisaalta buurien ja 1790-luvulla alueelle saapuneiden brittien välillä. Siirtomaakausi päättyi vuonna 1910 perustetun Etelä-Afrikan unionin muodostamiseen. Siirtomaa-aikana nykyisen Etelä-Afrikan valtion alueella sijaitsi Kapmaan ja Natalin siirtokuntien, itsenäisten Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion buuritasavaltojen sekä erilaisten protektoraattien lisäksi joukko alkuperäisasukkaiden kuningaskuntia, joista merkittävin oli kuningas Shakan luoma zuluvaltio.
Kapmaa oli aluksi Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian hallussa ja sinne asettui hollantilaisten siirtolaisten lisäksi muun muassa ranskalaisia hugenotteja. Britit ottivat alueen hallintaansa pysyvästi vuonna 1806. Tuhannet brittihallintoon tyytymättömät buurit lähtivät Kapmaasta niin sanotulle "Suurelle vaellukselle" kohti sisämaata, mikä johti itsenäisten buuritasavaltojen Oranjen vapaavaltion ja Transvaalin perustamiseen. Tunkeutuessaan syvemmälle sisämaahan buurit ajautuivat yhteenottoihin maan alkuperäisväestön kanssa.
Valtavien timantti- ja kultaesiintymien löytäminen Etelä-Afrikan sisäosista 1800-luvun jälkipuoliskolla ajoi buurit ja britit vastakkain, kun molemmat tahtoivat luonnonrikkaudet hallintaansa. Lopulta Yhdistynyt kuningaskunta kukisti itsenäiset buuritasavallat toisessa buurisodassa ja ryhtyi ajamaan yhtenäistä Etelä-Afrikan liittovaltiota.
Varhainen siirtomaakausi muokkaa
Tiettävästi ensimmäisinä eurooppalaisina Etelä-Afrikan maaperällä vierailivat portugalilaiset, jotka 1400-luvun lopulla etsivät meritietä Intiaan. 1500-luvun aikana portugalilaiset vierailivat maan rannikolla säännöllisesti, ja muut eurooppalaiset seurasivat 1500-luvun lopulla.[1]
Vuonna 1602 perustettu Hollannin Itä-Intian kauppakomppania edisti Hollannin taloudellisia etuja Aasiassa ja pyrki turvaamaan sinne johtavan merireitin Afrikassa. Tämän vuoksi kauppakomppanian palkkaama Jan van Riebeeck saapui vuonna 1652 Kapmaahan tehtävänään järjestää huolto Aasiaan matkaaville laivoille. Muutaman vuoden kuluttua alueelle saapuivat ensimmäiset hollantilaiset siirtolaiset, jotka ryhtyivät viljelemään maata ja käymään kauppaa kauppakomppanian kanssa.[2] Vuoteen 1707 mennessä Kapmaahan oli asettunut 1 779 hollantilaista, saksalaista siirtolaista ja uskonnollista vainoa paennutta ranskalaista hugenottia. Siirtokunta kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000 ihmiseen ja sen pinta-ala laajeni suhteessa vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset muuttivat rannikolta sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Vuoteen 1770 mennessä hollantilainen asutus oli siirtynyt noin 650 kilometrin päähän Kapkaupungista. Sisämaassa siirtolaiset elivät puolinomadisina paimentolaisina. Näitä sisämaahan siirtyneitä perheitä ryhdyttiin nimittämään trekboereiksi, eli vaeltaviksi maanviljelijöiksi, ja nimitys lyheni pian boeriksi. Trekboerit kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa ja vuosien 1785–1795 välisenä aikana kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista. Lisäksi 700 joutui orjuuteen.[3] Kapmaahan rannikolle jääneitä hollantilaisperäisiä siirtolaisia ryhdyttiin puolestaan nimittämään Kapmaan hollantilaisiksi erotukseksi trekboereista.
