Elsa Wennervirta
Elsa Wennervirta, vuoteen 1934 Wennerström,[1] (21. helmikuuta 1885 Sulkava – 2. huhtikuuta 1968 Helsinki)[2]oli suomalainen opettaja ja diakonissa, joka toimi Sortavalan diakonissalaitoksen ja Helsingin diakonissalaitoksen johtajana.
Varhaisvuodet muokkaa
Wennervirran isä oli Sulkavan, myöhemmin Kangasniemen, kirkkoherra ja valtiopäiväedustaja Ludvig Alexander Wennerström ja äiti Naemi Gustava o.s. Hedberg.[3]Äidinisä oli evankelisen herätysliikkeen perustaja Fredrik Gabriel Hedberg. Elsa kävi Savonlinnassa suomalaista valmistavaa koulua ja oppikoulua. Hän pääsi ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1903 priimuksena ja valmistui vuonna 1906 opettajaksi Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarista.[4][5] Hän toimi kansakoulunopettajana Sulkavan Karjulanmäellä ja osallistui samalla seurakunnassa alkavaan diakoniatoimintaan.[6]
Diakonissana Helsingissä ja Kuopiossa muokkaa
Diakoniaopinnot ja -harjoittelun Wennervirta aloitti vuonna 1908 Helsingin diakonissalaitoksella. Joroisissa suoritetun seurakuntatyöjakson jälkeen hänet vihittiin diakonissaksi 18. toukokuuta 1913.[7] Syksyllä 1913 hän astui Helsingin kaupunkilähetyksen (nykyisin HelsinkiMissio) palvelukseen vastuualueenaan lapsi- ja nuorisotyö. Pyhäkoulut, kerhotoiminta kasvimaineen sekä puutteenalaisille lapsille tarkoitetut kesäsiirtolat kuuluivat hänen toimialaansa.[8]Kaupunkilähetyksen tuolloisesta johtajasta teologian tohtori Bror Hannes Päivänsalosta tuli Wennervirran pitkäaikainen työtoveri myös Kuopiossa, jonne diakonissalaitos diakonissasisaren vuonna 1918 lähetti. Kuopiossa hän teki nuorisodiakonissana seurakunnan nuorisotyötä ja samalla kunnanlääkärin palveluksessa sairaanhoitotyötä. Elsa Wennervirran käynnistämä nuorten kuorotoiminta laajeni myös maaseutupaikkakunnille kansakoulunopettajien välityksellä. Nuorisotyössä hän niin ikään organisoi vapaaehtoisjoukon vuonna 1919 avatun Taivallahden lastenkodin avuksi.[9] Erottuaan diakonissan tehtävästä ja toimittuaan vuodesta 1922 itsekin vapaaehtoisen tuen varassa seurakuntatyössä Wennervirta palasi Helsingin Diakonissalaitoksen yhteyteen ja siirtyi sen lähettämänä vasta perustetun Rajamäen Kylänpään naisten suojakodin palvelukseen vuonna 1924. Hän johti sen toimintaa kahdeksan vuotta.[10][11]
Sortavalan diakonissalaitoksen johtajana ja valtakunnallisena diakoniavaikuttajana muokkaa
Vuonna 1932 Sisälähetysseura kutsui Wennervirran Sortavalan diakonissalaitoksen johtajattareksi ja opettajaksi. Johtotehtävän ohella hän opetti yleissivistäviä aineita ja diakonian perusteita.[12][13] Sisar Elsa kantoi vastuuta myös oppilaidensa henkilökohtaisesta tukemisesta ja sielunhoidosta.[14] Hänen aikanaan Sortavalan diakonissakoulutus pidennettiin nelivuotiseksi.[15] Hän yritti myös saada Sortavalan sisarille sairaanhoitajan pätevyyden, mutta se toteutui vasta sotien jälkeen Pieksämäellä. Wennervirran johdolla ruvettiin järjestämään laitoksesta valmistuneille sisarpäiviä eri puolilla maata.[16] Sisar Elsa täytti Sortavalassa 50 vuotta ja sai lahjaksi Sortavalan diakonissoilta kesämökin, joka rakennettiin Laatokan Mairutlahteen lähelle Sortavalan diakonissalaitoksen kesäkotia.[17] Sortavalan vaihe keskeytyi, kun Helsingin diakonissalaitos halusi Wennervirran johtajattarekseen vuonna 1938. Siellä hänen aloitteestaan käytiin seuraavien neljän vuoden aikana, joihin sisältyi talvisota ja jatkosodan alkaminen, vilkasta julkista keskustelua diakonissojen sisarkotijärjestelmän uudistamisesta vastaamaan ajan muuttuneita tarpeita.[18] Wennervirta palasi kesällä 1942 entiseen tehtäväänsä Sortavalan diakonissalaitokselle, joka alkoi taas toimia takaisin vallatussa kaupungissa.[19] Wennervirran näkemys diakoniasta kirkon ja seurakunnan työmuotona sai tunnustusta jo sotavuosina Sortavalassa, kun vuonna 1943 diakonissojen vihkimisen toimitti ensimmäistä kertaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispa. Viipurin hiippakunnan piispa Ilmari Salomies vihki tuolloin 24 diakonissaa tehtäväänsä.[20][21] Wennervirta oli asiantuntijana kirkolliskokouksen asettamassa kirkkolain uudistusta valmistelevassa valiokunnassa, jonka esityksen nojalla seurakuntadiakoniasta tuli lakisääteistä toimintaa. Hän kuului myös toimikuntaan, joka laati uusien säädösten edellyttämän diakoniatyöntekijöiden koulutusohjelman ja seurakuntien diakoniaohjesäännön, joka hyväksyttiin vuonna 1944. Molempia toimielimiä johti piispa Eino Sormunen.[22][23]
