Ensimmäinen suuri herätys
Ensimmäisellä suurella herätyksellä (engl. The Great Awakening) tarkoitetaan Yhdysvalloissa 1720-luvulta 1750-luvulle vaikuttanutta hengellistä liikehdintää, joka syntyi spontaanisti ja ilman institutionaalisia siteitä Yhdysvaltain itärannikolla. Suuri herätys levisi siirtokuntiin ja antoi yhdysvaltalaiselle hengenelämälle uusia virikkeitä. Suuri herätys vastusti yhteiskunnan alkavaa maallistumista sekä Amerikan kirkkojen pysähtyneisyyttä sekä liiallista keskusjohtoisuutta.[1]
Liikkeen levittäjiä olivat muun muassa Yalen yliopiston kasvatti Jonathan Edwards ja John Wesleyn oppilas George Whitefield. Molemmat toimivat matkasaarnaajina.[1] Erityisesti George Whitefield vaikutti pitkillä saarnamatkoillaan siihen, että suuri herätys ulottui kaikkiin siirtokuntiin.[2]
Toiminta
muokkaaTeologia
muokkaaHerätyksestä tuli joukkoliike yksinkertaisen teologian ja tunnevoiman ansiosta. Perusaineksina olivat puritaanis-presbyteerinen kalvinilainen teologia ja tahdonvoima, herrnhutilainen lämpö ja tule-sellaisena-kuin-olet-mentaliteetti sekä herätyslaulu. Julistuksessa käytettiin yksinkertaisia vaihtoehtoja. Toisaalla oli väärä turvallisuus ja onni tässä elämässä, helvetti ja kadotus kuoleman jälkeen, toisaalla syntien tunnustaminen, kääntyminen, uudestisyntyminen, seurakuntaelämä tässä elämässä esimakuna ikuisesta autuudesta ja toiveikas ikuisuuden odotus.[3] Pastorit lupasivat pelastuksen jokaiselle, joka tunnusti eläneensä synnissä. Näin tehdessään he kyseenalaistivat kalvinistisen teologian ennaltamääräämisopin.[1]
Ekumenia ja denominationalismi
muokkaaKirkon historiallinen muotoutumistapa siirtokunnissa oli vapaaehtoisten seurakuntien muodostaminen. Herätys lujitti yhdyskuntien luonnetta vapaaehtoisina yhteisöinä ja hävitti rajan valtiokirkkojen ja vapaiden yhteisöjen väliltä. Herätys antoi kaikille kristillisille yhdyskunnille saman tehtävän yhteiskunnassa eli suurten joukkojen kirkollistamisen. Herätys sai ekumeenisen merkityksen, sillä se perustui yhteisöjen yhteiselle reformatoriselle alkuperälle, eli uskoon Kristukseen, maailman Vapahtajaan.[3]
Historia
muokkaaTausta
muokkaaAmerikan siirtokuntiin suuntautui 1700-luvulla suuri muuttoliike. Taloudellisen ekspansion myötä aineellisuus, optimismi ja edistysusko nousivat hallitseviksi aineksiksi Amerikan nuoressa ja elinvoimaisessa yhteiskunnassa. Hyvinvoinnin kasvaessa myös Englannin kiinnostus siirtokuntia kohtaan vahvistui ja kirkon merkitys jäi vähäisemmäksi. Samaan aikaan lisääntyivät sosiaalisesti sopeutumattomien siirtolaisjoukkojen aiheuttamat moraaliset ja uskonnolliset ongelmat.[4]
Kongregationalistit pyrkivät toteuttamaan Kingdom of God -ihannetta Uudessa-Englannissa ja tällainen yhteiskunnallinen kehitys oli voimakas vastakohta. Kalvinilaisuudestaan tietoiset kongregationalistit kokivat muutoksen entistäkin voimakkaampana, kun pappiskoulutuslaitoksiin, Harvardiin ja kalvinilaista puhdasoppisuutta suojelemaan perustettuun Yaleen (1701), vaikutti edelleen Locken filosofia ja deismi.[4]
Presbyterianismin saapuminen Amerikkaan voimisti kalvinilaisuutta. Herätys lähti liikkeelle presbyteereistä (1726), mutta siirtyi pian pois kalvinilaisesta puhdasoppisuudesta puritaaniseen ja yleisprotestanttiseen uomaan. Herätys sai suuren hengellisen johtajahamon Jonathan Edwardsista.[4]
Kristillisten yhdyskuntien kasvu