1700-luvun puolivälissä Kapmaassa oli enemmän orjia kuin vapaita kansalaisia, eli eurooppalaisia siirtolaisia. Maahan tuodut aasialaiset orjat olivat pääasiassa keskittyneet kaupunkeihin ja työskentelivät käsityöläisinä. Heidän mukanaan Etelä-Afrikkaan saapui myös islamin usko. Afrikkalaisperäiset orjat puolestaan työskentelivät pääasiassa maatiloilla ja kaupunkien ulkopuolella.[1]
Buurien lähestyttyä xhosa-heimon aluetta heidän kohtaamansa vastarinta koveni. Vuodesta 1779 alkaen buurien ja xhosien välillä käytiin sarja rajasotia. Trekboerit pettyivät siihen, etteivät Kapmaan hollantilaiset tukeneet heitä sodassa ja julistivat vuonna 1795 Graaff Reinetin alueen itsenäiseksi tasavallaksi. Käytännössä tämä johti buurien ja Kapmaan hollantilaisten lopulliseen irtaantumiseen kahdeksi eri väestöryhmäksi. Trekboerit ryhtyivät myös käyttämään itsestään ilmaisua afrikaanerit korostaakseen sitä, että olivat syntyneet Afrikassa.[3] Itsenäisyyssuunnitelmat kuitenkin kaatuivat samana vuonna brittiläisten saapumiseen Kapmaahan.[4]
Zulu-kuningaskunta muokkaa
1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi poliittisia levottomuuksia liiallisen väestönkasvun ja kaupallisen kilpailun seurauksena. Koska ngunien hallitsema itäinen rannikkoalue rajoittui Intian valtamereen, Lohikäärmevuoristoon ja eurooppalaisten hallitsemaan Kapmaahan, kasvavan väestön vaatiman uuden viljelysmaan hankkiminen oli mahdollista vain sisäisten sotien avulla. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. ”Mustaksi Napoleoniksi” kutsutun Shaka Zulun johdolla alueen johtavaksi voimaksi nousi uusi vahva zuluvaltio.[5]
Nguni-heimot jakautuivat alkujaan kolmeen pääryhmään, Dingiswaoyn johtamaan Mtethwan, Sobhuzan johtamaan Ngwanen ja Zwiden johtamaan Ndwandwen kuningaskuntiin. Vuonna 1817 Zulumaan hallinnasta kamppailivat Zwide ja Dingiswaoy. Sodan aikana Shaka nousi Dingiswaoyn joukkojen tärkeimmäksi komentajaksi. Hän aloitti uudenlaisen zulukuningaskunnan rakentamisen pääasiassa valloitusten avulla. Shakaa pidetään yhtenä Afrikan merkittävimmistä armeijan ja sodankäynnin organisoijista. Hän korvasi aikaisemmin aseina käytetyt pitkät heittokeihäät lyhyillä iskukeihäillä, joita voitiin käyttää taistelussa toistuvasti. Zulusoturit ryhtyivät lähestymään vihollista myös mahdollisimman hiljaa ja näkymättömissä ja pyrkivät yllättämään sen äkillisellä rynnäköllä. Uuden sotataktiikan avulla Shaka löi pian Zwiden joukot.[6]
1820-luvun puoleenväliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä. Shaka keskitti vallan kuninkaan hoviin ja ryhtyi perimään heimopäälliköiltä veroja. Hän myös sijoitti armeijansa yksiköitä ympäri valtakuntaa taatakseen alueiden uskollisuuden. Shaka loi zulujen keskuuteen myös uudenlaisen kansallistunteen korostaessaan valtakuntansa ”zulumaisuutta”. Koko valtakunnan väestön katsottiin kuuluvan zulu-heimoon ja kaikkien alamaisten tuli osoittaa uskollisuutta suoraan kuninkaalle. Perinteisistä ngunijuhlista tehtiin valtakunnan virallisia festivaaleja. Uusi zuluidentiteetti korvasi pian hänen alaisuudessaan olleiden heimojen ja ryhmien alkuperäiset identiteetit.[7]
1820-luvun aikana Shaka laajensi valtakuntaansa pohjoisessa nykyisen Mosambikin rajalle asti, lännessä Lohikäärmevuorten taakse ja etelässä myöhemmän Transkein bantustanin rajoille asti. Hän toivotti myös brittiläiset kauppiaat tervetulleiksi alueelleen ja lähetti diplomaattisia lähetystöjä Englannin hoviin.[7]