Evakkoaika Kuopiossa ja toiminta Pieksämäellä muokkaa
Wennervirta täytti 60 vuotta Sortavalan diakonissalaitoksen ollessa sijoitettuna Kuopioon maaseurakunnan pappilaan. Laitoksen siirryttyä Pieksämäelle 1947 hänen pitkäaikaiset ponnistelunsa sairaanhoitajan pätevyyden saamiseksi Sortavalan diakonissoille tuottivat hedelmää, kun sisäasiainministeriö antoi Sortavalan diakonissalaitoksesta vuonna 1942 ja sen jälkeen valmistuneille pätevän sairaanhoitajan oikeudet. Aiemmin valmistuneille järjestettiin täydennyskoulutusta pätevyyden saamiseksi.[24] [25]Wennervirta toimi aktiivisesti sen hyväksi, että sisarille saataisiin vanhainkoti, mikä toteutuikin vuonna 1951.[26] Wennervirta ehti ennen eläkkeelle jäämistään järjestää Pieksämäellä valtakunnallisen diakoniakokouksen ja osallistua Ruotsissa Uppsalassa pidettyyn pohjoismaiseen diakoniakokoukseen.[27] Pian sodan jälkeen syksyllä 1946 hän vieraili yhdessä Sisälähetysseuran silloisen toiminnanjohtajan Kusti Korhosen ja talousjohtajan Viljo Paanasen kanssa Tanskassa, mistä saatiin suuri elintarvikeavustus.[28][29] Wennervirta toimi vuoteen 1950 sekä diakonissalaitoksen että sen yhteydessä toimivan Kasvattajaopiston johtajattarena, mutta tuolloin johtajattarien tehtävät jaettiin niin, että Kasvattajaopiston johtoon valittiin Hilkka Pelkonen Wennervirran jatkaessa diakonissalaitoksen johdossa.[30] Wennervirta ehti myös viettää Pieksämäelle rakennettujen uusien tilojen vihkiäisjuhlaa kesällä 1951.[31] Jäätyään eläkkeelle 67-vuotiaana vuonna 1952[27] Wennervirta muutti kahden sisarensa Karinin ja Ruthin luokse Helsinkiin, missä myös hänen veljensä Ludvig Wennervirta asui. Viimeiset vuotensa Wennervirta vietti Helsingin diakonissalaitoksen vanhainkodissa Ruth-sisarensa kanssa ja kuoli siellä 83-vuotiaana.[32]
Lähteet muokkaa
- Erkamo, Pentti: Elämän punainen lanka: Elsa Wennervirran elämä ja työ. Helsinki: Kirjaneliö, 1977. ISBN 951-600-366-4.
- Kansanaho, Erkki: Suomen kirkon sisälähetysseuran historia: Sortavalan aika 1905–1944. Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 1964.
- Huhta, Ilkka ; Malkavaara, Mikko: Suomen kirkon sisälähetysseuran historia : vuodet 1940–2004. Helsinki: Kirkkopalvelut, 2005. ISBN 952-449-259-8.
- Korhonen, Kusti: Pappina murrosajassa. Helsinki: Kirjaneliö, 1982. ISBN 951-600-578-0.
- Ruotsalainen, Kari ja Kantele, Liisa: Sairaanhoidosta velkaneuvontaan : Pieksämäellä vuosina 1949-1995 valmistuneiden diakonissojen kertomuksia opiskelusta ja työstä (pdf) (Aika Sortavalassa s. 15–18) 2011. Diakonia-ammattikorkeakoulu. Viitattu 30.6.2016.
Viitteet muokkaa
- ↑ Kansanaho 1964, s. 300
- ↑ Erkamo, s. 13, 154
- ↑ Erkamo, s. 11–15
- ↑ Erkamo, s. 23, 24, 31
- ↑ Karppinen, s. 35–36
- ↑ Erkamo, s. 32
- ↑ Erkamo, s. 34, 37, 42–43
- ↑ Erkamo, s. 46–48
- ↑ Erkamo, s. 46, 50, 52–55, 59
- ↑ Erkamo, s. 72-73, 89
- ↑ Kansanaho, s. 287
- ↑ Ruotsalainen & Kantele, s. 28
- ↑ Erkamo, s. 97
- ↑ Erkamo, s. 98
- ↑ Kansanaho, s. 289
- ↑ Kansanaho, s. 288, 299
- ↑ Erkamo, s. 99
- ↑ Erkamo, s. 111
- ↑ Kansanaho, s. 360
- ↑ Erkamo, s. 118, 120
- ↑ Kansanaho, s. 361
- ↑ Kansanaho, s. 367–368
- ↑ Huhta & Malkamäki, s. 92-93
- ↑ Erkamo, s. 134
- ↑ Kansanaho, s. 289-290
- ↑ Huhta & Malkamäki, s. 122
- ↑ a b Erkamo, s. 134–136
- ↑ Huhta & Malkamäki, s. 70
- ↑ Korhonen, s. 206
- ↑ Huhta & Malkamäki, s. 98
- ↑ Erkamo, s. 138
- ↑ Erkamo, s. 151–154
Aiheesta muualla muokkaa
- Kuka kukin on (Aikalaiskirja) (Wennervirta, Elsa s. 959) 1954. Projekt Runeberg.