muokkaaSiirtolaiset olivat jättäneet kirkon leimaaman sosiaalisen yhteisön ja perinteensä ja siirtokunnissa he olivat vakiintuneiden kirkkojen ja yhteisöjen ulkopuolella. Siirtolaiset tunsivat kuitenkin yhteyttä reformatorisen teologian keskittymiseen syntiin, kääntymykseen ja pelastukseen sekä osin siirtokuntakirkkojen yhteiseen protestanttis-reformoituun rakenteeseen, jossa keskityttiin rukoukseen, raamatunlukuun, saarnaan ja virsilauluun ja jossa maallikoilla oli suuri vaikutusvalta.[3]
Herätyssaarnaajia kutsuttiin saarnaamaan seurakuntiin kaikkialle siirtokuntiin riippumatta siitä, kuuluivatko saarnaaja ja seurakunta samaan yhteisöön. Liikkeen yhdistäväksi johtavaksi hahmoksi tuli anglikaanisen Society for the Propagation of the Gospel -seuran lähettämä pappi ja lähetyssaarnaaja George Whitefield (1714–1770), joka oli John Wesleyn opintoveri ja ystävä. Whitefieldin saarnamatkat ulottuivat eteläisimmistä pohjoisimpiin siirtokuntiin ja hän toimi hyvässä yhteistyössä niin anglikaanien, baptistien, kongregationalistien, kveekarien, luterilaisten kuin presbyteerienkin kanssa.[3]
Yksinomaan kongregationalistisessa Massachusettsissa perustettiin vuosien 1740 ja 1790 välillä 86 uutta baptistiseurakuntaa. Baptismin merkitys jäi vähäisemmäksi keskisissä siirtokunnissa, joissa presbyteriaanit tekivät kiinteän kirkkonäkemyksensä ja konfessionalisminsa pohjalta lujaa vastarintaa. Sitä voimakkaammin se levisi eteläisissä siirtokunnissa.[3]
Yhteiskunnallinen vaikutus
muokkaaSosiaalinen merkitys
muokkaaHerätys toi uuteen yhteiskuntaan kaksinaisen vaikutuksen. Ensinnäkin se toi yhteen siirtolaiset, jotka eivät olleet vielä sulautuneet yhteiskuntaan. Toiseksi seurakunnat ja kristilliset yhteisöt saivat yhteisen uskonnollisen perustan, joka vähensi niiden aikaisempaa eristäytyneisyyttä ja toi niitä lähemmäs toisiaan. Herätyksen avulla yhteiskunnat loivat uusia seurakuntia ja siirtokuntia sinne, mistä niitä oli aikaisemmin puuttunut.[3]
Amerikkalainen kansallistunne
muokkaaHerätys rikkoi siirtokuntien keskinäisen eristäytyneisyyden. Siitä tuli ensimmäinen siirtokuntien yhdistäjä ennen itsenäisyysjulistusta. Voimakkaiden sosiaalisten ristiriitojen ja heikkojen liikenneyhteyksien keskellä herätys vaikutti uuden kansakunnan henkeen, the American mindiin.[3]
Vaikutus protestantismiin
muokkaaSaarnaajat nojautuivat yhteiseen protestanttiseen perinteeseen ja kirkkokunnat menettivät merkitystään.[2] Liikkeellä oli merkittävä vaikutus kongregationalisteihin, jotka korostivat hyvien tekojen merkitystä ja uskon ilmenemistä ensisijaisesti hengellisessä elämässä ja vasta toissijaisesti lakien noudattamisessa. Vetoamalla syntisen subjektiiviseen tahtoon he sivuuttivat kalvinistisen käsityksen Jumalan rajattomasta tahdosta. Samalla he kyseenalaistivat monia puolia kirkkojen perinteisestä arvovallasta.[1]
Herätys vaikutti baptismin luonnetta sisäisesti ristiriitaisesta liikkeestä tehden siitä joukkoliikkeen. Baptismiin kuuluva voimakas valtion ja kirkon antiteesi veti puoleensa myös eräitä Uuden-Englannin kongregationalistiseurakuntia, jotka olivat herätyksen takia eronneet kääntymättömästä kongregationalistisesta valtiokirkosta. Monet näistä seurakunnista siirtyivät vähitellen baptismiin.[3]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
- Dué, Andera & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-516-7
- Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 2, s. 476–479. (Paavin jumalanvaltiosta uskonnonvapauteen) Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-057-4