Vuonna 1828 Shakan velipuoli Dingane toteutti onnistuneen salajuonen Shakan salamurhaamiseksi ja nousi zulujen kuninkaaksi. Dinganen asema valtaistuimella ei kuitenkaan koko hänen valtakaudellaan ollut täysin vakaa.[8] Voortrekkerien ja zulujen välisessä Blood Riverin taistelussa buurit tuhosivat Andries Pretoriuksen johdolla suuren zuluarmeijan. Taistelun jälkeen zuluvaltakunta ajautui sisäpoliittiseen kriisiin ja hajosi. Dinganen velipuoli Mpande pakeni etelään tuhansien seuraajien kanssa voortrekkerien vasalliksi ja löi Dinganen joukot buurien tuella Magongon taistelussa 1840. Dingane pakeni ja murhattiin vuotta myöhemmin Lebombovuoristossa.[8]
Zulut puolustivat elinalueitaan brittejä vastaan aina 1870- ja 1880-lukujen taitteeseen asti, mutta he joutuivat lopulta tappiolle eurooppalaisten tehokkaiden tuliaseiden vuoksi.[9]
Mfecaneliike muokkaa
- Pääartikkeli: Mfecaneliike
Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä. Pakolaiset muodostivat niin sanotun Mfecaneliikkeen (suom. hajoaminen, tunnetaan myös sesothonkielisellä nimellä Difaqane ja Lifaqane) jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Mfecaneliikkeen väestöhistorialliset vaikutukset ovat epäselviä. Aikaisemman tutkimuksen perusteella luultiin, että sen seurauksena suuret alueet Afrikassa autioituivat, mutta uudemman tutkimuksen mukaan tämä näkemys on ollut liioiteltu. Sen poliittiset vaikutukset olivat kuitenkin merkittäviä. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui, ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa).[6] Mfecane aiheutti alueella laaja kärsimystä. Tuhansia ihmisiä kuoli sodissa ja nälänhädissä ja lukuisat ihmiset joutuivat pakenemaan kodistaan. Monet pakolaiset ajautuivat Kapmaahan siirtotyöläisiksi huonoihin olosuhteisiin.[7] Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".[10]
Brittihallinnon aika muokkaa
Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään. Napoleonin sotien aikana se palautui lyhyeksi aikaa hollantilaisille, mutta jo vuonna 1806 britit valtasivat sen uudelleen. Hollantilaisten merkantilistinen talousjärjestelmä uudistettiin ja Kapmaan siirtokunta integroitiin brittiläisen imperiumin talousjärjestelmään.[10]
Brittien mukana alueelle tuli protestanttisten lähetystyöntekijöiden mukana myös evankelisia lähetystyöntekijöitä, jotka uskoivat, että alueen alkuperäisväestö voitaisiin täydellisesti assimiloida länsimaiseen kristilliseen kulttuuriin. Lähetystyöntekijöiden vaikutuksesta vuonna 1828 siirtokunnan värilliselle väestölle taattiin täydet kansalaisoikeudet ja kiellettiin lakiin perustunut syrjintä. Vuonna 1834 voimaan tulleella lailla alueella lakkautettiin myös orjuus neljän vuoden siirtymäkauden jälkeen. Entisten orjien asema ei kuitenkaan oleellisesti parantunut vapauttamisen jälkeen ja värillisiä syrjittiin edelleen heidän sosiaalisen asemansa sekä rotunsa vuoksi.[10]
Vuonna 1843 britit anneksoivat Natalin alueen turvatakseen Port Natalin (nykyinen Durban) kautta kulkeneen laivaliikenteen. Natalin alueen suuri musta väestö ei mahdollistanut Kapmaan kaltaista assimiloivaa politiikkaa ja siirtokunnan sisään perustettiin erillisiä mustien alueita, joissa heillä oli perinteisten tapojensa mukainen itsehallinto. Natalin kaupungit olivat varattu valkoiselle väestölle. Natalin hallintomallia on pidetty mallina myöhemmille 1900-luvun rotuerottelujärjestelmille. Siirtokuntaan perustettiin laajoja sokeriplantaaseja, joita varten Intiasta tuotiin halpaa työvoimaa 1860-luvulla. Pian alueelle muutti myös intialaisia kauppiaita ja maanviljelijöitä.[10]
Suuri vaellus muokkaa
- Pääartikkeli: Suuri vaellus
Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria lähti Kapmaan siirtokunnasta niin sanotulle Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan. Britit eivät voortrekkerien näkemyksen mukaan olleet tarjonneet heille turvaa xhosia vastaan ja olivat lisäksi edistänet afrikkalaisten ja eurooppalaisten siirtolaisten välistä tasa-arvoa muun muassa kieltämällä orjakaupan Kapmaassa. Voortrekkerit katsoivat, että nämä toimet olivat tuhonneet heidän perinteisen sosiaalisen järjestyksensä, joka perustui tiukkaan rotuerotteluun. Lisäksi se vaaransi heidän mielestään eurooppalaisten Jumalan tahdon mukaista etuoikeutettua asemaa. Voortrekkerit lähtivät Kapmaasta useissa ryhmistä, jotka koostuivat useista sadoista ihmisistä ja lukuisista härkävankkureista sekä suuresta määrästä karjaa. Ryhmät muotoutuivat yleensä jonkin tietyn yksittäisen johtohahmon ympärille.[11]
Ensimmäinen ryhmä voortrekkereitä lähti liikkeelle vuonna 1835 Louis Trichardtin ja Hans van Rensburgin johdolla ja kulki kohti pohjoista nykyiseen Mpumalangaan. Muita ryhmiä, joiden johtajina oli muun muassa Andries Pretorius, Gert Maritz ja Piet Retief seurasi pian perässä. Zulukuningas Dinganen kanssa käydyissä neuvotteluissa voortrekkerit saivat itselleen laajoja alueita Keski- ja Etelä-Natalista, mutta poistuessaan neuvotteluista buurineuvottelijat joutuivat zulujen väijytykseen ja tapettiin. Väijytyksessä kuoli myös keskeisiin voortrekkerer-johtajiin kuulunut Retief. Zulut hyökkäsivät vielä Lohikäärmevuorten juurelle leiriytyneiden buurien leiriin, tappoivat noin 500 voortrekkeriä ja varastivat suuren osan heidän karjastaan.[12]
Andries Pretoriuksen johdolla voortrekkerit toteuttivat kostoiskun. 16. joulukuuta 1838 zulut lyötiin täydellisesti Blood Riverin taistelussa, missä 464 buuria kukisti kuningas Dinganen arviolta 15 000 impin armeijan. Taistelu sai nimensä siitä, että kaatuneiden zulujen veri värjäsi läheisen Ncomejoen veden punaiseksi.[13] Voiton jälkeen buurit perustivat ensimmäisen lyhytaikaisen tasavallan Nataliin, jonka pääkaupungiksi tuli Pietermaritzburg. Vuonna 1842 britit miehittivät nykyisen Durbanin kaupungin ja anneksoivat suuren osa Natalia. Tämän johdosta buurit vetäytyivät Drakensbergin taakse.[12]
Sisämaassa voortrekkerit ryhmittyivät kahdeksi buuritasavallaksi, Transvaaliksi ja Oranjen vapaavaltioksi. Valtioiden kansalaisuus oli rajattu vain eurooppalaistaustaisille henkilöille, vaikkakin buurit käyttivät paljon afrikkalaisperäistä työvoimaa ja orjia. Painostamalla voimakeinoilla buurit loivat liittolaissuhteita joihinkin heitä ympäröiviin afrikkalaisiin heimoihin samalla, kun tuhosivat sellaiset heimot, jotka kokivat uhkaksi omalle olemassaololleen. Kuitenkin vasta kaivannaisteollisuuden syntymisen myötä 1800-luvun loppupuolella buuritasavallat nousivat alueen kiistattomiksi valtiaiksi ja niiden onnistui ylläpitää hallintoa koko alueellaan.[1]
Timanttiryntäys muokkaa
1860-luvulla Etelä-Afrikan alueelta löytyi merkittäviä timanttiesiintymiä, minkä jälkeen Vaaljoen rannoille ja nykyisen Kimberleyn kaupungin alueen ympäristöön muutti kymmeniätuhansia kaikkiin maan etnisiin ryhmiin kuuluneita ihmisiä. Kaivosten myötä Kimberleystä muodostuikin koko Afrikan ensimmäinen merkittävä teollinen keskus ja maailman suurin timanttien tuottaja. Alueen hallinnasta käynnistyi kamppailu Britannian ja buuritasavaltojen välille, joka päättyi vuonna 1871 brittien anneksoitua alueen Läntisen Griquamaan siirtokuntana.[14]
Alueen strategista merkitystä lisäsi oleellisesti se, että Läntinen Griquamaa muodosti Britannialle ainoan mahdollisen väylän etenemiseen kohti pohjoista: idässä esteenä oli saksalaisten hallitsema Lounais-Afrikka ja lännessä alue rajoittui Oranjen vapaavaltioon ja Transvaaliin. Koko Kapmaan kauppa Afrikan sisäosien kanssa kulki tätä käytävää pitkin. Timanteilla valtavan omaisuuden tehnyt ja sittemmin politiikkaan lähtenyt Cecil Rhodes kampanjoi Kapmaan parlamentissa aktiivisesti alueen liittämiseksi Kapmaahan ja sai lopulta tahtonsa läpi vuonna 1880.[15][14] 1880-luvun aikana timanttikaivokset alkoivat konsolisoitua ja niistä syntyi valtava De Beers -yhtiö, jolla oli käytännössä monopoli-asema timanttikaupassa. Yhtiön johdossa oli Cecil Rhodes. Rhodes käytti hyväksi omaisuuttaan ja vaikutusvaltaansa ja nousi Kapmaan siirtokunnan pääministeriksi vuosina 1890 ja 1896.[14]
1800-luvun lopulla elettiin eurooppalaisen imperialismin toista aaltoa, jonka aikana Euroopan suurvallat kilpailivat maailman vielä jakamattomien alueiden valtaamisesta. Britit pyrkivät hankkimaan ennen kaikkea Niilin yläjuoksun sekä reitin Egyptin ja Etelä-Afrikan välille. Tämän ”punaisena linjana” tunnetun ajatuksen esitti ensimmäisenä Cecil Rhodes. Sudan, Nigeria, Kenia ja Uganda valloitettiin 1890-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina. Rhodes loi Britannian imperialistisia pyrkimyksiä edistämään myös uuden yhtiön, British South Africa Companyn, jonka tavoitteeksi asetettiin mahdollisimman suurien alueiden valtaaminen ja hallinta eteläisestä Afrikasta. Yhtiön hallintaan joutuivat lopulta nykyisten Sambian ja Zimbabwen (entinen Rhodesia) alueet.[14]
Kaivannaisteollisuuden kehittymisen myötä Etelä-Afrikka koki laajoja muutoksia. Sisämaan rannikon satamiin yhdistävä rautatieverkko helpotti tavaroiden kuljettamista ja tehosti maataloutta. Myös rannikon kaupungit nauttivat taloudellisesta noususuhdanteesta timanttien tuoman vaurauden myötä. Samaan aikaan mustien hallitsemat kuningaskunnat kukistettiin yksitellen ja liitettiin valkoisten hallitsemiin alueisiin. Näistä konflikteista merkittävin oli vuonna 1879 käyty zulu-sota, jossa Isandlwanan taistelussa saavutetusta voitosta huolimatta zuluvaltio kukistettiin ja liitettiin Natalin siirtokuntaan vuonna 1897. Myös eteläisten sothojen ja swazien valtiot alistettiin Britannian kruunulle, mutta säilyttivät asemansa erillisinä kuningaskuntina. Näistä alueista syntyi nykyiset Swazimaan ja Lesothon valtiot.[14]
Ensimmäinen buurisota muokkaa
- Pääartikkeli: Ensimmäinen buurisota
Britit lujittivat valtaansa zulu-sodan jälkeen suurimmassa osassa Etelä-Afrikan siirtomaa-alueita. He olivat liittäneet Transvaalin siirtokuntaansa pakolla vuonna 1877. Buurit protestoivat liittämistä nousemalla kapinaan joulukuussa 1880.[16]
Schuinshoogten taistelussa 8. helmikuuta 1881 brittiläiset joukot hädin tuskin pelastuivat tuholta. Suurin nöyryytys briteille kuitenkin tapahtui 27. helmikuuta 1881 Majuba Hillin taistelussa usean buurijoukon vallatessa rynnäköllä kukkulan, jolta brittiläiset joukot ajettiin pois kovin tappioin.[16] William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullisen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.[16]
Kultaryntäys muokkaa
Eurooppalaiset löysivät ensimmäisiä alluviaalisia kultavarantoja Eerstelingistä, nykyisestä Limpopon provinssista jo 1840–1870-luvuilla. Maan ensimmäinen suuri kultaryntäys alkoi kuitenkin vasta helmikuussa 1873, kun Alec ”Wheelbarrow” Patterson ja William Trafford löysivät kultaa Pilgrim's Creekistä. Trafford rekisteröi valtauksensa syyskuussa ja Pilgrim’s Restistä tuli virallisesti kultakenttä. Vuotta myöhemmin jo 1 500 kullankaivajaa työskenteli alueella 4 000:lla valtauksella ja vuoteen 1876 alueelle oli kasvanut jo pieni kaupunki.[17]
Historiallisesti merkittävämpää oli kuitenkin kullan löytyminen Transvaalin Witwatersrandista vuonna 1886. Toisin kuin aikaisemmissa esiintymissä, Witwatersrandissa kulta oli syvällä kalliossa ja sen kaivamisen ja käsittelyn myötä Etelä-Afrikasta alkoi muodostua moderni teollisuusvaltio.[14] Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta Transvaaliin. Johannesburgin kaupunki syntyi hökkelikylästä lähes yhdessä yössä, kun uitlanderit (ulkomaalaiset) leiriytyivät kaivosten lähelle. Britit ryhtyivät painostamaan Paul Krugerin hallintoa antamaan englanninkielisille siirtolaisille enemmän oikeuksia.[14]
Luettaen englanninkielisten siirtolaisten kapinahalukkuuteen ja kaivosyhtiöiden johtajien tukeen Cecil Rhodes sponsoroi vuonna 1895 epäonnistuneen vallankaappauksen, johon liittyi aseellinen isku, Jamesonin hyökkäys. Laiton ja epäonnistunut hyökkäys päätti Rhodesin poliittisen uran. Yhdistyneen kuningaskunnan kenraalikuvernööri Alfred Milner oli kuitenkin päättänyt kukistaa Krugerin hallinnon ja saattaa koko alueen Britannian hallintoon. Transvaal pakotettiin julistamaan sota Britannialle vuonna 1899.[14]
Toinen buurisota muokkaa
- Pääartikkeli: Toinen buurisota
Toisen buurisodan sytyttyä myös Oranjen vapaavaltio liittyi siihen Transvaalin puolelle. Sodan alkuvaiheessa buuritasavallat pitivät aloitteen käsissään ja piirittivät pian Mafekingin, Kimberleyn ja Ladysmithin kaupungit. Myös Kapmaassa jotkut afrikaanerit nousivat kapinaan. Britannian lähetytti kuitenkin pian Etelä-Afrikkaan suuren siirtomaa-armeijan lordien Robertsin ja Kitchenerin johdolla ja aloitti nopean etenemisen kohti buuritasavaltojen pääkaupunkeja. Krugerin onnistui paeta maasta hiukan ennen kuin Pretoria vallattiin kesäkuussa 1900. Varsinaisen sodan päättymisen jälkeen monet buurit jatkoivat sissisodankäyntiä pitkään brittejä vastaan. Britit vastasivat tähän laajamittaisella terrorilla, jonka aikana maatiloja poltettiin ja arviolta 26 000 naista ja lasta kuoli keskitysleireillä.[14] Sota päättyi lopulta Vereenigingin sopimukseen toukokuussa 1902. Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion itsenäisinä buurivaltioina lakkasi ja ne liitettiin brittiläisen imperiumin osiksi. Sopimus kuitenkin lupasi alueille tulevaisuudessa itsehallinnon.[18]
Kohti itsenäisyyttä muokkaa
- Pääartikkeli: Etelä-Afrikan unioni
Etelä-Afrikan kuvernööri Alfred Milner piti toisen buurisodan jälkeen tärkeänä muuttaa Etelä-Afrikka brittiläiseksi yhteiskunnaksi. Hän kannusti maahanmuuttoa emämaasta, jotta äänestäjäkuntaan saataisiin brittiläinen enemmistö. Samaan aikaan lainsäädännöllä pyrittiin häivyttämään buurien hollantilaisia piirteitä ja erillinen kansallinen identiteetti esimerkiksi kieltämällä hollannin käyttäminen julkisissa kouluissa ja oikeusistuimissa. Tavoitteissa ei kuitenkaan onnistuttu, koska maan kaivosteollisuuden maksamat matalat palkat eivät onnistuneet houkuttelemaan brittiläisiä siirtolaisia.
1800-luvun loppupuolella buurien afrikaanerinationalismina tunnettu kansallisuustunne alkoi voimistua, ja he alkoivat perustaa omia ”kristillis-kansallisia” koulujaan, korostaa afrikaansin luonnetta omana hollannin kielestä erillisenä kielenään ja muodostaa itselleen uutta identiteettiä afrikaanereina eli Afrikan kansana vanhan siirtolaisidentiteetin sijaan. Näitä päämääriä ajamaan perustettiin myös kaksi uutta puoluetta: Louis Bothan ja Jan Smutsin transvaalilainen Het Volk (Kansa) vuonna 1905 ja J. B. M. Hertzogin oranjelainen Orangia Unie vuonna 1906. Liberaalien noustua valtaan Isossa-Britanniassa vuonna 1906 Etelä-Afrikan itsenäistymisprosessi nopeutui ja Transvaal sekä Oranjen vapaavaltio saivat täyden itsehallinnon jo vuonna 1907.
Vuosina 1908 ja 1909 valkoiset eteläafrikkalaiset alueen neljästä brittiläisestä siirtokunnasta kokoontuivat kansalliskonventtiin ja päättivät perustaa Etelä-Afrikan liittovaltion. Etelä-Afrikan unioni perustettiin muodollisesti 31. toukokuuta 1910, ja sen ensimmäiseksi pääministeriksi nimitettiin Louis Botha.[19] Etelä-Afrikan unionin perustuslaki oli käytännössä maan valkoisten väestöryhmien, brittien ja afrikaanerien yhteistyösopimus. Unionissa muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta vain valkoisilla oli oikeus äänestää ja parlamentin kaikki jäsenet olivat eurooppalaista alkuperää.[20]
Rotuerottelu ja apartheidin juuret muokkaa
- Pääartikkeli: Apartheid
Vaikka apartheid-politiikkaa ryhdyttiin virallisesti toteuttamaan Etelä-Afrikassa vuonna 1948, maassa harjoitettu oli rotuerottelua jo paljon aikaisemmin. Hollantilaisten perustaman Hyväntoivonniemen siirtokunnan talous perustui Itä-Afrikasta ja Kaakkois-Aasiasta tuotuihin orjiin. Brittiläisen imperiumin kiellettyä orjuuden 1830-luvulla rotusyrjintä jatkui toisin muodoin sekä brittien että buurien hallitsemilla alueilla. Vaikka britit esittivät afrikkalaisten huonon kohtelun buuritasavalloissa erääksi vuosien 1899 ja 1902 välisenä aikana käytyjen buurisotien syyksi, ilmoitti Etelä-Afrikan brittiläinen kuvernööri Alfred Milner vuonna 1901 käydyissä rauhanneuvotteluissa, että mustille tultaisiin myöntämään kansalaisoikeuksia vain siten, ”ettei se vaarantaisi valkoisen rodun ylivaltaa”.[21]
Kaivosteollisuuden kasvava halvan työvoiman tarve sai hallituksen myös uudistaman politiikkaansa afrikkalaista enemmistöä kohti. Godfrey Lagden, Milnerin alkuasukasasioiden komissaari Transvaalissa, nimettiin Etelä-Afrikan alkuasukasasioiden komission (South Africa Native Affairs Commission, SANAC) puheenjohtajaksi. SANAC:n loppuraportissa muotoiltiin rotuerottelujärjestelmä, joka säilyi maassa lähes sata vuotta ja joka muodostui myös apartheidin pohjaksi. Komission suosituksessa afrikkalaisilta poistettiin oikeus omistaa maata, päättää omasta hallinnostaan tai edes työskennellä muualla kuin afrikkalaisille osoitetuilla alueilla. Mustille perheille annettaisiin pieni maa-alue näiltä alueilta, jotta miehiä voitaisiin tämän jälkeen käsitellä siirtotyöväkenä kaivoskaupungeissa. Perheiden oli tarkoitus pystyä hankkimaan itsenäisesti elantonsa maasta miehen työskennellessä kaivoksissa. Lisäksi afrikkalaiset eivät saisi äänestää tai asettua ehdolle missään vaalissa, jossa eurooppalaisilla oli äänioikeus.[21]
Rotuerottelupolitiikka ja afrikkalaisten, intialaisten ja värillisten pettymys brittihallinnon haluttomuuteen poistaa se siirtomaistaan johti vastarinnan nousuun uudenlaisten poliittisten järjestöjen kautta. Vuonna 1898 perustettiin Etelä-Afrikan alkuasukaskongressi (South African Native Congress), jonka tarkoituksena oli turvata afrikkalaisten oikeudet brittiläisen imperiumin kansalaisina. Mohandas Gandhin vuonna 1894 perustama Natalin intialainen kongressi (Natal Indian Congress) pyrki turvaamaan intialaisten oikeudet, ja Afrikan kansanjärjestö (African Political Organization, myöhemmin African People's Organization) ajoi värillisten asiaa. Näiden järjestöjen kautta afrikkalaiset, intialaiset ja värilliset ryhtyivät organisoimaan vastarintaa hallituksen rotuerottelupolitiikalle. Gandhi aloitti vuonna 1906 passiivisen vastarintakampanjan uutta passilakia vastaan.[21]
Samana vuonna zulu-päällikkö Bambatha aloitti aseellisen kapinan, jonka syinä olivat pakkotyö, maiden takavarikointi ja verotus. Kapina kukistettiin verisesti ja se johti yli 3 000 afrikkalaisen kuolemaan. Bambatha vangittiin ja teloitettiin. Kapina lisäsi valkoisten pelkoa laajamittaisesta afrikkalaisten kansannoususta.[22]
Liittovaltion perustanut kansalliskonventti sääti, että kaikkien tulevan valtion parlamentin edustajien tulee olla eurooppalaista alkuperää olevia ja että äänioikeus määräytyisi osavaltioiden aikaisempien lakien perusteella. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Transvaalissa ja Oranjessa vain valkoiset miehet olivat äänioikeutettuja, Kapmaassa säilyi talouteen pohjautuva järjestelmä, jossa valtaosa valkoisista miehistä, mutta vain murto-osa värillisistä tai afrikkalaisista oli äänioikeutettuja. Natalissa intialaiset eivät saaneet äänestää ja afrikkalaisista vain 0,08 % oli äänioikeutettuja.[21]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c The early colonial period Etelä-Afrikan valtio. Arkistoitu 11.8.2007. (englanniksi)
- ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 167. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
- ↑ a b HISTORY OF SOUTH AFRICA HistoryWorld. Viitattu 3.5. 2007. (englanniksi)
- ↑ Graaff-Reinet, Karoo / Eastern Cape Southern Domain Online Travel Guides. Viitattu 7.5. 2007. (englanniksi)
- ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 168-169. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
- ↑ a b Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 169. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
- ↑ a b c Rita M. Byrnes (ed.): South Africa - a country study: Shaka and the Rise of the Zulu State. Federal Research Division, Library of Congress, 1996.
- ↑ a b "Dingane." Biographies. Answers Corporation, 2006. Answers.com 08 May. 2007. [1]
- ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 170. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
- ↑ a b c d D Burger. Government Communication and Information System: History Government Communication and Information System (GCIS). Arkistoitu 11.8.2007. Viitattu 9.8. 2007. (englanniksi)
- ↑ "Great Trek." Encyclopædia Britannica. 2007. Encyclopædia Britannica Online. 4 May 2007 <http://www.britannica.com/eb/article-9037889>.
Wallace G. Mills: The Great Trek Saint Mary's University. Viitattu 5.4. 2007. (englanniksi): "Another estimate is that over 15,000 people in total left in that period; however, this includes non-whites who made up at least half of the total. Thus, a total 7–8,000 Afrikaners is probably about right."
The Great Trek Online Travel Guides.. Viitattu 5.4. 2007. (englanniksi) - ↑ a b The Great Trek Online Travel Guides.. Viitattu 5.4. 2007. (englanniksi)
- ↑ The Battle of Blood River and the Blood River Monument funkymunky.co.za. Viitattu 6.5. 2007. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i The mineral revolution Etelä-Afrikan tasavalta. Arkistoitu 11.8.2007. Viitattu 22.2. 2008. (englanniksi)
- ↑ Martin Meredith: Diamonds, Gold, and War - The British, the Boers, and the making of the South Africa, s. 140-141. Public Affairs, 2007. ISBN 1-58648-473-7.
- ↑ a b c "Boer War." A Dictionary of British History. Oxford University Press, 2001, 2004. Answers.com 16 Sep. 2010. http://www.answers.com/topic/boer-war
- ↑ A BRIEF HISTORY OF GOLD IN SOUTH AFRICA South African Gold Panning Association. Arkistoitu 6.2.2008. Viitattu 22.2. 2008. (englanniksi)
- ↑ "Boer War." The Columbia Electronic Encyclopedia, Sixth Edition. Columbia University Press., 2010. Answers.com 16 Sep. 2010. http://www.answers.com/topic/boer-war
- ↑ Kustannusosakeyhtiö Otava: Otavan Iso Fokus, 1. osa. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1975. ISBN 951-1-00273-2. ,
Boer. (n.d.). Columbia Electronic Encyclopedia. Retrieved May 03, 2007, from Reference.com website: http://www.reference.com/browse/columbia/Boer (Arkistoitu – Internet Archive)
"Boer." Encyclopædia Britannica. 2007. Encyclopædia Britannica Online. 3 May 2007 - ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 233-234. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
- ↑ a b c d Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7.
- ↑ Alistair Boddy-Evans,: The Bambatha Rebellion about.com: African History. Arkistoitu 3.5.2007. Viitattu 12.8. 2007. (englanniksi)